Lapset ja aikuiset eivät kohtaa

Kannatan periaatteessa suuresti adoptiota. Maailma on täynnä lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet tai eivät kykene tai halua hoitaa lapsiaan: mikäpä sen mukavampaa kuin tarjota heille vanhemmat, joita he eivät tähän asti ole voineet saada. Olisin jopa valmis sanomaan, että suvullinen lisääntyminen on tavallaan itsekästä verrattuna adoptioon: miksi lisätä maailman muutenkin ylikansoittuvaa väestöä, jos omaa vanhemmuusviettiä voi toteuttaa muutenkin, jo olemassa olevien lasten avulla. Tai ehkä itsekkyys on huono sana: kenties jokin tiedostamaton vaisto tosiaan ajaa suuren osan ihmisistä kaipaamaan juuri omaa geeniperimäänsä kantavaa jälkeläistä. Siltikin olisin valmis kehottamaan kaikkia hiljentämään tätä vaistoaan ja suhtautumaan lastenhankintaan rationaalisemmin: teillä on ehkä oikeus lapseen, mutta tarvitseeko sen lapsen geenien olla samoja kuin omanne?

Näin siis olisi täydellisessä tilanteessa. Adoptioprosessi ei kuitenkaan ole maailman helpoimpia asioita. Ihminen ei voi vain valikoida maailmalla odottavista pienokaisista yhtä omaan perheeseensä, sillä välissä on kokonainen ketju auktoriteetteja, joiden pitää hyväksyä, että adoptoijat todella ovat sopivia vanhemmiksi. On organisaatiota omassa maassa, on organisaatiota lapsen maassa.Sinällään tässä ei ehkä olisi mitään pahaa, aikaahan tällainen tarkistus vain vie ja lapsen parastahan tässä vain ajatellaan. Mutta miksi sitten tuntuu, että välikäsien valintoja ohjaavat enemmän heidän omat käsityksensä hyvästä vanhemmuudesta. Mitä tekemistä ihmisen sukupuolielämällä, siviilisäädyllä tai vaikkapa vammaisuudella/vammattomuudella on hänen hoivaamiskykynsä kanssa? Kuka nämä ideaalimuotit valitsee?

Otan esimerkiksi oman tilanteeni. Vaimollani Eeva Empaatilla on liikuntavamma: niin lievä, että hän pystyy kävelemään melko hyvin ilman tukea ja kantamaan asioita toisella kädellään. Itse kuitenkin olen terve ja kykenevä liikkumaan ”normaalisti”: pahimmassa tapauksessakin olisin kuitenkin minä lapsen huoltajana vielä jäljellä. Vaimoni vammaisuuden takia meidän olisi kuitenkin vaikea päästä adoptiojonossa kovinkaan pitkälle, koska adoptiojärjestöt eivät ilmeisesti pidä vammaisia suotavina vanhempina – suoranaista syrjintää ei esiinny, lapsia haluavat vain tahtovat jäädä ikuisesti odottamaan vastausta.

(Hämmentävää muuten, että hedelmättömyyshoitoklinikoilla ollaan paljon suvaitsevaisempia, eikä esimerkiksi vammaisuutta nähdä esteeksi hoitojen aloittamiselle. Yhteiskunta siis mieluummin asettaa jo muutenkin heikompirakenteisen ihmisen alttiiksi hormoneille ja mahdolliselle yhdeksän kuukauden ”rääkille” kuin antaa jonkun toisen hankkiman lapsen tällaisen ihmisen käsiin. Arvovalinta tämäkin.)

Kansainvälisen adoption säännöt ovat vuosi vuodelta vain tiukentuneet. Yksityinen adoptio oltiin jokin aika sitten kieltämässä – liekö kenties jo ehditty kieltääkin. Perusteluina esitettiin, että yksityinen adoptio mahdollistaa kaupankäynnin lapsilla – ja ainoa ratkaisu sitten ilmeisesti olisi tiukka valvonta. Ihmisethän tunnetusti ovat niin heikkoja ja paheisiin sortuvia, että myyvät vaikka omat lapsensakin omien halujensa toteuttamiseksi.

Hämmentävä on myös Yhdistyneiden Kansakuntien tekemä päätös, että adoptiot toteutetaan ensisijaisesti aina maansisäisinä – onhan lapsosen tärkeä kasvaa juuri omaan kulttuuriinsa. Takana tuntuu olevan vanha ennakkoluulo, että biologinen side vanhemman ja lapsen välillä on niin pyhä, että sitä ei millään voi rikkoa: ainakin uuden vanhemman pitää olla edes samaa ”heimoa”. Ja totta kai valtioista on hauskaa pelata pikkulapsilla rulettia: tuolla on vähän harittava katse, annetaan sen mennä ulkomaille, mutta tämähän on vallan potra ihmisenalku, kyllä siitä vielä tuottava kansalainen ja armeijan vahvistus saadaan, pidetään meillä.

Ja onhan biologisen vanhemmuuden linkki niin pyhä Suomenmaallakin, että lapsia mieluummin kiikutetaan erilaisissa väliaikaisratkaisuissa – jos ne vanhemmat vielä vaikka aikuistuisivat ja alkaisivat hoitaa omaa vekaraansa – sen sijaan, että luovutettaisiin adoptoitavaksi ihmisille, jotka oikeasti haluaisivat niitä lapsia huolehtia. Ai mitä tekemistä sillä biologisella siteellä on lasten edun kanssa? Epäilemättä paljon, ei vain nyt tule mieleen yhtään mitään. (Ja mikäli tällainen maaginen linkki todella olisi, olisi tietysti se kolmas ratkaisu, että lapsi voisi biologisten vanhempiensa lisäksi saada useampia huoltajia. Ai niin, niitähän voi olla Luonnollisesti vain kaksi kerrallaan ja mieluusti vielä eri sukupuolta! Mutta tämä onkin jo toisen tekstin aihe…)

(Palatakseni vielä muuten juttuni alkuun, naisilla vielä ymmärrän halun tulla raskaaksi: on eittämättä upea kokemus tuntea kantavansa uuden elämän alkua omassa kehossaan. Mutta miesten halu saada geneettisesti itsensä kaltaisia jälkeläisiä – tätä en enää tajua.)