Yhtyäkö ihmiseen vai maailmankaikkeuteen?

Vapaa-ajattelijoiden pornotempauksesta ovat varmaan kuulleet jo kaikki. Vaikka suhtaudunkin tempauksen perusideaan positiivisesti – seksuaalisen monimuotoisuuden ilosanomaa on toki aina hyvä levittää, ja monilla kirkollisilla tahoilla ja lahkoilla tosiaan on hyvin seksuaalisuutta liialti rajoittavia opinkappaleita – jotenkin tuntui, että tapahtuma ei kuitenkaan oikein osunut siihen, mihin se ehkä yritti, eli uskontoon. Tämä ei niinkään ollut tapahtuman vika, sillä koko vapaa-ajattelijoiden toiminta kohdistuu mielestäni johonkin, mikä ei ole uskonnossa kovinkaan olennaista. Tempauksen innoittamana laajennankin nyt poikkeuksellisesti repertuaariani ja puhun uskonnosta.

Selvennyksen vuoksi sanottakoon, etten sitoudu minkään kirkon opinkappaleisiin enkä edes teismiin, mutten toisaalta myöskään ateismiinkaan: pyörin usemmiten ympäärinsä välittämättä lainkaan siitä, onko jotain jumaluutta olemassa, ja parhaimmillaankin sitoudun vain agnostisismiin, tai sitten panteismiin tai joskus jopa akosmismiin tai... Valitseminen on liian hankalaa, kun ei ole mitään selkeää perustetta, mitä pitäisi valita.

Enkä myöskään kannata yrityksiä tuoda tieteen teorioiden rinnalle yliluonnollisia selityksiä: sellaisia hypoteeseja ei tarvita, sillä ”tämänpuolista” voi tulkita ihan ilman sellaisten apua. (Toisaalta mahdollisen ”tuonpuoleisen” olemassaoloon en ota mitään kantaa: on aivan yhtä hedelmätöntä argumentoida sellaisen puolesta kuin sellaista vastaan, kun kuitenkin vain siihen ”tämänpuoliseen” pääsemme nyt käsiksi.) Kreatonismin kaltaisen epätieteen kritisoiminen on varmasti hyödyllistä: yhtä hyödyllistä lienee varoittaa vaaroista, joita epämääräisiin oppeihin sitoutuminen saattaa aiheuttaa.

Kuitenkin tällainen oppijärjestelmien kritiikki ei nähdäkseni koskaan kohdistu siihen, mikä uskonnoissa on olennaista tai mikä tekee uskonnoista uskontoja. Oppijärjestelmiä, jopa epätieteellisiä, on muitakin kuin uskontoja (äärimmäisen yksisilmäisesti tulkittu Neuvostoliiton marksismi on yksi hyvä esimerkki). Toisaalta uskonnoissa on paljon muitakin puolia kuin se dogmakokoelma, jota keskiverto vapaa-ajattelija tuntuu pitävän uskonnon olemuksena (huomaamatta usein edes sitä, että uskontojen dogmat, jos niitä sattuu edes kaikissa tapauksissa olemaan, ovat yhtä muuttuvia ja ihmiseltä ja ajanjaksolta toiselle vaihtelevia kuin muutkin mielipiteet ja uskomukset).

(Sanottakoon välihuomautuksena, että moni uskovaiseksi itseään tituleeraavakin keskittyy juuri näiden jostakin vedettyjen dogmien julistamiseen ja kirjavien lehdyköiden jakeluun postiluukusta. Hekin ovat nähdäkseni aivan hakoteillä uskonnon suhteen: sen sijaan he ovat pahimman luokan ideologeja ja agitaattoreita.)

Dogman sijasta päällimäisenä uskonnoista tulee etenkin ulkopuoliselle katsojalle varmaankin esiin niiden rituaalinen puoli. Omalta kohdaltani en tällaisista julkisista uskonosoituksista perusta: olen ilmeisesti lukenut nuorena liikaa Kierkegaardia, sillä tuntuisi jopa perverssiltä jakaa jotain pyhältä tuntuvia kokemuksia kenenkään muun kanssa. Mutta mikäpä minä olen muita tuomitsemaan, ja jos jostakusta tällainen yhteisöllisyys on kivaa, ei siihen pitäisi olla vastaansanomista, kunhan ketään ei rituaaleissa loukata tai pahoinpidellä. Mutta vaikka rituaalinen yhteisöllisyys olisi kuinka tärkeää uskovaisille ihmisille, ei sekään liene se uskontojen olennaisin kohta, sillä rituaalista yhteisöllisyyttä löytyy kyllä muualtakin kuin temppeleistä ja seurakunnista (urheilukisojen katsojissa tai konserttiyleisössä voi hyvin havaita jotain samanlaista).

Uskontojen kolmas aspekti opinkappaleiden ja rituaalien rinnalla ovat uskonnolliset kokemukset, jotka vaihtelevat pienestä valaistumisen tunteesta järisyttäviin tuntemuksiin, että ihmisen koko persoona sulautuu johonkin suurempaan, olipa se nyt sitten jumaluus tai maailmankaikkeus. Tällaiset kokemukset ovat nähdäkseni koko uskonnollisuuden ydin, sillä ne ovat jotain juuri uskonnoille ominaista, jota ei muussa elämänpiirissä esiinny. Jos hetkinen spekulatiivista antropologiaa sallitaan, epäilen, että uskontojen muut puolet ovat kasvaneet tällaisten kokemusten ympärille. Joku on kokenut koskettavansa jotain elämää suurempaa ja on siitä paikasta päätellyt, että joku Iso Ukko tai Akka siellä varmaan on hänelle jutellut: näin syntyi dogmi. Useampi tällaisia tuntemuksia kokenut on kerääntynyt yhteen ja kenties yrittänyt toisintaa jotain liikkeitä ja tapahtumia, jotka ovat johtaneet mystisiin kokemuksiin, ja lopulta samoihin bileisiin on kerääntynyt enempikin porukkaa, josta vain on ollut kiva hengata muiden kanssa ja touhuta siinä samalla kaikenlaista outoa: näin syntyi rituaali ja kultti.

Uskonnollisia tai mystisiä tuntemuksia kokeneet usein ankkuroivat omat kokemuksensa johonkin mukavalta tuntuvaan opinkappaleeseen tai uskonlahkoon: heidän kokemuksensa todistavat heidän mielestään näiden dogmien totuuden. Ne, jotka eivät tällaisia kokemuksia ole saaneet ja jotka luottavat tieteen metodeihin, väheksyvät helposti mystisiä tuntemuksia: synapsit ne siellä vain roihuavat. Itse olen siinä onnekkaassa asemassa, että olen paitsi tieteellisesti tai ainakin skeptisesti ajatteleva ihminen, olen myös kokenut muutaman kerran tuntemuksia, joita ei paremmin voi kuvata kuin ”sulautumiseksi johonkin isompaan” (sanottakoon näistä kokemuksista vain, että ne ovat tulleet yllättäen ja pyytämättä kuin paperit ministerin faksiin). Tieteellis-skeptisen asenteeni vuoksi minun ei ole tarvinnut sitoa kokemuksiani mihinkään dogmiin: pelkkä mystinen kokemus ei kerro vielä välttämättä minkään yliluonnollisen olemassaolosta, vaan voi todella olla vain ”hermojen heiluntaa” (tietenkään aivotieteellinen selitys uskonnollisille tuntemuksille ei poissulje mahdollista ”yliluonnollista kytköstä”: sellaista mahdollisuutta ei vain ole kovin mielekästä pohtia liikaa, kun mihinkään ratkaisuun ei voi päästä). Uskonnollisia kokemuksia ei tarvitse tulkita, ja usein juuri tällainen tulkinta on johtanut ongelmiin ja ylilyönteihin (ja etenkin niiden agitaattorien liikehdintään).

Toisaalta minulle ei tulisi mieleeni mahdollisten neurologisten selitysten takia kiistää uskonnollisten tuntemusten ja kokemusten arvoa. Rakkauskin on ehkä vain feromonien aiheuttamaa ja orgasmi jokin refleksi: entä sitten? Siltikin on olemassa rakkauden kokemuksia, on olemassa seksuaalista mielihyvää ja on olemassa myös uskonnollisia tajunnantiloja: asioiden selittäminen ei vielä poista niiden olemassaoloa eikä edes niiden herättämää ihmetystä. Jos sanon, että haluaisin niin kovasti yhtyä tuohon naiseen, on vain naurettavaa, jos joku tulee kertomaan, ettei siitä halusta kannata välittää, kun se on vain kemiallinen reaktio. Yhtä naurettavaa on, jos minulle paasataan aivotutkimuksen viimeisimmistä totuuksista, kun mainitsen, että koin juuri yhtyväni maailmankaikkeuteen. Lausahdukseni pointti on ollut kokemuksessani ja sen merkityksessä minulle eikä tämän kokemuksen mahdollisesti aiheuttaneissa tekijöissä. (Totta kai uskonnollisten tuntemusten kokija voi olla näistäkin kiinnostunut. Samalla tavoinhan orgasmeja kokeneet haluavat mielellään tietää, miten niitä saisi helpoiten lisää; vastaavasti mystisiä tuntemuksia kokeneet ovat usein koettaneet kaikenlaisten rituaalipaastojen tai meditaatioiden avulla toisintaa noita kokemuksiaan).

Uskonnollisten tuntemusten teoreettinen kumoaminen on jo käsitteellisesti mahdotonta – eihän tuntemuksia kumota, vaan teorioita ja opinkappaleita. Entäpä näiden tuntemuksien kritisoiminen niiden aiheuttamien käytännön ongelmien takia? - onhan uskonnollisten tuntemusten ”liikakäyttö” johtanut jotkut dogmatismiin, suvaitsemattomuuteen, yksisilmäisyyteen, kiihkoiluun, fanatismiin, jopa suoranaisiin väkivallantekoihin. Asia vaatisi enemmän selvitystä, mutta epäilen, että näissä tapauksissa on ollut kyse jostain muusta kuin pelkkien mystisten tuntemusten vaikutuksesta, esimerkiksi liiallisesta sitoutumisesta johonkin elämälle vieraaseen tai jopa sille vastakkaiseen opinkappaleeseen. Aivan samoin orgasmien kokeminen voi kenties suistaa jonkun heikkomielisen pois raiteiltaan ja tehdä tämän jopa niin riippuvaiseksi seksistä, että kyltymätön halu häiritsee hänen muuta elämäänsä, mutta tämä tuskin on ollut pelkästään orgasmien vika. Ja kuten orgasmeillakin, uskonnollisilla tuntemuksillakin voi kenties olla myös terveysvaikutuksia: miksi ne ”uskikset” muuten niin onnellisia kaikissa tutkimuksissa olisivat? (Tietenkään kukaan ei lähde harrastamaan seksiä tai uskonnollisia menoja vain terveysvaikutusten takia: Pena runkkaa Anttilan alusvaatekuvastolle ihan muista syistä kuin estääkseen mahdollista eturauhassyöpää, ja hänen kämppiksensä hakee meditoinnilla muutakin kuin onnea.)

Lyhyesti. Dogmeja on syytä kritisoida, jos ne selvästi asettuvat tiedettä vastaan kokemuksen selittämisessä. Jos ne taas puhuvat jostain kokemuksen ylittävästä, on parasta olla ottamatta niihin kantaa: uskoa voi toki miten haluaa, eikä näissä asioissa ole todisteita suuntaan eikä toiseen. Yhteisöllisiä rituaaleja ei voi kritisoida, paitsi jos ne tuottavat jollekin kärsimystä. Ja uskonnollisia kokemuksia – jotka ovat sitä uskonnon ydintä – ei ole järkeä kritisoida, vaikka niitä voi toki tutkia: uskonnolliset tuntemukset voivat antaa elämälle mielekästä sisältöä siinä missä rakkaus, kaikenlainen nautinto tai muutkin kokemukset.