Puhetta parrasta

”Ei kasva parta pahoille, turpajouhet joutaville”. Ei tarvitse paljon fundeerata, kun huomaa, että muinaisen runonlaulajan mielestä suurin osa naisista on pahoja tai ainakin joutavia.

Parta on muinaisuudesta alkaen merkinnyt kaikkea stereotyyppisesti miehistä: aikuisuutta, viisautta, rohkeutta ja ennen kaikkea tietysti valtaa. Parran avulla mies on voinut erottautua ”siitä toisesta sukupuolesta”: katsokaapa, tässä jotain upeaa ja esteettistä, mitä te ette osaakaan tehdä (mies ei tosin yksin osaa tehdä lapsia, mutta tästä ei ole kannattanut kovin suurta numeroa pitää – eihän nyt pelkkä Odottaminen suurta taitoa tietenkään vaadi). Eipä ihme, että kun nainen on joskus päässyt miehiseen asemaan, jopa faaraoksi asti, hänen on täytynyt pukea päällensä tekoparta – miehiseen työhön vaaditaan toki miehisiä ominaisuuksia.

Toisaalta parta on ollut niin miehinen ominaisuus, että naisella kasvaessaan se usein on herättänyt kammoa, oudoksuntaa ja vastenmielisyyttä. ”Meidän freak showstamme löytyvät kaikki maailman kummallisuudet: tulennielentää, kääpiöitä, jättiläisiä, käärmenaisia, tatuointeja ja tietysti parrakas nainen!” Ja niin pikku-Matit ja Liisat ovat ihmeissään katsoneet ja kauhistelleet, kun tätillä rehottaa kunnon parta. Joskus parrakkaassa naisessa ovat yhdistyneet sekä epänaisellinen luotaantyöntävyys että miehinen pyhyys. Keskiaikainen pyhimys Wilgefortis pelastautui avioliitolta pakanakuninkaan kanssa kasvattamalla kunnon karvakuontalon: hänen isänsä tosin ristiinnaulitsi hänet, mutta saipa Wilgefortis edes marttyyrin iäisen kunnian.

Nykyaikana vähäinenkin karvoitus naisen kasvoilla herättää enemmän sitä kammoksuntaa, ja nyky-yhteiskunnassa nainen kokee painetta olla kasvoiltaan täysin sileä ja karvaton, jos siis haluaa olla todella naisellinen. Onhan niitä parrakkaita naisia nykyäänkin olemassa, mutta miksi heitä näkee enimmäkseen sellaisissa nykyajan freak showssa kuin Nelosen ”dokumenteissa”?