Myytinmurtajan blogissa käytiin joskus viime vuonna keskustelua raiskauksen pelosta, jota naiset saattavat tuntea jopa aivan kotikonnuillaan kävellessään: jokainen ohikulkeva mies voi olla potentiaalinen hyökkääjä ja jopa näennäisesti miehetön tila voi kätkeä pensaisiin piiloutuneen paholaisen. Ja miksipä pimeä pusikko ei pelottaisi nykymaailmassa, missä näennäisesti turvallisessa kauppakeskuksessakin voi joutua vaaratilanteeseen.
Kohtasin näiden keskustelujen aiheen konkreettisesti huomatessani viime viikkoina, miten oma, itseni vaarattomaksi tuntema olemukseni voi olla ohikulkijalle kauhun ja kammotuksen lähde. Joudun usein kävelyttämään lemmikkiäni hämärähköön aikaan, enemmän tai vähemmän valoisien polkujen läpi. Ulkopuolinen näkee tällöin helposti vain tumman hahmon, koska pienuudestaan johtuen lemmikkini jää usein näkemättä. Kulku lemmikin kanssa on aina hieman pysähtelevää ja epäsäännöllistä, mikä tekee tumman hahmon liikehdinnästä entistä epäilyttävämpää. Kaiken lisäksi lemmikkini päästelemät epämääräiset röhkimisen, läähätyksen, nuuskutuksen, hönkäilyn ja vinkumisen sekaiset ääntelyt kuulostavat tottumattomasta varmasti himokkaan perverssin päästämiltä.
Olenkin nyt pari kertaa havainnut vastaantulevien naisten suhtautuvan lähestymiseeni polkua pitkin hyvin varauksellisesti. Joku on jäänyt syrjemmälle odottelemaan, että varmasti menen ohitse. Joku on jopa poikennut polulta metsään ja valaissut matkaansa matkapuhelimen taskulampulla (strategisesti minusta varsin kummallinen manööveri – eikö valaistu ihminen ole pimeässä pusikossa helppo saalis?). Minusta tällainen on hyvin surullista: pelkkä läsnäoloni ahdistaa kanssaihmistäni ja tekee hänen olonsa turvattomaksi.
Ongelmana onkin, miten pystyisin helpottamaan mahdollisen vastaantulijan ahdinkoa, etenkään kun en itse voi koskaan ennakoida, milloin tai missä näitä yhteentörmäyksiä sattuu. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta ja väärintulkittavilta. Takaisin kääntyminen tai metsään poikkeaminen voivat vaikuttaa yritykseltä piiloutua yllätyshyökkäystä varten. Hidastaminen saattaisi kertoa valheellisesti, että harkitsen kohta iskua, ja pysähtyminen vaikuttaisi vielä selvemmältä uhkaukselta. Toisaalta tahdin nopeuttaminen ohituksen jouduttamiseksi voipi olla aivan yhtä pelottavaa: sieltä se tulee ja miltei juosten. Ja kaikenlaiset huudahdukset tyyliin ”ei tässä mitään hätää” ovat eittämättä kaikkein tökeröin yritys ja nostattaisivat naisen kammoa eksponentiaalisesti.
Mitä minun siis tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
1 kommentti:
Luulen, ettei noissa tilanteissa taida olla oikein mitään tehtävissä. Paras on varmaan sellainen mahdollisimman neutraali "I'm minding my own business" -tyyli: ei äkkinäisiä liikkeitä, ei erityistä katsekontaktia tai yhteydenottoa. Siis, no, semmoinen normaali oleminen. Jos joku silti pelkää, sille sinä et mun nähdäkseni voi oikein mitään.
Jos haluaa tehdä oikein vimpan päälle, kadulla kulkiessa voi tietysti siirtyä itse kadun vastakkaiselle puolelle.
Lenkkipolulla V. Vompattiin keskittyminen voi olla hyvä juttu. Ainakin mulle itselleni tulee eläintä kävelyttävistä ihmisistä sellainen tunne, että tuo ei ole niin vaarallinen, että tuolla tyypillä on hyvä syy olla ulkona näin myöhään. (Hassua kyllä, eihän eläin tietenkään oikeasti ole mikään tae mistään.)
Ja kyllä, vallitseva tilanne on todella hullu ja paska. Noilla naisillahan ei toki ole mitään sinua vastaan henkilönä.
Lähetä kommentti