Nimi on enne?

Osallistuja G: ”Feminismi on aivan kauheaa, se on sitä ja tätä hirveää ja kamalaa, pelkkää tyranniaa ja diktatuuria, haisee pahalta ja vie meiltä työt…”
Osallistuja R: ”Ehei ystäväiseni, feminismihän on loistavaa ja upeaa, maailman paras juttu sitten mansikkapirtelön, avartaa ja vapauttaa, vie kielenkin mennessään…”

Miten minusta tuntuu, että jokainen keskustelu feminismistä tai feminististä aiheista etenkin blogimaailmassa kääntyy lopulta tähän ongelmaan: mitäs se feminismi nyt olikaan? Aina jostain kulmasta joku sanoo, että sukupuolten tasa-arvoa hän kyllä kannattaa, muttei feministi silti ole, kun feminismi nyt on mitä on, muttei ainakaan aja tasa-arvoa, ja areenan vastakkaisesta kulmasta joku toteaa, että totta kai sinun täytyy olla feministi, ainakin jos tasa-arvoa haluat ajaa, sillä sitähän feministi tekee…

Kun tästä pakollisesta alkuselvittelystä päästään – jos päästään – varsinaisiin asioihin, no, kenties niitä mielipide-eroja on, kenties ei tai ainakin vähemmän kuin aluksi luultiin. Voisi jo luulla, että syntyisi kolmas puolue, joka haluaisi hypätä näiden nimikysymysten yli asioihin itseensä: jos vaikka ensin määriteltäisiin tarkkaan, mistä keskustellaan, ja sitten tosiaan keskusteltaisiin siitä (”ja päivän aiheena tänään, pitäisikö naisvaltaisten alojen palkkoja nostaa” ja huomenna ”miksi niillä pojille menee niin huonosti koulussa”).

Mutta näin ei toki tule käymään, paitsi ehkä akateemisen maailman abstrakteissa väittelyissä ja harvemmin sielläkään. Sillä ihminen ilmeisesti vain ei pysty ajattelemaan helposti tarkkojen määritelmien avulla; sen sijaan hänen päähänsä piintyy joistain sanoista mallikuvia, useimmiten sanojen yksittäisten (ja joskus jopa kuviteltujen) edustajien kautta. Kommunisti, kuulee yksi, ja mieleen nousee heti kuva piippalakkisesta armeijasta rynnistämässä rajan takaa orjuuttamaan vapaan kansan: kommunisti, kuulee toinen, ja hetikohta ajatus kääntyy Kuubaan, jossa sikaria polttelevat partisaanit taistelevat köyhän kansan puolesta – mikä ero sanoista syntyvissä tuntemuksissa voikaan olla.

Ja niin meille jää aina joku joukko ihmisiä, joille koko sana ”feminismi” on kuin punainen vaate eikä kelpaa tasa-arvon ajajien yhteisnimittäjäksi. Voipi siinä takana olla moninaisia syitä, miksi nimi ei kelpaa: ehkä se femi siinä alussa tuo liikaa mieleen naisten edun, ehkä mieleen muistuu joku ilkeä ihminen, joka itseään kutsui feministiksi tai ehkä tai…

Mutta eipä sanasta voi oikein luopuakaan eikä korvata sitä toisella, vaikka ruusu onkin kaunis, oli nimi mikä tahansa, sillä toiselle joukolle ihmisiä siihen liittyy niin positiivisia mielteitä. Ehkä muistellaan menneitä feminismin taistelijoita ja koko sitä perinnettä, joka on jo laajentanut meidän sukupolvemme tasa-arvoisuutta, ehkä vain ollaan totuttu käyttämään sanaa tai ehkä tai…

Tällaiset nimikiistat ovat siitä harmittavia, kun ne vievät aikaa varsinaisten asioiden ja ongelmien käsittelyltä: vähän niin kuin joka oppitunti jouduttaisiin palaamaan aina aakkosiin ja miettimään, että mikäs kirjain tuo nyt olikaan. Mutta eihän tällainen nimikiista voi jatkua loputtomiin, kaipa ihmiset osaavat nähdä sanojen läpi ja lopulta päästään niiden varsinaisten tasa-arvojuttujen käsittelyyn?

Tässä olen melko pessimistinen: nimet ovat ihmisille kuin hypnotisoivia taikasanoja, jotka estävät heitä ”sortumasta” oikeasti ihan kivoihin juttuihin (kuten nyt vaikka siihen feminismiin). Toisaalta toiset taikasanat houkuttelevat pahoille teille. Laita asialle kiva nimi, josta moni tykkää, niin saat paljon kannattajia, oli aatteesi mikä tahansa (n. 1930 eräässä puoluetoimistossa: ”kansallinen” ja ”sosialistinen” ovat nousussa, mitenkäs jos ne yhdistäisi). Ja älä käytä epäsuosittuja sanoja, niin voit hämätä kansaa (antiikin Roomassa ”kuninkuus” oli tabusana, joten yksinvaltius täytyi piilottaa kaikenlaisten ”keisarin” kaltaisten uudissanojen taakse).

Jos sitten joskus kaikista nimikiistoista huolimatta ensi vuosituhannella saadaan valmiiksi yhteiskunta, jossa kaikilla on sukupuoleen ja muuhunkin katsomatta kiva olla, jossa työhön pääsee ansioiden eikä kromosomien avulla, jossa kenenkään ei tarvitse lyödä toista pataan puolustaakseen itseään, jossa kenelläkään ei ole pelkoa ruumiillisesta ja seksuaalisesta koskemattomuudestaan missään tilanteessa, jossa kromosomit eivät määritä hyväksyttäviä pukeutumiskoodeja, käyttäytymismalleja tai edes sitä ruumiin muotoa … (annettakoon lukijalle vapaus lisätä tähän kaikki se, minkä hän haluaisi nähdä korjattavan nykyisessä sukupuolitilanteessa); niin eiköhän tässä onnelassa siltikin riidellä siitä, saako tätä paratiisillista tilaa nyt kutsua feministiseksi!