Vallan piirit - miehisen elämän säätelyä

Naisen ulkoista olemusta on säädellyt kulttuurissamme ennen kaikkea mies. Tietenkään ei ole mitään vanhojen partojen salaliittoa, joka määrittelisi etukäteen, millaista univormua naisten pitää käyttää: maailma ei toimi kuin Dan Brownin jännäri. On vain epämääräinen, kaikkialle levittyvä uskomus, että naisen pitäisi ulkomuodollaan miellyttää – ennen kaikkea miehiä, ehkä vain yhtä, ehkä useampaa, ehkä kaikkia, ehkä vain epämääräisesti pitää olla siistin ja huolitellun näköinen. Tätä uskomusta siirretään sukupolvelta toiselle, miehet ja naiset ottavat sen annettuna, edelliset luontaisena etuoikeutenaan nauttia eteensä ilmaantuvien naisvartaloiden esteettisyydestä, jälkimmäiset elämään kuuluvana tosiasiana. Ja lehdet täyttyvät ohjeista ja vinkeistä, neuvot leviävät kaverilta kaverille, näin löydät sen oikean, kiinnität hänen huomionsa, viettelet itsellesi, ja pikkuhiljaa naisen elämä on täynnä itsensä tuunaamista, hiusten laittamista, vaatteiden valitsemista...

Onko miehisessä kulttuurissa mitään vastaavanlaisia ulkonäköpaineita? Itse olen elänyt miesten määrittämässä maailmassa onnekseni viimeksi yläasteella, mutta uskoisin silti voivani näiden kokemusten perusteella kertoa, mikä päättää miesyhteisön maun. Jos naiset ovat kuunnelleet ulkonäkökysymyksissään miestä, kuviteltua tai oikeaa, miehet ovat kuunnelleet toisia miehiä. Perusmiehisessä kulttuurissa vallitsee selkeä hierarkia, jokaisella on oma paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Ryhmässä vallitsee selkeä näkemys, mikä tekee miehestä miehen. Aidon miehen paikka on ylhäällä muiden yläpuolella, hän on se, joka käskee, hänellä on voimaa pakottaa toiset tahtoonsa, fysiikkansa tai karismansa voimin hän raivaa tiensä huipulle. Häntä ihailevat kaikki naiset, tämä on totuus, joka kiertää miesten keskuudessa, se on jo päätetty, enää ei tarvitse kysyä edes naisilta.

Tosimiehen alapuolella ovat ne muut, joilla ei saumaa yksinkertaisesti ole – tätä eivät siis kerro naiset, vaan toiset miehet. Ja miksipä saumaa olisikaan, kun omaan viehättävyyteen ei voi vaikuttaa oikeanlaisella pukeutumisella, koristautumisella tai vastaavalla: flaksin määrää oma paikka miesten hierarkiassa eikä ulkoisilla tekijöillä ole mitään tekemistä asian kanssa, paitsi kenties jollain luonnon langettamalla vakiolla, kuten peniksen koolla – näin siis miesten keskuudessa kerrotaan. Eikä koristautuminen ole edes sallittua miehelle – naismaista, homojen hommaa, miehen pitää suhtautua väreihin ja tuoksuihin omassa nahassaan epäillen, vaikka naisilta niitä toki vaaditaankin. Naisilta neuvoja oman habituksen parantamiseen ei saa kysyä: vain mammanpojat ne naisilta tiedustelevat, mitä laittaa päälle.

Miehinen hierarkia päättää, miten mies saa pukeutua, ja myös, ketä hän saa haluta. Miesten hierarkia pisteyttää naiset, heidän jokaisen kehon osansa yksitellen. Tällä ei vain alisteta naisia, vaan myös rajoitetaan miesten haluja. Ai tuostako muka pidät, sehän on kamala läski, joku ihme larppaajakasvissyöjäfeministiviherpunafriikki, selvä lesbo: et saa haluta, ketä oikeasti haluat, vaan sinun täytyy haluta sitä, joka on etukäteen todettu haluttavaksi – vaikka sinulla ei tietenkään ole lupa sitten yrittää häntä, koska et ole tarpeeksi korkealla hierarkiassa.

Perinteinen perhemalli kriisissä - mukakristityt valittavat

Tänä kesänä olen kyllästymiseen asti nähnyt uutisissa ja epävirallisemmissa keskusteluissa kommentteja, joissa joku kristityksi itseään kutsuva yrittää ehdoin tahdoin kertoa, millaisia lakeja Suomen maassa pitäisi olla: etenkin perhemuotoja pitäisi näiden yhteiskunnan moraalista selkärankaa vartioivien mielestä säädellä raskaalla kädellä.

Minusta on jotenkin kaksinaamaista, että kristitty yrittää uskontonsa nojalla päättää, mikä on muille ja jopa kokonaiselle valtiolle hyväksi. Tämä ei johdu mitenkään syvästä inhosta tai epäluulosta kristittyjä kohtaan. Sen sijaan minusta tuntuu, että tämä mukakristitty omalla politisoinnillaan ajautuu kauas siitä, mitä hänen uskontonsa perustaja ajoi takaa. Jo alusta asti on ollut selvää, että valtion kanssa ei aidolla kristinuskolla ole mitään tekemistä: antakaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli valtio hoitakoon rauhassa omat asiansa.

Ylipäätään näiden kristittynä esiintyvien moralisointi, suvaitsemattomuus ja omahyväinen oikeassa oleminen on jotenkin alhaista. Olipa kysymys mikä tahansa, vastaus tulee hetkessä, uskonnon suuresta lakikirjasta, joka antaa säännön jokaiseen elämäntilanteeseen ja ongelmaan. Kuinka syvälliseltä ja jopa postmodernilta vaikuttaakaan näiden fariseusten rinnalla nöyrä mies, joka ei saarnannut eikä tyrkyttänyt mitään, vaan puhui niille, joilla oli korvat sen kuuntelemista varten – mies, joka pyrki ilmaisemaan ajatuksensa niin arvoituksellisesti, että hänen lähimmät seuraajansakin joutuivat usein kysymään, mistä hän oikein oli puhunut – mies, joka ei tuominnut, koska tiesi, että tuomitsijat tuomitaan itse myöhemmin ja että sokealla ei ollut mitään syytä lähteä taluttamaan toista sokeaa.

Äärimmäisen irvokasta on, että joidenkin perinteisten perhearvojen katsotaan olevan kristinuskon kovassa ytimessä. Avioliitto, keskiluokkainen perhe-elämä ja kirkoissa järjestetyt perinteiset sakramentit ovat kristittyjä leikkiville uskonnossaan tärkeintä. Mitäpä moisesta olisi sanonut mies, joka piti avioliittoa niin vähäarvoisena instituutiona, ettei katsonut sen pitävän enää tulevaisuuden paremmassa valtakunnassa – joka vältteli omien vanhempiensa ja sisarustensa seuraa ja kutsui ystäviään aidoksi perheekseen – jonka mielestä kunniallisen työteliästä elämää parempaa oli linnun lailla odottaa, sillä tarpeellinen ruoka kyllä aina jostain löytyy ja leppoistavan ajattelijan elämä on hyvä valinta, jota ei keneltäkään pitäisi ottaa pois – ja joka hautajaisiin aikovalle seuraajalleen totesi vain, että kuolleiden on parempi antaa haudata toisensa?

Aitoja kristittyjä vainottiin aikoinaan, koska he eivät saaneet rauhassa harjoittaa omaa uskoaan: heidät heitettiin leijonien eteen, jos he vaikka omissa oloissaankin puuhailivat rituaaliensa parissa. Nyt kristittyjen kehnot kopiot katsovat olevansa jälleen sorrettuja, koska he eivät kohta saa määrätä, että muidenkin täytyy alistua heidän avioliittokäsitykseensä – tämä on jo lapsellisuuden huippu, ikään kuin todellista sortoa voisi verrata oman kiistämättömän valta-aseman menetykseen. Eräs aito tanskalainen kristitty totesi jo 1800-luvulla, että kristittynä oleminen on nykymaailmassa liian helppoa: ei tarvitse kuin syntyä, niin jo on ilman suurempia uskontaisteluja liittynyt kristittyjen sankkaan joukkoon. Mutta mitäpä tällaista miettimään, onhan se kiva, kun voi vailla mitään voimanponnistuksia suoraan kirjata lapsensa oman uskonnon jäseneksi – eikä kukaan kai oikeasti jaksa käydä virallisen avioitumisen jälkeen vielä erillisellä siunauskeikalla, kun sen kaiken voi nyt tehdä kätevästi yhdessä paikassa. Tällaisia ongelmia ”kristityllä” nykyisin on: johan siinä marttyyrit nauraisivat, kun kuulisivat miten helppoa nykyisten kristittyjen elämä on.

Lapsia vaikka muille jakaa

Keskustelupalstoilla esiintyy joskus äärimmäisen mielenkiintoinen väite ”aikuisilla ei ole oikeutta lapsiin, mutta lapsilla on oikeus [biologiseen] äitiin ja isään”: tietenkin ilman perusteluja, sehän kuuluu asiaan. En nyt puutu tämän itsestään selvän tosiasian jälkimmäiseen puoliskoon, joka sekin tosin kaipaisi tarkempaa analyysia: tuodaanhan sinä salakavalasti ilmi, että vanhemmuuden ideaali muodostuu heteropariskunnasta, joka sattuu vielä olemaan geneettisesti lapsilleen sukua (geeniperimä ilmeisesti synnyttää lisäksi jonkinlaisen mystisen henkisen siteen ihmisten välille, joka tekee automaattisesti geneettisestä vanhemmasta geneettisen lapsensa parhaimman kasvattajan).

Sen sijaan minua kiinnostaa nyt väitteen alkuosa: kenellekään ei ole oikeutta lapsiin. Väitteen tekee entistä hämmentävämmäksi sen monitulkintaisuus: yrittääkö se olla tosiasiallinen kuvaus nykyisten valtioiden ja muiden ihmisyhteisöjen laeista ja periaatteista vai normatiivinen väittämä, että aikuisilla ei pitäisi olla automaattista oikeutta lapseen? Edellinenhän ei vielä perustele mitään: jos lait ja periaatteet ovat huonoja tai puutteellisia, ne on syytäkin vaihtaa tai ainakin niitä on hyvä korjata. Oletettavasti väittämä siis yrittää olla normatiivinen: sen mukaan ei ole totta, että aikuisilla pitäisi olla oikeus lapsiin.

Mikä sitten estäisi ottamasta periaatteeksi tai ainakin tavoitteeksi sitä, että jokainen aikuinen, joka vain haluaa, voisi päästä jonkin lapsen huoltajaksi? Tässä usein nostetaan esiin väittämän loppuosan mystiset lapsen oikeudet biologisiin vanhempiinsa: jos lapselle määrättäisiinkin jotkut satunnaiset vanhemmat, lapselta voisi jäädä puuttumaan suhde (biologiseen) isään ja äitiin – ja heteroseksuaalinen pariskuntahan on useimmiten paras valinta ihmistaimen kasvattiperheeksi. Etenkin lapsen suhdetta omiin biologisiin vanhempiinsa (jotka kaikilla toki on, jos vain ovat hengissä) ei pitäisi kovin helposti purkaa.

Päättelyketjun kaikkia heikkouksia ei ole syytä ruotia (odotan muuten edelleen jotain evidenssiä sille, että geneettinen side tekisi ihmisestä automaattisesti jotenkin hyvän vanhemman: itse kun olen aina luullut, että rakkaudella olisi jotain tekemistä asian kanssa). Huomautan vain yhdestä silmiinpistävästä heikkoudesta: miksi lapsella ei voisi olla ihan virallisesti vaikkapa homovanhempien lisäksi (biologinen tai muunlainen) äiti?

Puhun siis siitä helposti piiloon jäävästä olettamuksesta, että kaikilla lapsilla voi olla korkeintaan kaksi virallista vanhempaa. Miksi ei yhtä hyvin kolmea, neljää jne.? Tavallisesti uusia perhemuotoja vastustetaan, koska sellaisissa eläviltä lapsilta jää jotain kokematta (naisparin lapsilta isäsuhde tms.). Monivanhempaisessa tilanteessa lapsilta ei jäisi välttämättä puuttumaan mitään. Päinvastoin, he saisivat hellyyttä, huolenpitoa ja kasvatusta yllin kyllin. Sanoohan se vanha sananlaskukin, että lasten kasvattamiseen vaaditaan kokonainen kylä.

Kuulen jo vastalauseen kaukaa: eihän ihmisiä voi pakottaa jakamaan lapsensa huoltajuutta (mihin muuten vastaväittäjältä unohtui tässä välissä lapsen oikeus? Tämähän kuulostaa siltä, että vanhempien ja erityisesti biologisten vanhempien oikeus lapsiensa yksinhuoltajuuteen olisi ehdoton, vaikka muunlainen ratkaisu koituisi lapsen parhaaksi). Mutta pakon sijaan haluankin puhua mahdollisuudesta jakaa lapsen huoltajuus. Miksi emme sallisi ihmisille tällaista mahdollisuutta?

Epäilevä Eetu voi väittää, ettei kukaan vapaaehtoisesti lisäisi huoltajien määrää. Itse sen sijaan näen montakin tapausta, jossa vanhempien määrän lisääminen olisi perusteltua. Luonnollisinta monivanhemmuus olisi tietysti tapauksessa, jossa lasta kasvatetaan polyamorisessa perheessä. Mutta jo nykyään hyväksytyissä perhemalleissa löytyy tilanteita, joissa monivanhemmuus olisi luonteva valinta. Jonkin verran onkin puhuttu sateenkaariperheistä, joissa lapselle olisi luontevaa nimetä biologisten vanhempien lisäksi ainakin kolmas huoltaja. Vastaavanlainen monihuoltajuus soveltuisi myös avioeron jälkeisiin tilanteisiin, joissa toisella tai kummallakin osapuolella on jo uusi perhe. Ja erityisesti järjestely helpottaisi adoptiotilanteita, joissa kuitenkin jonkinlainen yhteys biologisiin vanhempiin halutaan säilyttää: nyt huoltajia tarvitsee vain lisätä eikä muuttaa.

En pysty oikeastaan näkemään haittoja, joita lukumääräisten vanhemmuusrajoitusten kumoamisesta voisi seurata. Sen sijaan etuja on useitakin. Onko ongelmia hoitajan saamisessa lapselle? Mitä useampi vanhempi, sen helpommin tämä järjestyy ja vieläpä oman isän tai äidin kanssa (päiväkotien vastustajien kannattaa huomioida tämä). Lapsilla ei monihuoltajaisessa tilanteessa ole vain kahta roolimallia, vaan useampia, mikä lisää pienten oman kasvun valintamahdollisuuksia. Puhumattakaan tietysti siitä, miten ekologista olisi, jos jokaisen vanhemmuutta halajavan ei tarvitsisi hankkia ikiomaa lastaan, vaan saman hiilijalanjäljen voisi jakaa useamman ihmisen kanssa.

Aliseksualisoitunut kaupunkimme

Olen kuullut huhuja, että kaupunkiympäristö olisi nykyisin yliseksualisoitunut, jopa pornoistunut. Huhujen vuoksi olen monasti lähtenyt innoissani tutkimaan kaupunkia ja joutunut joka kerta pettymään: eihän täällä mitään seksiä ole!

Aikamme yliseksualisoitumisen suurin symboli on ilmeisesti isokokoisen kerrostalon seinän peittävä H&M:n mainoskuva, jossa puolipukinen naikkonen istuskelee raukeasti. En vielä parhaimmalla tahdollanikaan ole löytänyt tällaisista kuvista mitään erityisen seksikästä tai pornoa. Alastomuutta niissä voi jotenkuten havaita, tosin vielä kaukana ollaan täydestä nudismista. Mutta pelkkä vähäpukeisuus ei seksiä tee eikä kiihottumista herätä. Mitäänsanomaton, jopa tyhjä mallinilme ja epä- tai jopa yliluonnollisen kiiltävä ihonpinta eivät yksinkertaisesti saa minua kiinnostumaan.

Mutta siirrytäänpä vähitellen pois minun mieltymyksistäni ja mietitään, mikä näissä kuvissa niin häiritsee – siis muu kuin se paljonpuhuttu seksikkyys. Yksi kritiikin kohde on tietysti siinä, että nämä kuvat ovat useimmiten täynnä puolipukeisia naisia: missä kaikki miehet ovat? Mutta vaikka joka toinen seinä peitettäisiin puolipukeisilla miehillä, joilla olisi ilmeisesti samanlainen tyhjä ilme kuin Dolce and Gabbanan erään mainoksen herraseurueella, jäisi siltä vielä jotain painamaan mieltä.

Toinen kuvissa hiertävä seikka on niiden kaupallisuus: härnäävää puolialastomuutta ja pseudoseksikkyyttä käytetään välineenä siiderien, vaatekappaleiden, partavesien ja ties minkä myymisessä. Ei kaupunkikuva ole yliseksualisoitunut, vaan seksuaalisuus ja eroottisuus on kaupallistunut (ja samalla madaltunut joksikin äärimmäisen epäeroottiseksi). Olisi ehkä jopa hyvää terapiaa nähdä aitoa eroottisuutta tällaisen mukaeroottisuuden rinnalla, tasapuolisesti joka makuun sopivana ja tietysti ilman mitään kaupallisia kytköksiä (valtio, kunnat ja järjestöt, tässä mahdollisuus todella muuttaa katukuvaa positiivisempaan suuntaan). Mutta millaisia eroottisia kuvia julkisin varoin voisi silmäniloksi kustantaa?

Ja tässä tulemmekin kolmanteen ja tärkeimpään kritiikin aiheeseen. Mainosten miltei kelteisillään keikkuvat naiset (ja ne muutamat miehet, joita olen sattunut bongaamaan) kuuluvat vartalo- ja elämänmalliltaan hyvin kapealle sektorille: mainoskuvat täyttävät kiiltokuvamaiset, nuoret, trimmatut, useimmiten vaaleaihoiset heterot, jotka eivät häpeile hitusen paljaan pinnan esittämistä, mutta joiden silmistä puuttuu aito intohimo ja joiden seksuaalisuuskin on jotenkin liian puhtoista ja sovinnaista. Jos seksuaalisuus yhdistyy vain tällaisiin ihmishahmoihin, syntyy väistämättä mielikuva, että muille ihmisryhmille seksuaalisuus ei kuulu. Ehdottaisinkin kampanjaa, jossa nämä unohdetut ihmisryhmät esiintyisivät aidosti eroottisissa ja sähköisissa kuvissa, ilman mitään kuvamanipulointeja, busseissa, talojen seinillä, sähkökaapeissa jne. Paraatipaikalla olisi selvästi varttuneempi pariskunta, ilkoalasti, jolloin jokainen elämän mukanaan tuoma merkki näkyisi laajalti, katse täynnä kiihkoa ja himoa, kietoutuneena toisiinsa (ehkä jopa coituksessa, jos kunnanisien kantti sen kestää): ja alla lukee ”ei vain nuorille”.

Pääkuvan lisäksi on helppo keksiä muita samaan aiheeseen sopivia teoksia: kun tarkoituksena on sanoa, että seksi sopii kaikille, pitää sanoma tosiaan kohdistaa kaikille. Pyörätuolissa oleva ihminen tyydyttää oraalisesti sokeaa partneriaan: ”ei vain hyväkuntoisille”. Selvästi pyöreämmäksi kasvaneet ihmiset harrastavat kivointa kuntoilumuotoa: ”ei vain laihoille”. Parrakkaan miehen pää piiloutuu tuuheaan ja tumman pusikkoon: ”ei vain karvattomille”. Kaksi miestä tai naista hyväilee toistaan: ”ei vain heteroille”. Aivan tavallinen nainen katsoo alastonkuvia miehistä: ”ei vain miehille”. Peiton alta kurkistaa kaksi ujosti hymyilevää kasvoa: ”ei vain rohkeille”. Piiskamista, nahkaa ja sidontaa: ”ei vain vaniljalle”. Useamman ihmisen lauma on epämääräisessä kimpussa: ”ei vain pareille”. Masturboiva ihmishahmo: ”ei vain seurallisille”. Kaksi nuorta myyttisissä lääkärileikeissä: ”ei vain varttuneille”. Ja tietysti tasaveroisuuden nimissä myös kuva iloisista ihmisistä, jotka pelaavat pleikkaa, lukevat kirjaa, lenkkeilevät ja tekevät yleensäkin kaikkea muuta kuin sekstailevat: ”ei ole pakko, jos ei halua”.

Yhtyäkö ihmiseen vai maailmankaikkeuteen?

Vapaa-ajattelijoiden pornotempauksesta ovat varmaan kuulleet jo kaikki. Vaikka suhtaudunkin tempauksen perusideaan positiivisesti – seksuaalisen monimuotoisuuden ilosanomaa on toki aina hyvä levittää, ja monilla kirkollisilla tahoilla ja lahkoilla tosiaan on hyvin seksuaalisuutta liialti rajoittavia opinkappaleita – jotenkin tuntui, että tapahtuma ei kuitenkaan oikein osunut siihen, mihin se ehkä yritti, eli uskontoon. Tämä ei niinkään ollut tapahtuman vika, sillä koko vapaa-ajattelijoiden toiminta kohdistuu mielestäni johonkin, mikä ei ole uskonnossa kovinkaan olennaista. Tempauksen innoittamana laajennankin nyt poikkeuksellisesti repertuaariani ja puhun uskonnosta.

Selvennyksen vuoksi sanottakoon, etten sitoudu minkään kirkon opinkappaleisiin enkä edes teismiin, mutten toisaalta myöskään ateismiinkaan: pyörin usemmiten ympäärinsä välittämättä lainkaan siitä, onko jotain jumaluutta olemassa, ja parhaimmillaankin sitoudun vain agnostisismiin, tai sitten panteismiin tai joskus jopa akosmismiin tai... Valitseminen on liian hankalaa, kun ei ole mitään selkeää perustetta, mitä pitäisi valita.

Enkä myöskään kannata yrityksiä tuoda tieteen teorioiden rinnalle yliluonnollisia selityksiä: sellaisia hypoteeseja ei tarvita, sillä ”tämänpuolista” voi tulkita ihan ilman sellaisten apua. (Toisaalta mahdollisen ”tuonpuoleisen” olemassaoloon en ota mitään kantaa: on aivan yhtä hedelmätöntä argumentoida sellaisen puolesta kuin sellaista vastaan, kun kuitenkin vain siihen ”tämänpuoliseen” pääsemme nyt käsiksi.) Kreatonismin kaltaisen epätieteen kritisoiminen on varmasti hyödyllistä: yhtä hyödyllistä lienee varoittaa vaaroista, joita epämääräisiin oppeihin sitoutuminen saattaa aiheuttaa.

Kuitenkin tällainen oppijärjestelmien kritiikki ei nähdäkseni koskaan kohdistu siihen, mikä uskonnoissa on olennaista tai mikä tekee uskonnoista uskontoja. Oppijärjestelmiä, jopa epätieteellisiä, on muitakin kuin uskontoja (äärimmäisen yksisilmäisesti tulkittu Neuvostoliiton marksismi on yksi hyvä esimerkki). Toisaalta uskonnoissa on paljon muitakin puolia kuin se dogmakokoelma, jota keskiverto vapaa-ajattelija tuntuu pitävän uskonnon olemuksena (huomaamatta usein edes sitä, että uskontojen dogmat, jos niitä sattuu edes kaikissa tapauksissa olemaan, ovat yhtä muuttuvia ja ihmiseltä ja ajanjaksolta toiselle vaihtelevia kuin muutkin mielipiteet ja uskomukset).

(Sanottakoon välihuomautuksena, että moni uskovaiseksi itseään tituleeraavakin keskittyy juuri näiden jostakin vedettyjen dogmien julistamiseen ja kirjavien lehdyköiden jakeluun postiluukusta. Hekin ovat nähdäkseni aivan hakoteillä uskonnon suhteen: sen sijaan he ovat pahimman luokan ideologeja ja agitaattoreita.)

Dogman sijasta päällimäisenä uskonnoista tulee etenkin ulkopuoliselle katsojalle varmaankin esiin niiden rituaalinen puoli. Omalta kohdaltani en tällaisista julkisista uskonosoituksista perusta: olen ilmeisesti lukenut nuorena liikaa Kierkegaardia, sillä tuntuisi jopa perverssiltä jakaa jotain pyhältä tuntuvia kokemuksia kenenkään muun kanssa. Mutta mikäpä minä olen muita tuomitsemaan, ja jos jostakusta tällainen yhteisöllisyys on kivaa, ei siihen pitäisi olla vastaansanomista, kunhan ketään ei rituaaleissa loukata tai pahoinpidellä. Mutta vaikka rituaalinen yhteisöllisyys olisi kuinka tärkeää uskovaisille ihmisille, ei sekään liene se uskontojen olennaisin kohta, sillä rituaalista yhteisöllisyyttä löytyy kyllä muualtakin kuin temppeleistä ja seurakunnista (urheilukisojen katsojissa tai konserttiyleisössä voi hyvin havaita jotain samanlaista).

Uskontojen kolmas aspekti opinkappaleiden ja rituaalien rinnalla ovat uskonnolliset kokemukset, jotka vaihtelevat pienestä valaistumisen tunteesta järisyttäviin tuntemuksiin, että ihmisen koko persoona sulautuu johonkin suurempaan, olipa se nyt sitten jumaluus tai maailmankaikkeus. Tällaiset kokemukset ovat nähdäkseni koko uskonnollisuuden ydin, sillä ne ovat jotain juuri uskonnoille ominaista, jota ei muussa elämänpiirissä esiinny. Jos hetkinen spekulatiivista antropologiaa sallitaan, epäilen, että uskontojen muut puolet ovat kasvaneet tällaisten kokemusten ympärille. Joku on kokenut koskettavansa jotain elämää suurempaa ja on siitä paikasta päätellyt, että joku Iso Ukko tai Akka siellä varmaan on hänelle jutellut: näin syntyi dogmi. Useampi tällaisia tuntemuksia kokenut on kerääntynyt yhteen ja kenties yrittänyt toisintaa jotain liikkeitä ja tapahtumia, jotka ovat johtaneet mystisiin kokemuksiin, ja lopulta samoihin bileisiin on kerääntynyt enempikin porukkaa, josta vain on ollut kiva hengata muiden kanssa ja touhuta siinä samalla kaikenlaista outoa: näin syntyi rituaali ja kultti.

Uskonnollisia tai mystisiä tuntemuksia kokeneet usein ankkuroivat omat kokemuksensa johonkin mukavalta tuntuvaan opinkappaleeseen tai uskonlahkoon: heidän kokemuksensa todistavat heidän mielestään näiden dogmien totuuden. Ne, jotka eivät tällaisia kokemuksia ole saaneet ja jotka luottavat tieteen metodeihin, väheksyvät helposti mystisiä tuntemuksia: synapsit ne siellä vain roihuavat. Itse olen siinä onnekkaassa asemassa, että olen paitsi tieteellisesti tai ainakin skeptisesti ajatteleva ihminen, olen myös kokenut muutaman kerran tuntemuksia, joita ei paremmin voi kuvata kuin ”sulautumiseksi johonkin isompaan” (sanottakoon näistä kokemuksista vain, että ne ovat tulleet yllättäen ja pyytämättä kuin paperit ministerin faksiin). Tieteellis-skeptisen asenteeni vuoksi minun ei ole tarvinnut sitoa kokemuksiani mihinkään dogmiin: pelkkä mystinen kokemus ei kerro vielä välttämättä minkään yliluonnollisen olemassaolosta, vaan voi todella olla vain ”hermojen heiluntaa” (tietenkään aivotieteellinen selitys uskonnollisille tuntemuksille ei poissulje mahdollista ”yliluonnollista kytköstä”: sellaista mahdollisuutta ei vain ole kovin mielekästä pohtia liikaa, kun mihinkään ratkaisuun ei voi päästä). Uskonnollisia kokemuksia ei tarvitse tulkita, ja usein juuri tällainen tulkinta on johtanut ongelmiin ja ylilyönteihin (ja etenkin niiden agitaattorien liikehdintään).

Toisaalta minulle ei tulisi mieleeni mahdollisten neurologisten selitysten takia kiistää uskonnollisten tuntemusten ja kokemusten arvoa. Rakkauskin on ehkä vain feromonien aiheuttamaa ja orgasmi jokin refleksi: entä sitten? Siltikin on olemassa rakkauden kokemuksia, on olemassa seksuaalista mielihyvää ja on olemassa myös uskonnollisia tajunnantiloja: asioiden selittäminen ei vielä poista niiden olemassaoloa eikä edes niiden herättämää ihmetystä. Jos sanon, että haluaisin niin kovasti yhtyä tuohon naiseen, on vain naurettavaa, jos joku tulee kertomaan, ettei siitä halusta kannata välittää, kun se on vain kemiallinen reaktio. Yhtä naurettavaa on, jos minulle paasataan aivotutkimuksen viimeisimmistä totuuksista, kun mainitsen, että koin juuri yhtyväni maailmankaikkeuteen. Lausahdukseni pointti on ollut kokemuksessani ja sen merkityksessä minulle eikä tämän kokemuksen mahdollisesti aiheuttaneissa tekijöissä. (Totta kai uskonnollisten tuntemusten kokija voi olla näistäkin kiinnostunut. Samalla tavoinhan orgasmeja kokeneet haluavat mielellään tietää, miten niitä saisi helpoiten lisää; vastaavasti mystisiä tuntemuksia kokeneet ovat usein koettaneet kaikenlaisten rituaalipaastojen tai meditaatioiden avulla toisintaa noita kokemuksiaan).

Uskonnollisten tuntemusten teoreettinen kumoaminen on jo käsitteellisesti mahdotonta – eihän tuntemuksia kumota, vaan teorioita ja opinkappaleita. Entäpä näiden tuntemuksien kritisoiminen niiden aiheuttamien käytännön ongelmien takia? - onhan uskonnollisten tuntemusten ”liikakäyttö” johtanut jotkut dogmatismiin, suvaitsemattomuuteen, yksisilmäisyyteen, kiihkoiluun, fanatismiin, jopa suoranaisiin väkivallantekoihin. Asia vaatisi enemmän selvitystä, mutta epäilen, että näissä tapauksissa on ollut kyse jostain muusta kuin pelkkien mystisten tuntemusten vaikutuksesta, esimerkiksi liiallisesta sitoutumisesta johonkin elämälle vieraaseen tai jopa sille vastakkaiseen opinkappaleeseen. Aivan samoin orgasmien kokeminen voi kenties suistaa jonkun heikkomielisen pois raiteiltaan ja tehdä tämän jopa niin riippuvaiseksi seksistä, että kyltymätön halu häiritsee hänen muuta elämäänsä, mutta tämä tuskin on ollut pelkästään orgasmien vika. Ja kuten orgasmeillakin, uskonnollisilla tuntemuksillakin voi kenties olla myös terveysvaikutuksia: miksi ne ”uskikset” muuten niin onnellisia kaikissa tutkimuksissa olisivat? (Tietenkään kukaan ei lähde harrastamaan seksiä tai uskonnollisia menoja vain terveysvaikutusten takia: Pena runkkaa Anttilan alusvaatekuvastolle ihan muista syistä kuin estääkseen mahdollista eturauhassyöpää, ja hänen kämppiksensä hakee meditoinnilla muutakin kuin onnea.)

Lyhyesti. Dogmeja on syytä kritisoida, jos ne selvästi asettuvat tiedettä vastaan kokemuksen selittämisessä. Jos ne taas puhuvat jostain kokemuksen ylittävästä, on parasta olla ottamatta niihin kantaa: uskoa voi toki miten haluaa, eikä näissä asioissa ole todisteita suuntaan eikä toiseen. Yhteisöllisiä rituaaleja ei voi kritisoida, paitsi jos ne tuottavat jollekin kärsimystä. Ja uskonnollisia kokemuksia – jotka ovat sitä uskonnon ydintä – ei ole järkeä kritisoida, vaikka niitä voi toki tutkia: uskonnolliset tuntemukset voivat antaa elämälle mielekästä sisältöä siinä missä rakkaus, kaikenlainen nautinto tai muutkin kokemukset.

Maailman ensimmäinen (?) feministinen tarina

Kerrotaan, että aikoinaan kuningas Arthurille esitettiin visainen kysymys, mitä kaikki naiset ihan oikeasti haluavat (panoksena oli tietysti kuninkaan henki). Arthur lähetti joukkonsa tekemään gallupia valtakunnan naisilta ja sai monen monta vastausta: kauniita koruja, komean miehen, paljon lapsia ja niin edelleen. Mutta vain yksi vanha eukko osasi tai uskalsi kertoa oikean feministisen vastauksen: naiset haluavat elää ja toimia ihan oman päänsä mukaan.

Palkkioksi vastauksestaan eukko halusi naida yhden Arthurin ritareista, ja arpa lankesi tällä kertaa sir Gawainille. Häiden jälkeen Gawain astui rohkeasti makuukammariin, jossa eukko olikin muuttunut kauniiksi naiseksi. Kävi ilmi, että nainen oli kirottu olemaan vain puolen vuorokautta kaunis. Gawainin piti nyt päättää, halusiko hän päivien ajaksi kauniin edustusvaimon vai öiden ajaksi seksikkään petikaverin.

Kunnon feministin tavoin Gawain päätti, että vaimon on paras päättää näin tärkeistä asioista ihan itsenäisesti ja omin päin. Kuinka ollakaan, nämä taikasanat rikkoivat naisen kirouksen ja hän saattoi olla nyt 24h kaunis.

Tiedettiin siis jo keskiajalla, että feminismi tekee miehetkin onnelliseksi!

Nimi on enne?

Osallistuja G: ”Feminismi on aivan kauheaa, se on sitä ja tätä hirveää ja kamalaa, pelkkää tyranniaa ja diktatuuria, haisee pahalta ja vie meiltä työt…”
Osallistuja R: ”Ehei ystäväiseni, feminismihän on loistavaa ja upeaa, maailman paras juttu sitten mansikkapirtelön, avartaa ja vapauttaa, vie kielenkin mennessään…”

Miten minusta tuntuu, että jokainen keskustelu feminismistä tai feminististä aiheista etenkin blogimaailmassa kääntyy lopulta tähän ongelmaan: mitäs se feminismi nyt olikaan? Aina jostain kulmasta joku sanoo, että sukupuolten tasa-arvoa hän kyllä kannattaa, muttei feministi silti ole, kun feminismi nyt on mitä on, muttei ainakaan aja tasa-arvoa, ja areenan vastakkaisesta kulmasta joku toteaa, että totta kai sinun täytyy olla feministi, ainakin jos tasa-arvoa haluat ajaa, sillä sitähän feministi tekee…

Kun tästä pakollisesta alkuselvittelystä päästään – jos päästään – varsinaisiin asioihin, no, kenties niitä mielipide-eroja on, kenties ei tai ainakin vähemmän kuin aluksi luultiin. Voisi jo luulla, että syntyisi kolmas puolue, joka haluaisi hypätä näiden nimikysymysten yli asioihin itseensä: jos vaikka ensin määriteltäisiin tarkkaan, mistä keskustellaan, ja sitten tosiaan keskusteltaisiin siitä (”ja päivän aiheena tänään, pitäisikö naisvaltaisten alojen palkkoja nostaa” ja huomenna ”miksi niillä pojille menee niin huonosti koulussa”).

Mutta näin ei toki tule käymään, paitsi ehkä akateemisen maailman abstrakteissa väittelyissä ja harvemmin sielläkään. Sillä ihminen ilmeisesti vain ei pysty ajattelemaan helposti tarkkojen määritelmien avulla; sen sijaan hänen päähänsä piintyy joistain sanoista mallikuvia, useimmiten sanojen yksittäisten (ja joskus jopa kuviteltujen) edustajien kautta. Kommunisti, kuulee yksi, ja mieleen nousee heti kuva piippalakkisesta armeijasta rynnistämässä rajan takaa orjuuttamaan vapaan kansan: kommunisti, kuulee toinen, ja hetikohta ajatus kääntyy Kuubaan, jossa sikaria polttelevat partisaanit taistelevat köyhän kansan puolesta – mikä ero sanoista syntyvissä tuntemuksissa voikaan olla.

Ja niin meille jää aina joku joukko ihmisiä, joille koko sana ”feminismi” on kuin punainen vaate eikä kelpaa tasa-arvon ajajien yhteisnimittäjäksi. Voipi siinä takana olla moninaisia syitä, miksi nimi ei kelpaa: ehkä se femi siinä alussa tuo liikaa mieleen naisten edun, ehkä mieleen muistuu joku ilkeä ihminen, joka itseään kutsui feministiksi tai ehkä tai…

Mutta eipä sanasta voi oikein luopuakaan eikä korvata sitä toisella, vaikka ruusu onkin kaunis, oli nimi mikä tahansa, sillä toiselle joukolle ihmisiä siihen liittyy niin positiivisia mielteitä. Ehkä muistellaan menneitä feminismin taistelijoita ja koko sitä perinnettä, joka on jo laajentanut meidän sukupolvemme tasa-arvoisuutta, ehkä vain ollaan totuttu käyttämään sanaa tai ehkä tai…

Tällaiset nimikiistat ovat siitä harmittavia, kun ne vievät aikaa varsinaisten asioiden ja ongelmien käsittelyltä: vähän niin kuin joka oppitunti jouduttaisiin palaamaan aina aakkosiin ja miettimään, että mikäs kirjain tuo nyt olikaan. Mutta eihän tällainen nimikiista voi jatkua loputtomiin, kaipa ihmiset osaavat nähdä sanojen läpi ja lopulta päästään niiden varsinaisten tasa-arvojuttujen käsittelyyn?

Tässä olen melko pessimistinen: nimet ovat ihmisille kuin hypnotisoivia taikasanoja, jotka estävät heitä ”sortumasta” oikeasti ihan kivoihin juttuihin (kuten nyt vaikka siihen feminismiin). Toisaalta toiset taikasanat houkuttelevat pahoille teille. Laita asialle kiva nimi, josta moni tykkää, niin saat paljon kannattajia, oli aatteesi mikä tahansa (n. 1930 eräässä puoluetoimistossa: ”kansallinen” ja ”sosialistinen” ovat nousussa, mitenkäs jos ne yhdistäisi). Ja älä käytä epäsuosittuja sanoja, niin voit hämätä kansaa (antiikin Roomassa ”kuninkuus” oli tabusana, joten yksinvaltius täytyi piilottaa kaikenlaisten ”keisarin” kaltaisten uudissanojen taakse).

Jos sitten joskus kaikista nimikiistoista huolimatta ensi vuosituhannella saadaan valmiiksi yhteiskunta, jossa kaikilla on sukupuoleen ja muuhunkin katsomatta kiva olla, jossa työhön pääsee ansioiden eikä kromosomien avulla, jossa kenenkään ei tarvitse lyödä toista pataan puolustaakseen itseään, jossa kenelläkään ei ole pelkoa ruumiillisesta ja seksuaalisesta koskemattomuudestaan missään tilanteessa, jossa kromosomit eivät määritä hyväksyttäviä pukeutumiskoodeja, käyttäytymismalleja tai edes sitä ruumiin muotoa … (annettakoon lukijalle vapaus lisätä tähän kaikki se, minkä hän haluaisi nähdä korjattavan nykyisessä sukupuolitilanteessa); niin eiköhän tässä onnelassa siltikin riidellä siitä, saako tätä paratiisillista tilaa nyt kutsua feministiseksi!

Koti, uskonto ja isänmaa - niiden nimissä ihmisen tappaa saa?

Jos joku haluaa miesnäkökulmaa tasa-arvokeskusteluun, hän usein melko nopeaan ottaa armeijakortin käyttöön. Miehet joutuvat käyttämään kokonaisen vuoden elämästään pakkotyöhön, josta ei saa edes kunnolla rahaa, on miesliikkeen edustaja tottunut jahkaamaan. Tästä usein seuraa loputon köydenveto siitä, kumpi sukupuoli oikeastaan tuhlaa aikaansa ja mihin: lasketaan loputtomiin keskimääräisiä tuntipalkkoja, työaikoja, raskauskuukausilta menetettyjä euroja, elinikäkertoimia ja ties mitä.

Vaikka tällaisella markanviilauksella epäilemättä jokin arvonsa on, en oikeastaan ole kovin kiinnostunut siitä. Toisaalta minulle on yks hailee, tienaanko koko elämäni aikana enemmän, vähemmän vai tismalleen saman verran kuin joku kuvitteellinen vertaisihminen ”sieltä toisesta sukupuolesta” – kunhan nyt kumpikin tienaa sen verta, että elämään pystyy (hippi-ideologiaa, myönnetään); toisaalta minusta on hyvin epäselvää, mikä noin yleensä ottaen olisi täysin oikeudenmukainen palkkausjärjestelmä – miksi vaikka jollain kunnankirjastonhoitajalla on paljon huonompi palkka kuin käytännössä vastaavaa hommaa yrityspuolella tekevällä informaatikolla? (Tiedän tiedän, en ymmärrä talouden lainalaisuuksista yhtään mitään: ehkä olisi pitänyt niitä kaupallisia aineitakin joskus viitsiä lukea.)

Pakollisen (tai puoliksi pakollisen) armeijassa käynnin suurin ongelma ei minusta joka tapauksessa ole se taloudellinen kysymys. Tai oikeastaan tämä taloudellinen kysymys on osa laajempaa ongelmaa, onko ylipäätään oikein, että ihmiset joutuvat/pääsevät tekemään puoli-ilmaiseksi ihan oikeita töitä (armeijan ja siviilipalveluksen lisäksi sama ongelma koettelee myös esimerkiksi opiskelun tai ”työvoimapoliittisten toimenpiteiden” työharjoittelijoiksi ohjaamia ihmisiä).

Armeijassa on nimittäin ihan omat ongelmansa. Enkä nyt viittaa siihen, että siinähän voi kuolla, jos luotisateeseen joutuu. Ja nyt en halua sotkeutua siihen iänikuiseen kiistakysymykseen, kumpi sukupuoli kärsii sodassa enemmän: eturintamassa kuolevat tykinruokamiehet vai kotirintamalla odottavat naiset, joita etenevät vihollisjoukot sitten raiskaavat tai ainakin muuten seksuaalisesti nöyryyttävät. Nykyaikaisessa sodassa kun kärsii jokainen, olipa sukupuoleltaan mitä tahansa ja olipa koti- tai eturintamalla.

Paljastan tässä vaiheessa, että olen kunnon maanpetturi enkä ole käynyt armeijaa, vaan siviilipalveluksen. Jos tämä jonkun mielestä jäävää minut keskustelemasta aiheesta, mikäpä siinä: ainahan on mahdollista lukea jotain muuta. Joka tapauksessa valitsin pitkällisen harkinnan jälkeen siviilipalveluksen juuri tuon mainitsemani armeijan ongelman takia.

Ajatus sotaan joutumisesta pelottaa. Ei se mahdollisuus, että kuolee jossain keskellä erämaata mahdollisesti vieläpä hyvin tuskallisissa merkeissä: sellaista voi tapahtua ihan normaalioloissakin. Sen sijaan ajatus siitä, että joutuu itse tappamaan toisia, päättämään, että nyt tuolta otan hengen pois, on silmittömän kylmäävä.

Pienenä minulla oli moraalisesti kaikki selvillä. Totta kai menisin armeijaan, ja jos sota syttyisi, menisin tietysti etulinjaan kivääri tanassa, ja kun vastapuolen edustaja juoksisi kohti asemapaikkaani, ampuisin suoraan – ohi. Jonkun lapsi, vanhempi, ystävä, rakastettu, mikä tuo kuviteltu vihulainen nyt olisikaan, säilyisi hengissä, koska juuri minä olisin ottamassa hänet vastaan eikä joku liipasinherkkä hullu, joka ei muusta piittaisi kuin oman High Scoren ylittämisestä. Hekumoin ajatuksella, miten saattaisin jopa juosta taistelukentälle ottamaan omien luodit vastaan ja pelastamaan omalla kehollani viattoman yksilön, ihan niin kuin joku moderni Jeesus tai Gandhi.

Sittemmin tajusin, ettei sota ole niin yksinkertaista: ettei se kaikki verenvuodatus ja sisälmysten leviäminen hiekalle ole johtunut vain siitä, että sinne jonnekin on lähetetty ne kaikkein mielipuolisimmat ja verenhimoisimmat yksilöt. Päinvastoin, normaaleja ihmisiä suurin osa on alun perin ollut. Mutta ihmiseläimen mieli on loppujen lopuksi niin kovin heikko. Rauhan oloissa pärjäämme jotenkuten keskenämme, mutta äärimmäisissä tilanteissa itsesuojeluvaisto saattaa pakottaa ihmisen tappamaan, jos ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja kun kuolemaa näkee joka päivä ympärillä, näkee, miten hyvät ystävät ja tutut hajoavat palasiksi tai jäävät vain sijoilleen makaamaan, sille kaikelle verenhajulle turtuu, alkaa vihata – ai ketä? – no sillä ei niin väliä ole, on valmis ja lopulta innokas iskemään ja ampumaan, ja vielä enemmän, häpäisemään ja alistamaan oletetut viholliset. Aiemmin vastuullinen ja herkkä ihmiskoneisto muuttuu pelkäksi reaktioapparaatiksi, valmiina leikkaamaan vihollisarmeijan sotilailta pään ja kiinnittämään sen kepinnokkaan toteemiksi: valmiina riisumaan vieraan vallan siviilitkin alastomiksi hangelle kitumaan ja ottamaan jopa kuvia kidutetuista ja raiskatuista ihmispoloista.

Niin, meillä kaikilla, jopa selväjärkisimmilläkin lienee jossain se oma katkeamispisteemme, jossa lakkaamme olemasta ihmisiä ja muutumme joksikin eläimiä alhaisemmiksi. Tätä mahdollisuutta pelkäsin, että tositilanteessa sivistyneen ulkokuoreni alta paljastuisi jotain, minkä olisi ollut parempi jäädä piiloon – enkä lopulta mennyt armeijaan.

Sivariin kuuluvalla koulutusjaksolla kuulin monen kanssapetturini kertovan hämmentyneenä, miten nimenomaan naiset olivat kritisoineet heidän valintaansa: miehet olivat sen sijaan suhtautuneet asiaan paljon ymmärtäväisemmin. Kritiikin perusteina olivat vielä ne samat vanhat litaniat: onhan se nyt miesten velvollisuus puolustaa maataan. Haluan ajatella, että näiden naisten kommenttien takana on ollut vain kulttuurinen tietämättömyys ja kokemuksen puute eikä mikään sukupuolinen tarve tulla miesten puolustamaksi. Suurin osa suomalaisista naisista ei ole joutunut kohtaamaan tätä valintaa: haluanko todella joutua joku päivä kenties ottamaan sen vallan, että päätän toisten elämästä? Suurin osa suomalaisista miehistä on tämän valinnan joutunut tekemään ja siksi ymmärtää myös niitä, jotka ovat tästä vallasta halunneet kieltäytyä.

Haluaisinko sitten, että myös naiset kutsuttaisiin armeijan harmaisiin? En: jos minä olen jotenkin huonossa tilanteessa, asia ei siitä muutu eikä mieleni tule yhtään paremmaksi, jos saan lisää kohtalotovereita. Pikemminkin näkisin mielelläni sen päivän koittavan, jolloin ketään ei pakotettaisi tekemään tätä valintaa: jolloin miehiäkään ei enää kutsuttaisi koko sukupolven voimin puolustamaan maatansa.

Ai mitä tehdään siinä vaiheessa, kun jostain päin itää vainolainen käy hyökkäämään neitseelliseen isänmaahamme? No, itse uskoisin, että jopa vain 16 000 koulutettua, hyvin palkattua ja työstään oikeasti pitävää ammattilaista auttaa rajalla, ilmassa ja meressä paljon enemmän kuin 350 000 ihmistä, joita joku vuosikymmen sitten on kuljetettu metsissä pakolla hiihtelemässä harvenevan lumen keskellä. Ja jos tämä ei riitä, ainahan on mahdollista evakuoida kaikki Ruotsiin.

Totta puhuen, ei sitä kukaan tietäisi, miten tässä hypoteettisessa vieraan vallan hyökkäyksessä kävisi. Eikä sitä tiedä, mihin diplomatian ja ulkopolitiikan kiemurat meidät vievät: kuka ties olemme ihan pian jo jossain sotilasliitossa mukana. Joka tapauksessa miesten yleisestä asevelvollisuudesta kiinnipitäminen ihan vaan siksi, kun niin on ”aina” tehty ja hyväksi havaittu, ei ole kovin järkevää.

Lopuksi erään 90-luvulla suositun yhtyeen ironisin sanoin:
"Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää
- ei taida riittää, johonkin se tyssää"

Puhetta parrasta

”Ei kasva parta pahoille, turpajouhet joutaville”. Ei tarvitse paljon fundeerata, kun huomaa, että muinaisen runonlaulajan mielestä suurin osa naisista on pahoja tai ainakin joutavia.

Parta on muinaisuudesta alkaen merkinnyt kaikkea stereotyyppisesti miehistä: aikuisuutta, viisautta, rohkeutta ja ennen kaikkea tietysti valtaa. Parran avulla mies on voinut erottautua ”siitä toisesta sukupuolesta”: katsokaapa, tässä jotain upeaa ja esteettistä, mitä te ette osaakaan tehdä (mies ei tosin yksin osaa tehdä lapsia, mutta tästä ei ole kannattanut kovin suurta numeroa pitää – eihän nyt pelkkä Odottaminen suurta taitoa tietenkään vaadi). Eipä ihme, että kun nainen on joskus päässyt miehiseen asemaan, jopa faaraoksi asti, hänen on täytynyt pukea päällensä tekoparta – miehiseen työhön vaaditaan toki miehisiä ominaisuuksia.

Toisaalta parta on ollut niin miehinen ominaisuus, että naisella kasvaessaan se usein on herättänyt kammoa, oudoksuntaa ja vastenmielisyyttä. ”Meidän freak showstamme löytyvät kaikki maailman kummallisuudet: tulennielentää, kääpiöitä, jättiläisiä, käärmenaisia, tatuointeja ja tietysti parrakas nainen!” Ja niin pikku-Matit ja Liisat ovat ihmeissään katsoneet ja kauhistelleet, kun tätillä rehottaa kunnon parta. Joskus parrakkaassa naisessa ovat yhdistyneet sekä epänaisellinen luotaantyöntävyys että miehinen pyhyys. Keskiaikainen pyhimys Wilgefortis pelastautui avioliitolta pakanakuninkaan kanssa kasvattamalla kunnon karvakuontalon: hänen isänsä tosin ristiinnaulitsi hänet, mutta saipa Wilgefortis edes marttyyrin iäisen kunnian.

Nykyaikana vähäinenkin karvoitus naisen kasvoilla herättää enemmän sitä kammoksuntaa, ja nyky-yhteiskunnassa nainen kokee painetta olla kasvoiltaan täysin sileä ja karvaton, jos siis haluaa olla todella naisellinen. Onhan niitä parrakkaita naisia nykyäänkin olemassa, mutta miksi heitä näkee enimmäkseen sellaisissa nykyajan freak showssa kuin Nelosen ”dokumenteissa”?

Lapset ja aikuiset eivät kohtaa

Kannatan periaatteessa suuresti adoptiota. Maailma on täynnä lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet tai eivät kykene tai halua hoitaa lapsiaan: mikäpä sen mukavampaa kuin tarjota heille vanhemmat, joita he eivät tähän asti ole voineet saada. Olisin jopa valmis sanomaan, että suvullinen lisääntyminen on tavallaan itsekästä verrattuna adoptioon: miksi lisätä maailman muutenkin ylikansoittuvaa väestöä, jos omaa vanhemmuusviettiä voi toteuttaa muutenkin, jo olemassa olevien lasten avulla. Tai ehkä itsekkyys on huono sana: kenties jokin tiedostamaton vaisto tosiaan ajaa suuren osan ihmisistä kaipaamaan juuri omaa geeniperimäänsä kantavaa jälkeläistä. Siltikin olisin valmis kehottamaan kaikkia hiljentämään tätä vaistoaan ja suhtautumaan lastenhankintaan rationaalisemmin: teillä on ehkä oikeus lapseen, mutta tarvitseeko sen lapsen geenien olla samoja kuin omanne?

Näin siis olisi täydellisessä tilanteessa. Adoptioprosessi ei kuitenkaan ole maailman helpoimpia asioita. Ihminen ei voi vain valikoida maailmalla odottavista pienokaisista yhtä omaan perheeseensä, sillä välissä on kokonainen ketju auktoriteetteja, joiden pitää hyväksyä, että adoptoijat todella ovat sopivia vanhemmiksi. On organisaatiota omassa maassa, on organisaatiota lapsen maassa.Sinällään tässä ei ehkä olisi mitään pahaa, aikaahan tällainen tarkistus vain vie ja lapsen parastahan tässä vain ajatellaan. Mutta miksi sitten tuntuu, että välikäsien valintoja ohjaavat enemmän heidän omat käsityksensä hyvästä vanhemmuudesta. Mitä tekemistä ihmisen sukupuolielämällä, siviilisäädyllä tai vaikkapa vammaisuudella/vammattomuudella on hänen hoivaamiskykynsä kanssa? Kuka nämä ideaalimuotit valitsee?

Otan esimerkiksi oman tilanteeni. Vaimollani Eeva Empaatilla on liikuntavamma: niin lievä, että hän pystyy kävelemään melko hyvin ilman tukea ja kantamaan asioita toisella kädellään. Itse kuitenkin olen terve ja kykenevä liikkumaan ”normaalisti”: pahimmassa tapauksessakin olisin kuitenkin minä lapsen huoltajana vielä jäljellä. Vaimoni vammaisuuden takia meidän olisi kuitenkin vaikea päästä adoptiojonossa kovinkaan pitkälle, koska adoptiojärjestöt eivät ilmeisesti pidä vammaisia suotavina vanhempina – suoranaista syrjintää ei esiinny, lapsia haluavat vain tahtovat jäädä ikuisesti odottamaan vastausta.

(Hämmentävää muuten, että hedelmättömyyshoitoklinikoilla ollaan paljon suvaitsevaisempia, eikä esimerkiksi vammaisuutta nähdä esteeksi hoitojen aloittamiselle. Yhteiskunta siis mieluummin asettaa jo muutenkin heikompirakenteisen ihmisen alttiiksi hormoneille ja mahdolliselle yhdeksän kuukauden ”rääkille” kuin antaa jonkun toisen hankkiman lapsen tällaisen ihmisen käsiin. Arvovalinta tämäkin.)

Kansainvälisen adoption säännöt ovat vuosi vuodelta vain tiukentuneet. Yksityinen adoptio oltiin jokin aika sitten kieltämässä – liekö kenties jo ehditty kieltääkin. Perusteluina esitettiin, että yksityinen adoptio mahdollistaa kaupankäynnin lapsilla – ja ainoa ratkaisu sitten ilmeisesti olisi tiukka valvonta. Ihmisethän tunnetusti ovat niin heikkoja ja paheisiin sortuvia, että myyvät vaikka omat lapsensakin omien halujensa toteuttamiseksi.

Hämmentävä on myös Yhdistyneiden Kansakuntien tekemä päätös, että adoptiot toteutetaan ensisijaisesti aina maansisäisinä – onhan lapsosen tärkeä kasvaa juuri omaan kulttuuriinsa. Takana tuntuu olevan vanha ennakkoluulo, että biologinen side vanhemman ja lapsen välillä on niin pyhä, että sitä ei millään voi rikkoa: ainakin uuden vanhemman pitää olla edes samaa ”heimoa”. Ja totta kai valtioista on hauskaa pelata pikkulapsilla rulettia: tuolla on vähän harittava katse, annetaan sen mennä ulkomaille, mutta tämähän on vallan potra ihmisenalku, kyllä siitä vielä tuottava kansalainen ja armeijan vahvistus saadaan, pidetään meillä.

Ja onhan biologisen vanhemmuuden linkki niin pyhä Suomenmaallakin, että lapsia mieluummin kiikutetaan erilaisissa väliaikaisratkaisuissa – jos ne vanhemmat vielä vaikka aikuistuisivat ja alkaisivat hoitaa omaa vekaraansa – sen sijaan, että luovutettaisiin adoptoitavaksi ihmisille, jotka oikeasti haluaisivat niitä lapsia huolehtia. Ai mitä tekemistä sillä biologisella siteellä on lasten edun kanssa? Epäilemättä paljon, ei vain nyt tule mieleen yhtään mitään. (Ja mikäli tällainen maaginen linkki todella olisi, olisi tietysti se kolmas ratkaisu, että lapsi voisi biologisten vanhempiensa lisäksi saada useampia huoltajia. Ai niin, niitähän voi olla Luonnollisesti vain kaksi kerrallaan ja mieluusti vielä eri sukupuolta! Mutta tämä onkin jo toisen tekstin aihe…)

(Palatakseni vielä muuten juttuni alkuun, naisilla vielä ymmärrän halun tulla raskaaksi: on eittämättä upea kokemus tuntea kantavansa uuden elämän alkua omassa kehossaan. Mutta miesten halu saada geneettisesti itsensä kaltaisia jälkeläisiä – tätä en enää tajua.)

Kuolevatko runopojat sukupuuttoon?

Populaarievoilijat ja ihmistieteilijät kiistelevät usein siitä, vaikuttaako ihmisen luonteeseen enemmän geeniperimä vai ympäristö. Sukupuolten muuttumattomiin ominaisuuksiin uskojat kannattavat useimmiten edellistä vaihtoehtoa: onhan se nyt selvä, että jos miehellä ja naisella on yhden geenin ero, niin jotenkin se näkyy niiden luonteissa, ja siksi miehet ovat kovia machoja, jotka hyppivät kukasta kukkaan, ja naiset taas herkkiä äitisieluja jne. On aika romuttaa tämä argumentti.

Oletetaan ihan huvin vuoksi, että ihmisten luonteet määräytyisivät todella pelkästään heidän perimänsä mukaan. Entä sitten? Kaikki miehet eivät kuitenkaan olisi samanlaisia, koska geenistö vaihtelee paitsi sukupuolten välillä, myös yksilöstä toiseen: karskien machojen lisäksi maailmaan mahtuu myös herkkiä runopoikia. Runopoikia ei syntyisi enää lainkaan ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki runopoikageenejä levittävät ihmiset sattuisivat kuolemaan sukupuuttoon: ja siltikin satunnaisen mutaation kautta runopoikageenit saattaisivat taas päästä valtaamaan maailmaa.

Voisivatko runopoikageenien esiintymät olla kuitenkin hyvin satunnaisia: heti kun yksi runopoika tulisi maailmaan, hänen sukunsa pian kuolisi? Ehkä joskus kaukaisina aikoina, mutta maailma on ehtinyt teknologian ansiosta muuttua toisenlaiseksi. Geenien sukupuuttoon johtaa kolme tekijää: a) geenien kantajat kuolevat jo ennen lisääntymisikää, b) geenien kantajat eivät pääse parittelemaan ja c) geenien kantajat eivät pysty saamaan lisääntymiskykyisiä lapsia. Oikeastaan mikään näistä ei enää suuremmalti estä runopoikageenien leviämistä ainakaan länsimaissa.

Pienten lasten kuolemat ovat entistä harvinaisempia: sen takaavat riittävä ruoansaanti ja lääketieteen kehittyminen. Jopa keskosina syntyneet lapset pystytään nykyisin pitämään hengissä, samoin lapset, joilla on jotain synnynnäisiä vammoja ja sairauksia. Runopojallammekaan tuskin on vaikeuksia pysyä kasvuikänsä elossa. Lääketieteen kehitys on myös antanut ainakin länsimaiden ihmisille levittää geenejään, vaikka normaalein metodein lapsia ei syntyisikään: erilaiset hedelmöityshoidot tekevät jopa runopojastakin vanhemman.

Ainoa vaikea linkki onkin sitten parittelemaan pääsy. Aiempien aikojen hankaluutena oli mahdollisesti kumppanien puute: kävelymatkan päässä ei välttämättä ollut naista, jolla olisi ollut runopoikia himoavaa geenistöä. Nykymaailmassa ihmisillä on tietysti mahdollisuus hakea sopivaa kumppania kauempaa: jossain päin maailmaa saattaa hyvinkin olla runopojille sopiva vastinparinsa. Mutta tämäkään ei itse asiassa ole tarpeen nykymaailmassa, jossa seksin ja lisääntymisen linkki ei enää ole yhtä tiukka. Ehkäisyn vuoksi kovakaan panomies ei välttämättä pääse koskaan lisääntymään. Toisaalta runopojan ei tarvitse varsinaisesti saada naista geeniensä leviämiseksi: kunhan vain luovuttaa sukusolujaan tarvitseville, saa geenistönsä parhaiten liikkeelle. Runopojan pitää vain olla ahkera peräkammarin poika ja luovuttaa tuotantoaan hedelmällisyysklinikoille, ja johan saadaan täytettyä maailma pikku runopojilla.

Joku voi tietysti epäillä, ettei evoluutio voisi tapahtua näin nopeasti: kestihän nykyihmisen syntyynkin jokunen milleniumi. Mutta evoluutio voi olla ajoittain nopeaakin: jos vain sopivia mutaatioita on olemassa ja ympäristö on suotuisa niiden leviämiselle, evoluutiota voi tapahtua hyvinkin nopeasti (kuuluisin esimerkki ovat ne perhoset, joiden musta mutaatio sai tilaisuuden hurjaan leviämiseen, kun saasteet muuttivat pesäpuiden rungot tummiksi). Runopoikia maailmassa on ollut ja on edelleen, ja jos kaikki tosiaan riippuu vain geeneistä, on myös runopoikageenejä. Enää tarvitsee vain levittää niitä maailmaan, ja tähänhän onkin jo neuvot annettu.

Yleisemmin ottaen, jos geenit määrittäisivätkin ihmisten luonteen täysin ja jos geeniperimämme olisikin tähän asti pysynyt melko homogeenisenä, nykymaailmassa geenien ja sitä myöten luonteiden muuntelu on karannut aivan käsistä. Jos sukupuolilla joskus keskiajalla olisikin ollut ”normaaliluonteet”, on hyvin epätodennäköistä, että sellaisia on enää. Ja hyvä niin: maailmasta tulee paljon värikkäämpi paikka.

Tytöt pussaa, pojat haluaa sänkyyn

Sattuipa tässä kuussa kirjastossa käydessäni käteeni kirja, joka lupasi kertoa tytöille kaiken, mikä nyt tietämisen arvoista oli. Letitysohjeiden ja suklaakeksireseptien lisäksi annettiin toki myös seurusteluvinkkejä sekä jopa suuteluohjeita ja luokiteltiin erilaisia suutelijatyyppejä. Mielenkiintoisesti opukseen oli lisätty myös luku yhden illan suhteista ja kannustettiin kokeilemaan niitä, koska ne voivat olla ihan kivoja: tosin kirjan muun aineiston perusteella näissä suhteissa ei suutelua pidemmälle päästä.

Vieressä makasi saman tekijän pojille kirjoittama vastaava teos. Pyöräilyvinkkien ja retkeilyjuttujen ohessa kerrottiin myös tuiki tärkeitä tietoja poikien fysiologiasta: pojilla on joku peli, jolla on kuin oma tahtonsa, mutta jota ei aina kannata seurata. Lisäksi neuvottiin erilaisia seurusteluvinkkejä: on esimerkiksi hyvä antaa tytölle aikaa ja siirtyä vuoteeseen muhinoimaan vasta sitten, kun kumpikin sitä oikeasti haluaa. Ja tietysti pitää aina muistaa käyttää kumipukua.

Nämä kirjat oli siis kirjoitettu 2000-luvulla. Kummankin perusteella 1) pojan on aina tehtävä aloite seksiin ja 2) vain pojan tarvitsee tietää, mistä seksissä on kyse (tytöille riittää, kunhan osaa suudella). Luulisi, että tekijälle olisi tullut mieleen laittaa edes jotain alkeellista sukupuolivalistusta teokseen, joka lupaa kertoa tytöille kaiken tärkeän maailmassa, mutta ei. Vai olettiko tekijä (joka siis oli naispuolinen), että tytöt tietävät tämän kaiken muutenkin? Vai uskoiko hän, että tytöt eivät oikeasti halua seksiä (korkeintaan sitä suutelua)?

Seksikoulu ja seksikortti

Joskus on hyvä kehitellä kaikenlaisia utopistisia suunnitelmia. Vaikka ne olisivatkin mahdottomia toteuttaa tai vaikka ei olisi edes varmaa, halutaanko niitä toteuttaa, ne voivat ainakin toimia keskustelunavaajina ja ituina paremmille ehdotuksille.

Tämä erityinen utopiani lähti liikkeelle, kun pohdin, miten hankalaa on sanoa, mikä on nuorelle ihmiselle sopiva hetki laajentaa seksielämänsä masturbaatiosta muiden henkilöiden seksuaaliseen kohtaamiseen. Pelkkä fyysisen kehityksen eteneminen tiettyyn pisteeseen ei selvästi riitä, sillä seksiin muiden kanssa pitäisi kaiketi olla jotenkin henkisestikin kypsynyt. Nuoren omalta kannalta seksielämän aloittamisella on tietysti yksi tärkeä ehto eli hänen oma halunsa: ihmisen, joka ei koskaan elämänsä aikana halua edes kokeilla seksiä ainakaan toisten ihmisten kanssa, ei kannata koskaan aloittaakaan. Tämä ei kuitenkaan riitä kriteeriksi vielä muille, vanhemmille ihmisille: vaikka nuori osoittaisikin haluavansa seksiä kanssasi, seksi hänen kanssaan voi edelleen olla hyväksikäyttöä, jos hän ei ole aiheeseen tarpeeksi kypsä (monien maiden lainsäädäntö ainakin antaa näin ymmärtää).

Toisaalta aloin miettiä sitä, miten vaikeaa ja jopa epätyydyttävä kaikille sopivan seksivalistuksen antaminen on. Koska seksivalistusta annetaan massoille, se ei kunnolla voi kohdistua oikein kenellekään. Jokaisen on tietysti hyvä tietää perusasiat siitä, mitä seksi on ja mitä siihen voi liittyä. Massaseksiopetuksessa ei kuitenkaan voida antaa yksilöllisiä neuvoja etenkään siksi, että yksilöiden halut ja tarpeet ovat hyvin erilaisia. Seksivalistaja ei voi edes olettaa, että kaikki automaattisesti haluavat seksiä.

Näiden kahden ongelman yhteinen ratkaisu pälkähti päähäni, kun aloin ajatella liikennekasvatusta. Meillähän on enemmän tai vähemmän toimiva kaksiportainen liikennekasvatusmalli. Koulut tarjoavat pakollista perusopetusta liikennesäännöistä ja siitä, miten kevyen liikenteen kulkija liikenteessä pärjää. Tämän pakollisen liikennekasvatuksen lisäksi ihminen voi hankkia vapaaehtoista koulutusta tiettyjen ajoneuvojen käsittelyssä: tämän opetuksen läpäiseminen antaa hänelle myös luvan ajaa näillä ajoneuvoilla.

Vastaavasti ehdotan kaksiportaista seksikasvatuksen mallia. Kouluissa käsiteltäisiin seksuaalisuutta yleisesti: mitä kaikkea hurjaa seksin maailmasta löytyykään. Lisäksi tarjottaisiin kenties myös neuvoja, miten ”kevyen liikenteen kulkijana” (seksiä sillä hetkellä tai pysyvämmin hakemattomana) voi suhtautua ”raskaaseen kalustoon” (seksitarjouksiin). Tämän lisäksi olisi tarjolla vapaaehtoista seksikoulutusta, jonka päässä sitten odottaisi seksilupa: siis paitsi oppilaan lupa hankkia seksiä, etenkin muiden ”kortillisten” lupa antautua seksiin oppilaan kanssa.

Tutkitaanpa lähemmin, millaista tämä seksikoulutus olisi. Ajokoulutuksen yksi tärkeä tehtävähän on toimia eräänlaisena seulana liikenteeseen pääsemisessä: ennen kuin ajo-opetusta voi kunnolla edes antaa, varmistetaan oppilaan ikä ja terveydentila. Jotain samanlaista seulaa seksikouluunkin varmasti tarvitaan. Lääkärintarkastuksessa varmistetaan, että oppilas on fyysisesti valmis yhdyntään, ja asiaan koulutettu psykologi yrittää selvittää, onko oppilas myös psyykkisesti valmis useamman ihmisen väliseen seksiin: myös mahdolliset toisia ihmisiä vahingoittamaan ohjaavat seksuaaliset mieltymykset (pedofilia jne.) pitäisi pystyä poimimaan esiin tässä vaiheessa.

Ajokoulutuksen lääkärintarkastushan on useimmiten läpihuutojuttu, mutta itse ajattelin erityisesti psykologisessioiden olevan pikemminkin yksi pääosanesittäjä seksikoulussa: samaan syssyyn kun psykologi voisi yrittää saada oppilasta löytämään oma seksuaalinen identiteettinsä. (Jo tästä huomaa, että ideani on utooppinen: eihän valtiolla voi koskaan olla varaa tarjota yksilöllistä psykologinohjausta kaikille sitä haluaville ja vielä niin ”epätärkeässä” asiassa kuin ihmisten seksielämä).

Varsinaista koulutusta en kovin tarkasti käsittele, kunhan vastaan yhteen melko ilmeiseen kysymykseen. Olisiko seksikoulussakin teoriatuntien lisäksi käytännön harjoittelua? Miksipä ei: onhan seksielämäänsä aloittavilla usein paineita siitä, että asiaa ei vielä kunnolla osaa. Käytännön harjoittelut voisivat tapahtua joko itse hankitun/hankittujen partnerin/partnerien kanssa – mikäpä esimerkiksi sen romanttisempaa kuin kruunata seurustelusuhde yhteisellä seksikoululla – tai sitten tehtäväänsä koulutettujen ja tarkasti valikoitujen ammattilaisten kanssa (pelkkä seksitaitojen osaaminen ei tietenkään riittäisi pätevyydeksi tähän alaan, sillä ohjaajien pitäisi eittämättä hallita myös psykologiaa). Jälkimmäisessä tapauksessa oppilas saisi tietysti itse valita, kenet mahdollisista ehdokkaista hän ohjaajakseen haluaa.

Käytännön harjoittelussa ei varmaan kannattaisi pyrkiä Kama Sutran ulkoa opetteluun: eihän ajokoulussakaan opeteta ajamaan kuin formulakuski. Taidonnäytteiden sijaan ajokoulussakin tärkeämpää on (tai pitäisi olla) osata tehdä ajoradasta kaikille ajajille turvallinen: seksikoulussakin voitaisiin ensisijaisesti opiskella perusetikettiä seksiä ehdotettaessa ja siitä nautittaessa, partnerien seksuaalisten toiveiden huomioon ottamista ja muuta, mikä lisäisi kaikkien ”radalla” seikkailevien nautintoa ja turvallisuudentunnetta.

Ja ennen kuin joku ennättää kysyä: haluamansa ”erikoistumislinjat” tietysti saisi valita itse (esim. miehen vai naisen vai molempien kanssa).

Ja jossain vaiheessa koittaisi lopulta se iloinen päivä, kun innokas oppilas saisi ”seksikortin”. Tai jos ollaan hieman modernimpia, tuskin kyseessä enää olisi konkreettinen muoviläpyskä, vaan jokin ohjelmanpätkä jossain digitaalisessa härpäkkeessä. Samaan härpäkkeeseen voisi sitten ehkä ohjelmoida tietoja esimerkiksi sen omistajan seksuaalisista mieltymyksistä, joiden perusteella samanmieliset ihmiset voisivat sitten kalastella sopivia partnereita – siis kukaan ei voisi saada suoraan selville, mitä kinkyä toiset harrastavat (täytyyhän anonyymius voida haluttaessa säilyttää), vaan saisivat vain härpäkkeeseensä vihreää valoa, kun sopiva ehdokas kävelisi lähistöllä. Mutta tämä menee hieman ohi aiheesta.

Tärkeintä olisi mahdollisuus ja jopa seksiä edeltävä velvollisuus ”skannata”, onko toisella ”kortti voimassa”. Bling, kyllä on, kohde on fyysisesti ja psyykkisesti valmis seksiin, joten ehdotuksen voi kohteliaasti tehdä. Blang, ei ole. Siis kohde on 1) seksiin vielä liian ”nuori”, häntä ei vielä saa lähestyä. Tai hän on 2) aseksuaali tai muuten vain poissa radalta, häntä ei kannata lähestyä. Tai sitten hän on 3) jostain syystä menettänyt korttinsa, hänestä kannattaa pysyä loitolla.

Niin, aivan kuten ajo-oikeudenkin voi menettää hetken ajaksi liikennerikkomusten takia, olisi ihan luontevaa, että seksikortin väliaikainen hyllyttäminen olisi mahdollinen osa- tai kokonaisrangaistus joistain seksiin liittyvistä rikkomuksista. Mahtaisi potentiaalinen ahdistelija miettiä kaksi kertaa, jos tiedossa moisesta epäsosiaalisesta käytöksestä olisi parin kuukauden pakkoselibaatti.

Joidenkin mielestä ehdotukseni voi olla liiallista holhoamista: tämähän rajoittaisi ihmisten vapautta solmia seksisuhteita täysin oman päänsä mukaisesti. Epäilemättä jos pakollista ajokoulua ja ajolupaa ei olisi, sellaisten ehdottaminen kuulostaisi varmasti vapaudenriistolta: onhan sitä osattu ajaa ilmankin ja eihän noita kolareitakaan nyt ihan joka päivä tule – hyvä vain, että aremmat pysyvät poissa ajoteiltä hidastelemasta. Toisaalta voi ajatella, että ajokoulu on myös vapauttava ja mahdollistava asia: koska ajokoulu on pakollinen ja koska ihmisellä pitää olla voimassa oleva ajolupa ennen liikenteeseen lähtöä, on ajajilla turvallisempi olo tien päällä ja useampi ihminen uskaltaa astua auton rattiin, kun ei ole ylitsepääsemätöntä pelkoa omien ajotaitojen puutteellisuudesta tai toisten ajotapojen kehnoudesta. Vastaavasti pakollinen seksikoulu ja seksilupa saattaisivat kannustaa ihmisiä uskaltautumaan radalle, kun ei tarvitse huolehtia omista taidoista tai pelätä toisten käyttävän itseään hyväkseen.

Noitavainoista lolitoihin

Viime aikoina on ollut harvinaisen paljon aikaa lukea feminististäkin kirjallisuutta, joten saankin ihka ensimmäiseen kirjaesittelyyni peräti kolme opusta.

Noitavaimo ja neitsytäiti : naisten arki keskiajalta uudelle ajalle

(Sari Katajala-Peltomaa, Raisa Maria Toivo)

Olen jonkinlainen historiafriikki ja keskiaika on nykylukijan näkökulmasta jo sangen eksoottinen aikakausi, joten kirja naisen asemasta noina vuosina ei voi kuin herättää kiinnostukseni. Naisen asemahan oli Pimeinä aikoina tunnetusti käsittämättömän huono – naiset oli sidottu luostareihin tai sitten kyökin puolelle ja joka toinen poltettiin roviolla noitana. Tai sitten ei. Tekijät huomauttavat, miten aiempaa feminististä historiankirjoitusta on usein sävyttänyt menneisyyden katsomisen 1800-luvun silmälasien läpi: silloin naisten ja miesten osa yhteiskunnassa oli jaettu tiukasti, siispä tämä jako oli voimassa myös hamassa menneisyydessä ja etenkin Pimeinä aikoina.

Oikeasti kaikki ei olekaan näin mustavalkoista. Kirkkoisien jotkut säännöt tuomitsivat naiset alimpaan helvettiin, mutta kirkon opetukset olivat tässä suhteessa ristiriitaisia ja samakin opettaja saattoi toisissa kirjoituksissaan ylistää naisia. Muutenkin keskiaikaisessa naiskuvassa oli joustovaraa paljon enemmän kuin myöhempinä aikoina. Naisen rooli ei siis ollut täysin ennalta sidottu, vaan hän pystyi jonkin verran käyttämään hyväkseen kulttuurisia konventioita: ovela nainen saattoi esimerkiksi jäädä kotiin sunnuntaisaarnan ajaksi kotitöihin vedoten – ja tavata samalla rakastajaansa.

Noitavainotkaan eivät oikeasti olleet kovinkaan yleisiä keskiajalla. Useimmiten kyse oli yksittäistapauksista ja enemmän yhden pitäjän sisäisistä välienselvittelyistä. Syytetty ei aina ollut nainen, ja noidiksi epäillyt eivät automaattisesti hävinneet tapauksia. Kirkolla ei myöskään ollut mitään selkeää agendaa, jossa noitia olisi systemaattisesti yritetty savustaa. Itse asiassa virallinen kirkko toimi useammin järjen äänenä ja huomautti mielellään todistusaineistojen riittämättömyydestä.

Tavallista näkökulmaa korjaavien tietopakettien lisäksi kirja tarjoaa viehättäviä välähdyksiä keskiajan ja uuden ajan alun elämään. Tiedättekö esimerkiksi, miksi karjanhoidosta tuli lopulta naisten työtä? Koska miesten ja lehmien/lampaiden välillä pelättiin syntyvän epäsiveellistä toimintaa. Tai oletteko kuulleet siitä herätysliikkeestä, joka uskoi Jeesuksen syntyneen uudelleen naisen muodossa ja joka yritti saada naista uudeksi paaviksi?

Tapaus Neitsythuorakirkko

(Juulia Jyränki, Harri Kalha)

Keskiajasta siirrytäänkin nykyaikaan. Tapaus Neitsythuorakirkko käsittelee muutama vuosi sitten lehtijulkisuuden rajat ylittänyttä taideteosta, joka ei elänyt kuin muutaman tunnin, ennen kuin viranomaiset lopulta kävivät purkamassa sen oletettujen alaikäisiä seksuaalisissa yhteyksissä esittävien kuvien vuoksi. Telttamainen rakennelma oli ollut täynnä Internetin teinibeibipornosivuilta ladattuja kuvia, ja nyt sen sisälle olivat ehtineet vierailla vain avajaisgaalaan kutsutut. Kirja kuvaa kohta kohdalta tapahtumaketjua ja koko paradoksaalista tilannetta, jossa pornotuotantoa kritisoinut taitelija joutuu syytettyjen penkille lapsipornon levityksestä.

Jyrängin ja Kalhan teos pyrkii herättämään enemmän kysymyksiä kuin antamaan suoria vastauksia. Miksi ennen kohun nousemista käydyssä radiokeskustelussa teltan sisällä käyneet arvioijat eivät olleet kauhistuneita? Olivatko taideteoksen kuvat edes laittomia vai laillista pornokuvastoa, jossa esiintyi vain teinitytöiksi puettuja malleja? Miksi edes taiteilijan puolustus ei kyseenalaistanut oikeudenkäynnin aikana kuvien laittomuutta, vaan myönsi mukisematta taiteilijan käyttäneen teoksessaan juuri lapsipornoa? Miksi monet arvostelijat olisivat toivoneet taiteilijan edes peittäneen kuvissa esiintyneiden tyttöjen/naisten kasvot, jos he kuitenkaan eivät asuneet Suomessa ja mahdollisesti olivat jopa seksialan ammattilaisia? Miksi jopa ajatus naisesta lapsipornon levittäjänä aiheuttaa niin suurta pelkoa? Miksi haluamme ymmärtää naiset aina seksirikosten uhreina tai sitten moraalisina arvostelijoina? Miksi jo lapsipornon näkeminen on niin kauheaa, että se on piilotettava kaikilta muilta paitsi viranomaisilta?

Kirjan pohjalta koko kohusta jää kuva pelkkänä huhumyllynä, jossa taideteos ollaan valmiita tuomitsemaan, vaikka tuskin kukaan ei ole nähnyt sitä: eivät edes kirjan kirjoittajat. Tekijät esiintyvät näennäisesti puolueettomina ja pelkkinä kysymysten esittäjinä, mutta oikeasti heilläkin lienee oma agendansa. Kysymykset on hahmoteltu siihen malliin, että lukija on miltei pakotettu vastaamaan niihin tietyllä tavalla: taideteoksen naiset ovat hyvin saattaneet olla jo aikuisia, ja ainakin heidän ikänsä selvittäminen olisi pitänyt järjestää avoimemmin ja luotettavammin. Myös seksuaalinormien kyseenalaistaminen tuntuu olevan tekijöiden aihelistalla: provosoivasti he lainaavat 70-luvulla tehtyä kirjoitusta, jossa toisiaan sukuelimistä sivelevää vanhusta ja lasta pidetään jopa hellyttävänä näkynä.

The Lolita effect : the media sexualization of young girls and what we can do about it

(M. Gigi Durham)

Lasten suhdetta seksiin käsitteli tämäkin kirja, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Durhamille seksuaalisuus sinänsä ei ehkä ole uhka lasten hyvinvoinnille, mutta lasten ja erityisesti nuorten naisten mediasta saamat yksipuoliset seksuaalisuusvaikutteet kyllä. Miksi tyttöjen pitää pukeutua ”hotisti” tai lolitamaisesti, mutta samalla vältellä hutsun ja jakorasian roolia? Miksi nuoren naisen tehtävä on sovittua miesten halujen mukaiseksi, vaikka vastaavaa pakkoa eivät nuoret miehet koe? Miksi naisten pitäisi kiinnostua/kiihottua väkivaltaisia piirteitä osoittavista pojista?

Kirjan paras anti on juuri tässä mediakritiikissä ja tavoitteessa saada nimenomaan teini-ikäiset naiset sisäistämään kiiltävien muotikuvien ja kliseisten saippuasarjojen vääristävä vaikutus heidän ajatteluunsa: nuorten naisten käsitystä seksielämästä muokkaavat ulkoiset tekijät sen sijaan, että he saisivat itsenäisesti löytää omat mieltymyksensä ja oman seksuaaliminänsä.

Negatiivisempaa teoksessa sen sijaan on tietty amerikkalainen tapa mutustella kaikenlaisilla oletetuilla skandaaleilla, olivatpa ne sitten vaikka kuinka vähäpätöisiä, marginaali-ilmiöitä tai jopa miltei olemattomia: lukijaa yritetään joka käänteessä shokeerata, jotta hän uskoisi helpommin kirjaan sanomaan. On esimerkiksi hämmentävää kuulla, että joku lelufirma on keksinyt myydä pikkulapsille tankotanssisettejä (mukana setissä seuraa leikkirahoja leikkiasiakkaille): onko kyseessä kuitenkin vain yksittäinen tapaus vai aidosti laajempi ilmiö?

Lisäksi kirjoittajalla on hyvin häiritsevä tapa esittää rintarinnan lauseita länsimaisen median naiskuvasta ja kansainvälisestä ihmiskaupasta. Ikään kuin kirjailija haluaisi vaivihkaa uittaa päähämme ajatuksen, että näillä asioilla on jotain tekemistä toistensa kanssa – ja todellakin, aivan viimeisessä luvussa näin väitetäänkin. En siis sano, etteikö näillä asioilla kenties ole jokin yhteys: sanon vain, että sellaisen todistaminen vaatisi oikeita perusteluja eikä halpahintaista psykologista manipulointia.

Controlling desires : sexuality in ancient Greece and Rome

(Kirk Ormand)

Alun perin minun piti jättää tämä hajanainen kirjaesittely kolmeen, mutta sitten eteeni sattui tämä eepos, ja mikäpä parempi tapa päättää kirjoitelma kuin lähteä jälleen matkalle halki aikojen tutkimaan antiikin seksuaalisuuskäsitteitä. Kirjan perussanoma on, että länsimainen tapa hahmottaa seksuaalisuuden maailma ei välttämättä ole ainoa oikea. Meidän kannaltamme on tärkeää, mihin kohteeseen seksuaalisuus kohdistuu: näin jaamme ihmiset hetero, homo- ja biseksuaaleihin. Antiikin Kreikassa tai Roomassa tällainen erottelu ei ollut tärkeä. Miehinen himo saattoi kohdistua yhtä hyvin miehiin tai naisiin, ja ei ollut kovin merkittävä kysymys, sattuiko pitämään jommastakummasta sukupuolesta enemmän (naisellisesta himosta ei tietenkään antiikin miesvaltaisen maailman jäänteissä puhuta kuin harvakseltaan ja huhupuheissa: naiset nähdään seksuaalisesti kyltymättöminä ja edesvastuuttomina olentoina, joiden vapautta on pakostikin rajoitettava).

Seksipartnerin sukupuolta tärkeämpi kysymys antiikin miehelle oli hänen oma asemansa seksiaktissa. Miehiseen aktiivisuuteen kuului olennaisena osana penetroijan rooli. Siksi erityisesti miestenvälisissä seksiakteissa antajan ja ottajan välinen ero heijasteli heidän asemaansa yhteisössä. Kreikassa miesten oli tietyissä rajoissa sallittua käyttää hyväkseen kauniiden nuorukaisten paljaita pakaroita ja nuorukaisten soveliasta antaa pakaransa viisaitten käyttöön, kun taas näiden rajojen ylittäminen pilasi nuorukaisen maineen (rajat soveliaan ja sopimattoman antamisen välillä lienivät yhtä häilyviä kuin nykyään nuorten naisten rajat soveliaan ja sopimattoman ”jakamisen” välillä). Roomassa taas halveksuttiin kreikkalaisten pehmeitä tapoja: kukaan tuleva kansalainen ei voinut alentua anaaliseksin antajaksi. Onneksi maailma oli täynnä kauniita orjapoikia, joiden kunniasta ei ollut niin väliksi.

Suurinta häpeää antiikin maailmassa ei aiheuttanutkaan väärien seksikohteiden valitseminen, vaan sukupuolirajojen murtaminen. Miehen piti olla miehinen eikä epämääräisen naismainen. Naismaiset miehet olivat leväperäisiä monessakin mielessä. Liiallinen tunteiden vietäväksi joutuminen ja itsehillinnän puute ei ollut miehistä. Lisäksi seksuaalinenkin leväperäisyys oli epäilyttävää, olipa sen kohteena kumpi sukupuoli tahansa: oli ehkä jopa epäilyttävämpää, että joku halusi viettää paljon aikaa naisten kanssa. Mutta pahinta leväperäisyyttä oli tietysti oman peränsä levittäminen, etenkin jos tällaisesta sai itse mielihyvää. Jos nykyään miehet pelkäävät suihkuhuoneessa kyttääviä homoja, jotka vain odottavat saippuan tippuvan ja kohteensa taipuvan peräpää pitkälle, antiikin mies pelkäsi ylimeikattua ja nuoruuden kukoistuksensa menettänyttä naismaista miestä, joka ensin huumasi miehen afrodisioilla ja sitten raiskasi tämän omalla peräaukollaan (en edes halua kuvitella, miten tämän ihmeteon katsottiin käytännössä onnistuvan).

Jos miehessä naismainen käytös oli halveksittavaa, miesmäinen käytös naisessa taas oli äärimmäisen pelottavaa. Miehiset naiset eivät tyytynet penetroitumaan, vaan halusivat itsekin penetroida: jollei muuten, niin käyttämällä dildoja (penetroimisen kohde saattoi taas olla joko mies tai nainen). Antiikin miesten epäluulosta kertoo, että he pelkäsivät dildojen olevan itse asiassa hyvin suosittuja naisten joukossa ja jopa kiertävän kädestä käteen naisyhteisössä.

Perussanomansa lisäksi kirja sisältää viehättäviä ja vähemmän viehättäviä yksityiskohtia antiikin seksuaalitavoista. Kukapa voisi olla hymyilemättä Priapokselle, hedelmällisyysjumalalle, jolla oli metrinmittainen penis ja jota esittävät patsaat toimivat varkaidenpelättimenä (tyyliin: se, joka minulta vie, saa Priapokselta anaaliin, ja jos ei usko, niin sitten oraaliin)? Ja kukapa järkevä ihminen voisi nykyään olla kauhistelematta roomalaista näytelmää, jossa naisen oletettu avioton lapsi on iso piikki perheen aviomiehen kunnialle, mutta kukaan ei ole moksiskaan, kun paljastuukin, että lapsen isä onkin aviomies, joka on tietämättään raiskannut tulevan vaimonsa?

Ironian lyhyt oppimäärä

Kaarina Hazard oli paitsi ruma ja tyhmä nainen, lisäksi raukkamainen maanpetturi, joka ei uskaltanut älähtää aitoa suomalaista sankaria vastaan ennen tämän kuolemaa, vaan pelkurin lailla huuteli takapäin tämän kuoltua työntäyteisen ja ansiokkaan elämän jälkeen marttyyrin lailla. Kansa vaati oikeutta, mutta maamme johdossa olevat feministilesbot estivät rangaistuksen toimeenpanon, vaikka sotiemme veteraanit eivät kuolleet vapauden ja ruisleivän puolesta vain siksi, että aidoista perustason suomalaisista voitaisiin levittää törkeitä valheita. Exit only, pitäisi tuollaisille kantturoille sanoa jo Suomineidon neitseellisillä rajoilla. Puhumme tästä lehmästä jo menneessä aikamuodossa, sillä vaikka hän vielä eläisikin, sankareilla on aina monta ystävää, jotka juuri nytkin ovat polttamassa epäisänmaallisia kirjoituksia suurilla rovioilla ja valmistautuvat nostamaan hasardin korkealle killumaan merkiksi vaaleiden, suomalaisten, isänmaallisten, aitoa Suomen kansaa rakastavien heteromiesten ankarasta vihasta. Jos hän olisi mies, munatkin leikattaisiin irti, sillä lapsiinsekaantujaahan tuollainen epeli enemmän muistuttaa. Jumala ehkä armahtaa – vaikka Hänkään ei vaaleana partasuuna voine olla tässä asiassa eri mieltä – mutta suomalainen mies ei. Jäännökset jätämme Kiasmaan, tuonne homojen, ulkomaalaisten ja muiden epäsuomalaisten taiteeksi kutsuman maissipaskan joukkoon.

Yllä oleva oli esimerkki ironiasta. Omia blogitekstejäni tunteva saattoi jo minun suustani hämmentäviltä kuulostavista mielipiteistä päätellä, että aivan tosissaan tyyppi ei tässä voine olla. Tekstejäni tuntematonkin saattaisi huomata yhtäläisyyksiä tiettyihin viime aikojen tapahtumista nousseisiin kirjoitelmiin ja kenties hoksata, että kirjoituksen todellinen piikki ei ehkä sittenkään ollut Kaarina Hazardissa, vaan näissä kirjoituksissa, joiden ylilyöntejä on parodisesti vielä korostettu ja alleviivattu. Kokonaisuuden kruunaavat epäsuorat viittaukset erään perustason suomalaisen lausuntoihin.

Ironia on tunnetusti vaikea laji, ja nytkin on mahdollisuutena, että Kaarina Hazardin tukijoukot loukkaantuvat näennäisestä häneen kohdistuneesta vihanryöpytyksestä: epäilen kuitenkin, että hänen ystävänsä ovat tarpeeksi sivistyneitä ymmärtääkseen, mistä jutussani oli oikeasti kyse. Toisaalta ironinen otteeni saattaa säästää minut toiselta taholta tulevalta haukkumiselta ja jopa suoranaiselta väkivallalta: ymmärtämättä ivan oikeaa kohdetta keskustelupalstojen viisaat eivät saa päähänsä ripustaa minua Hazardin viereen roikkumaan (ironian epäilemättä keksi kivikaudella joku heikompi luolaihminen, joka halusi nälviä isompiaan saamatta kuitenkaan nyrkistä). Ja jos joku näistä viisaista saisi kerättyä tarpeeksi harkintaa huomatakseen salaivan kirjoituksessani, sen pahempi hänelle: samallahan hän myöntäisi oikeasti ymmärtävänsä, mistä ironiassa on kyse, ja näin tekisi hänen kiukunpuuskastaan perusteetonta.

Minäkö muka vaarallinen?

Myytinmurtajan blogissa käytiin joskus viime vuonna keskustelua raiskauksen pelosta, jota naiset saattavat tuntea jopa aivan kotikonnuillaan kävellessään: jokainen ohikulkeva mies voi olla potentiaalinen hyökkääjä ja jopa näennäisesti miehetön tila voi kätkeä pensaisiin piiloutuneen paholaisen. Ja miksipä pimeä pusikko ei pelottaisi nykymaailmassa, missä näennäisesti turvallisessa kauppakeskuksessakin voi joutua vaaratilanteeseen.

Kohtasin näiden keskustelujen aiheen konkreettisesti huomatessani viime viikkoina, miten oma, itseni vaarattomaksi tuntema olemukseni voi olla ohikulkijalle kauhun ja kammotuksen lähde. Joudun usein kävelyttämään lemmikkiäni hämärähköön aikaan, enemmän tai vähemmän valoisien polkujen läpi. Ulkopuolinen näkee tällöin helposti vain tumman hahmon, koska pienuudestaan johtuen lemmikkini jää usein näkemättä. Kulku lemmikin kanssa on aina hieman pysähtelevää ja epäsäännöllistä, mikä tekee tumman hahmon liikehdinnästä entistä epäilyttävämpää. Kaiken lisäksi lemmikkini päästelemät epämääräiset röhkimisen, läähätyksen, nuuskutuksen, hönkäilyn ja vinkumisen sekaiset ääntelyt kuulostavat tottumattomasta varmasti himokkaan perverssin päästämiltä.

Olenkin nyt pari kertaa havainnut vastaantulevien naisten suhtautuvan lähestymiseeni polkua pitkin hyvin varauksellisesti. Joku on jäänyt syrjemmälle odottelemaan, että varmasti menen ohitse. Joku on jopa poikennut polulta metsään ja valaissut matkaansa matkapuhelimen taskulampulla (strategisesti minusta varsin kummallinen manööveri – eikö valaistu ihminen ole pimeässä pusikossa helppo saalis?). Minusta tällainen on hyvin surullista: pelkkä läsnäoloni ahdistaa kanssaihmistäni ja tekee hänen olonsa turvattomaksi.

Ongelmana onkin, miten pystyisin helpottamaan mahdollisen vastaantulijan ahdinkoa, etenkään kun en itse voi koskaan ennakoida, milloin tai missä näitä yhteentörmäyksiä sattuu. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta ja väärintulkittavilta. Takaisin kääntyminen tai metsään poikkeaminen voivat vaikuttaa yritykseltä piiloutua yllätyshyökkäystä varten. Hidastaminen saattaisi kertoa valheellisesti, että harkitsen kohta iskua, ja pysähtyminen vaikuttaisi vielä selvemmältä uhkaukselta. Toisaalta tahdin nopeuttaminen ohituksen jouduttamiseksi voipi olla aivan yhtä pelottavaa: sieltä se tulee ja miltei juosten. Ja kaikenlaiset huudahdukset tyyliin ”ei tässä mitään hätää” ovat eittämättä kaikkein tökeröin yritys ja nostattaisivat naisen kammoa eksponentiaalisesti.

Mitä minun siis tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?