maanantai 26. heinäkuuta 2010

Lapsia vaikka muille jakaa

Keskustelupalstoilla esiintyy joskus äärimmäisen mielenkiintoinen väite ”aikuisilla ei ole oikeutta lapsiin, mutta lapsilla on oikeus [biologiseen] äitiin ja isään”: tietenkin ilman perusteluja, sehän kuuluu asiaan. En nyt puutu tämän itsestään selvän tosiasian jälkimmäiseen puoliskoon, joka sekin tosin kaipaisi tarkempaa analyysia: tuodaanhan sinä salakavalasti ilmi, että vanhemmuuden ideaali muodostuu heteropariskunnasta, joka sattuu vielä olemaan geneettisesti lapsilleen sukua (geeniperimä ilmeisesti synnyttää lisäksi jonkinlaisen mystisen henkisen siteen ihmisten välille, joka tekee automaattisesti geneettisestä vanhemmasta geneettisen lapsensa parhaimman kasvattajan).

Sen sijaan minua kiinnostaa nyt väitteen alkuosa: kenellekään ei ole oikeutta lapsiin. Väitteen tekee entistä hämmentävämmäksi sen monitulkintaisuus: yrittääkö se olla tosiasiallinen kuvaus nykyisten valtioiden ja muiden ihmisyhteisöjen laeista ja periaatteista vai normatiivinen väittämä, että aikuisilla ei pitäisi olla automaattista oikeutta lapseen? Edellinenhän ei vielä perustele mitään: jos lait ja periaatteet ovat huonoja tai puutteellisia, ne on syytäkin vaihtaa tai ainakin niitä on hyvä korjata. Oletettavasti väittämä siis yrittää olla normatiivinen: sen mukaan ei ole totta, että aikuisilla pitäisi olla oikeus lapsiin.


Mikä sitten estäisi ottamasta periaatteeksi tai ainakin tavoitteeksi sitä, että jokainen aikuinen, joka vain haluaa, voisi päästä jonkin lapsen huoltajaksi? Tässä usein nostetaan esiin väittämän loppuosan mystiset lapsen oikeudet biologisiin vanhempiinsa: jos lapselle määrättäisiinkin jotkut satunnaiset vanhemmat, lapselta voisi jäädä puuttumaan suhde (biologiseen) isään ja äitiin – ja heteroseksuaalinen pariskuntahan on useimmiten paras valinta ihmistaimen kasvattiperheeksi. Etenkin lapsen suhdetta omiin biologisiin vanhempiinsa (jotka kaikilla toki on, jos vain ovat hengissä) ei pitäisi kovin helposti purkaa.


Päättelyketjun kaikkia heikkouksia ei ole syytä ruotia (odotan muuten edelleen jotain evidenssiä sille, että geneettinen side tekisi ihmisestä automaattisesti jotenkin hyvän vanhemman: itse kun olen aina luullut, että rakkaudella olisi jotain tekemistä asian kanssa). Huomautan vain yhdestä silmiinpistävästä heikkoudesta: miksi lapsella ei voisi olla ihan virallisesti vaikkapa homovanhempien lisäksi (biologinen tai muunlainen) äiti?


Puhun siis siitä helposti piiloon jäävästä olettamuksesta, että kaikilla lapsilla voi olla korkeintaan kaksi virallista vanhempaa. Miksi ei yhtä hyvin kolmea, neljää jne.? Tavallisesti uusia perhemuotoja vastustetaan, koska sellaisissa eläviltä lapsilta jää jotain kokematta (naisparin lapsilta isäsuhde tms.). Monivanhempaisessa tilanteessa lapsilta ei jäisi välttämättä puuttumaan mitään. Päinvastoin, he saisivat hellyyttä, huolenpitoa ja kasvatusta yllin kyllin. Sanoohan se vanha sananlaskukin, että lasten kasvattamiseen vaaditaan kokonainen kylä.


Kuulen jo vastalauseen kaukaa: eihän ihmisiä voi pakottaa jakamaan lapsensa huoltajuutta (mihin muuten vastaväittäjältä unohtui tässä välissä lapsen oikeus? Tämähän kuulostaa siltä, että vanhempien ja erityisesti biologisten vanhempien oikeus lapsiensa yksinhuoltajuuteen olisi ehdoton, vaikka muunlainen ratkaisu koituisi lapsen parhaaksi). Mutta pakon sijaan haluankin puhua mahdollisuudesta jakaa lapsen huoltajuus. Miksi emme sallisi ihmisille tällaista mahdollisuutta?


Epäilevä Eetu voi väittää, ettei kukaan vapaaehtoisesti lisäisi huoltajien määrää. Itse sen sijaan näen montakin tapausta, jossa vanhempien määrän lisääminen olisi perusteltua. Luonnollisinta monivanhemmuus olisi tietysti tapauksessa, jossa lasta kasvatetaan polyamorisessa perheessä. Mutta jo nykyään hyväksytyissä perhemalleissa löytyy tilanteita, joissa monivanhemmuus olisi luonteva valinta. Jonkin verran onkin puhuttu sateenkaariperheistä, joissa lapselle olisi luontevaa nimetä biologisten vanhempien lisäksi ainakin kolmas huoltaja. Vastaavanlainen monihuoltajuus soveltuisi myös avioeron jälkeisiin tilanteisiin, joissa toisella tai kummallakin osapuolella on jo uusi perhe. Ja erityisesti järjestely helpottaisi adoptiotilanteita, joissa kuitenkin jonkinlainen yhteys biologisiin vanhempiin halutaan säilyttää: nyt huoltajia tarvitsee vain lisätä eikä muuttaa.


En pysty oikeastaan näkemään haittoja, joita lukumääräisten vanhemmuusrajoitusten kumoamisesta voisi seurata. Sen sijaan etuja on useitakin. Onko ongelmia hoitajan saamisessa lapselle? Mitä useampi vanhempi, sen helpommin tämä järjestyy ja vieläpä oman isän tai äidin kanssa (päiväkotien vastustajien kannattaa huomioida tämä). Lapsilla ei monihuoltajaisessa tilanteessa ole vain kahta roolimallia, vaan useampia, mikä lisää pienten oman kasvun valintamahdollisuuksia. Puhumattakaan tietysti siitä, miten ekologista olisi, jos jokaisen vanhemmuutta halajavan ei tarvitsisi hankkia ikiomaa lastaan, vaan saman hiilijalanjäljen voisi jakaa useamman ihmisen kanssa.

Ei kommentteja: