Jos joku haluaa miesnäkökulmaa tasa-arvokeskusteluun, hän usein melko nopeaan ottaa armeijakortin käyttöön. Miehet joutuvat käyttämään kokonaisen vuoden elämästään pakkotyöhön, josta ei saa edes kunnolla rahaa, on miesliikkeen edustaja tottunut jahkaamaan. Tästä usein seuraa loputon köydenveto siitä, kumpi sukupuoli oikeastaan tuhlaa aikaansa ja mihin: lasketaan loputtomiin keskimääräisiä tuntipalkkoja, työaikoja, raskauskuukausilta menetettyjä euroja, elinikäkertoimia ja ties mitä.
Vaikka tällaisella markanviilauksella epäilemättä jokin arvonsa on, en oikeastaan ole kovin kiinnostunut siitä. Toisaalta minulle on yks hailee, tienaanko koko elämäni aikana enemmän, vähemmän vai tismalleen saman verran kuin joku kuvitteellinen vertaisihminen ”sieltä toisesta sukupuolesta” – kunhan nyt kumpikin tienaa sen verta, että elämään pystyy (hippi-ideologiaa, myönnetään); toisaalta minusta on hyvin epäselvää, mikä noin yleensä ottaen olisi täysin oikeudenmukainen palkkausjärjestelmä – miksi vaikka jollain kunnankirjastonhoitajalla on paljon huonompi palkka kuin käytännössä vastaavaa hommaa yrityspuolella tekevällä informaatikolla? (Tiedän tiedän, en ymmärrä talouden lainalaisuuksista yhtään mitään: ehkä olisi pitänyt niitä kaupallisia aineitakin joskus viitsiä lukea.)
Pakollisen (tai puoliksi pakollisen) armeijassa käynnin suurin ongelma ei minusta joka tapauksessa ole se taloudellinen kysymys. Tai oikeastaan tämä taloudellinen kysymys on osa laajempaa ongelmaa, onko ylipäätään oikein, että ihmiset joutuvat/pääsevät tekemään puoli-ilmaiseksi ihan oikeita töitä (armeijan ja siviilipalveluksen lisäksi sama ongelma koettelee myös esimerkiksi opiskelun tai ”työvoimapoliittisten toimenpiteiden” työharjoittelijoiksi ohjaamia ihmisiä).
Armeijassa on nimittäin ihan omat ongelmansa. Enkä nyt viittaa siihen, että siinähän voi kuolla, jos luotisateeseen joutuu. Ja nyt en halua sotkeutua siihen iänikuiseen kiistakysymykseen, kumpi sukupuoli kärsii sodassa enemmän: eturintamassa kuolevat tykinruokamiehet vai kotirintamalla odottavat naiset, joita etenevät vihollisjoukot sitten raiskaavat tai ainakin muuten seksuaalisesti nöyryyttävät. Nykyaikaisessa sodassa kun kärsii jokainen, olipa sukupuoleltaan mitä tahansa ja olipa koti- tai eturintamalla.
Paljastan tässä vaiheessa, että olen kunnon maanpetturi enkä ole käynyt armeijaa, vaan siviilipalveluksen. Jos tämä jonkun mielestä jäävää minut keskustelemasta aiheesta, mikäpä siinä: ainahan on mahdollista lukea jotain muuta. Joka tapauksessa valitsin pitkällisen harkinnan jälkeen siviilipalveluksen juuri tuon mainitsemani armeijan ongelman takia.
Ajatus sotaan joutumisesta pelottaa. Ei se mahdollisuus, että kuolee jossain keskellä erämaata mahdollisesti vieläpä hyvin tuskallisissa merkeissä: sellaista voi tapahtua ihan normaalioloissakin. Sen sijaan ajatus siitä, että joutuu itse tappamaan toisia, päättämään, että nyt tuolta otan hengen pois, on silmittömän kylmäävä.
Pienenä minulla oli moraalisesti kaikki selvillä. Totta kai menisin armeijaan, ja jos sota syttyisi, menisin tietysti etulinjaan kivääri tanassa, ja kun vastapuolen edustaja juoksisi kohti asemapaikkaani, ampuisin suoraan – ohi. Jonkun lapsi, vanhempi, ystävä, rakastettu, mikä tuo kuviteltu vihulainen nyt olisikaan, säilyisi hengissä, koska juuri minä olisin ottamassa hänet vastaan eikä joku liipasinherkkä hullu, joka ei muusta piittaisi kuin oman High Scoren ylittämisestä. Hekumoin ajatuksella, miten saattaisin jopa juosta taistelukentälle ottamaan omien luodit vastaan ja pelastamaan omalla kehollani viattoman yksilön, ihan niin kuin joku moderni Jeesus tai Gandhi.
Sittemmin tajusin, ettei sota ole niin yksinkertaista: ettei se kaikki verenvuodatus ja sisälmysten leviäminen hiekalle ole johtunut vain siitä, että sinne jonnekin on lähetetty ne kaikkein mielipuolisimmat ja verenhimoisimmat yksilöt. Päinvastoin, normaaleja ihmisiä suurin osa on alun perin ollut. Mutta ihmiseläimen mieli on loppujen lopuksi niin kovin heikko. Rauhan oloissa pärjäämme jotenkuten keskenämme, mutta äärimmäisissä tilanteissa itsesuojeluvaisto saattaa pakottaa ihmisen tappamaan, jos ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja kun kuolemaa näkee joka päivä ympärillä, näkee, miten hyvät ystävät ja tutut hajoavat palasiksi tai jäävät vain sijoilleen makaamaan, sille kaikelle verenhajulle turtuu, alkaa vihata – ai ketä? – no sillä ei niin väliä ole, on valmis ja lopulta innokas iskemään ja ampumaan, ja vielä enemmän, häpäisemään ja alistamaan oletetut viholliset. Aiemmin vastuullinen ja herkkä ihmiskoneisto muuttuu pelkäksi reaktioapparaatiksi, valmiina leikkaamaan vihollisarmeijan sotilailta pään ja kiinnittämään sen kepinnokkaan toteemiksi: valmiina riisumaan vieraan vallan siviilitkin alastomiksi hangelle kitumaan ja ottamaan jopa kuvia kidutetuista ja raiskatuista ihmispoloista.
Niin, meillä kaikilla, jopa selväjärkisimmilläkin lienee jossain se oma katkeamispisteemme, jossa lakkaamme olemasta ihmisiä ja muutumme joksikin eläimiä alhaisemmiksi. Tätä mahdollisuutta pelkäsin, että tositilanteessa sivistyneen ulkokuoreni alta paljastuisi jotain, minkä olisi ollut parempi jäädä piiloon – enkä lopulta mennyt armeijaan.
Sivariin kuuluvalla koulutusjaksolla kuulin monen kanssapetturini kertovan hämmentyneenä, miten nimenomaan naiset olivat kritisoineet heidän valintaansa: miehet olivat sen sijaan suhtautuneet asiaan paljon ymmärtäväisemmin. Kritiikin perusteina olivat vielä ne samat vanhat litaniat: onhan se nyt miesten velvollisuus puolustaa maataan. Haluan ajatella, että näiden naisten kommenttien takana on ollut vain kulttuurinen tietämättömyys ja kokemuksen puute eikä mikään sukupuolinen tarve tulla miesten puolustamaksi. Suurin osa suomalaisista naisista ei ole joutunut kohtaamaan tätä valintaa: haluanko todella joutua joku päivä kenties ottamaan sen vallan, että päätän toisten elämästä? Suurin osa suomalaisista miehistä on tämän valinnan joutunut tekemään ja siksi ymmärtää myös niitä, jotka ovat tästä vallasta halunneet kieltäytyä.
Haluaisinko sitten, että myös naiset kutsuttaisiin armeijan harmaisiin? En: jos minä olen jotenkin huonossa tilanteessa, asia ei siitä muutu eikä mieleni tule yhtään paremmaksi, jos saan lisää kohtalotovereita. Pikemminkin näkisin mielelläni sen päivän koittavan, jolloin ketään ei pakotettaisi tekemään tätä valintaa: jolloin miehiäkään ei enää kutsuttaisi koko sukupolven voimin puolustamaan maatansa.
Ai mitä tehdään siinä vaiheessa, kun jostain päin itää vainolainen käy hyökkäämään neitseelliseen isänmaahamme? No, itse uskoisin, että jopa vain 16 000 koulutettua, hyvin palkattua ja työstään oikeasti pitävää ammattilaista auttaa rajalla, ilmassa ja meressä paljon enemmän kuin 350 000 ihmistä, joita joku vuosikymmen sitten on kuljetettu metsissä pakolla hiihtelemässä harvenevan lumen keskellä. Ja jos tämä ei riitä, ainahan on mahdollista evakuoida kaikki Ruotsiin.
Totta puhuen, ei sitä kukaan tietäisi, miten tässä hypoteettisessa vieraan vallan hyökkäyksessä kävisi. Eikä sitä tiedä, mihin diplomatian ja ulkopolitiikan kiemurat meidät vievät: kuka ties olemme ihan pian jo jossain sotilasliitossa mukana. Joka tapauksessa miesten yleisestä asevelvollisuudesta kiinnipitäminen ihan vaan siksi, kun niin on ”aina” tehty ja hyväksi havaittu, ei ole kovin järkevää.
Lopuksi erään 90-luvulla suositun yhtyeen ironisin sanoin:
"Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää
- ei taida riittää, johonkin se tyssää"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Hyvä kirjoitus! Tosin:
EE: "Suurin osa suomalaisista naisista ei ole joutunut kohtaamaan tätä valintaa: haluanko todella joutua joku päivä kenties ottamaan sen vallan, että päätän toisten elämästä?"
Eiköhän jokainen yhtään ajatteleva, seksiä harrastava nainen ole kyllä törmännyt tuohon samaan kysymykseen, vaikkakin vähän erilaisessa yhteydessä: "Mitä jos tulenkin raskaaksi enkä halua pitää lasta? Mitä mieltä olen abortista?"
Noista "miehen paikka on armejassa" -naisista: Jotkut naiset voivat tosiaan olla aivan hervottomia sovinisteja. Paras vastaus heille olisi ehkä, että "No mene itse inttiin! Kyllä siellä on naisillekin sopivia töitä! Aina tarvitaan vaikka mekaanikkoja ja autokuskeja!"
Itse mietin aikoinani vakavasti armeijaan menemistä ja kaikkea sitä, mitä siitä voi seurata. Päätin sittemmin, etten mene - vaikka luulen, että hyvinkin sopisin maanpuolustustyöhön. Nykyinen muoto vain tuntuu väärältä:
Myytinmurtaja: SA-int
"Voin sanoa, että maanpuolustus kiinnostaa minua aivan saatanasti. Minua kiinnostaa, mitä minulle tapahtuu. Haluan olla mukana päättämässä kohtalostani. Suomi on minun maani, Suomessa on minun elämäni. Puolustaisin sitä asein, ilman muuta, jos se olisi ainoa tapa. En ole isänmaallinen sanan varsinaisessa merkityksessä. En nousisi aseisiin minkään abstraktin Suomi-neidon puolesta. Se, mitä puolustaisin, olisivat tasapuolinen koulutus, vapaa abortti ja ehkäisy, lasten rokotukset, kouluruokailu, katuvalot ja toimivat vessat. Siis länsimainen vapaus: ei täydellinen, mutta tällä hetkellä paras mahdollinen.
En tiedä, soveltuisinko nykyarmeijaan.
(...)"
Totta vie, abortin kohtaaminen jäi kokonaan huomiotta. Ehkäpä sitten vain on yleisesti ottaen hankalaa siirtää tuota kokemusta mahdollisesta vallasta toisen elämän yli sellaiseen elämänpiiriin, jota ei niin hyvin tunne...
MM: "Se, mitä puolustaisin, olisivat tasapuolinen koulutus, vapaa abortti ja ehkäisy, lasten rokotukset, kouluruokailu, katuvalot ja toimivat vessat. Siis länsimainen vapaus: ei täydellinen, mutta tällä hetkellä paras mahdollinen."
Sinänsä mielenkiintoista, että mikään näistähän ei ole pelkästään Suomen yksinoikeus. Minusta voisi ehkä ollakin ihan luontevaa kysyä, miksi näiden puolustus pitäisi jätttää vain yksittäisten maitten kontolle? Joku pohjoismainen tai jopa eurooppalainen yhteispuolustus ratkaisisi monta asiaa... mutta tämä nyt on vain minun mielipiteeni.
Hyvä EE, ei ole mitään takeita että edes ne koulutetut "tosimiehet" pärjäisivät klassisessa poterorintamatilanteessa. Erään (armeijan käyneen) tuttuvan arvion mukaan vain joka kymmenes armeijan (hyvinkin) suorittanut kykenisi toimimaan. Yksi kymmenys ei toimisi mutta ei olisi haitaksikaan ja loput, 8/10, sekoaisivat ja hajoavaisit siinä määrin pahasti, että heidät pitäisi teloittaa ensityönään. Taustana oli kokemukset lääkintämiehen hommista ja mm. tilanteista joissa jk kapiainen oli ampunut aivonsa seinille yms vähemmän kaunista. Toisaalta aika loogista: tämänpäivän ihminen enää tapa käsin kuin kärpäsiä eikä moni oli nähnyt edes mummoaan kuolleena. Suomen edellisissä sodissa oli sentään kasapäin kotonaan sikoja ja härkiä lahdannutta nuorisoa. Tuskin heillekään vihollisen nitästäminen oli kivuton homma, mutta veikkaan jotta edes jonkinasteinen kuolemaan ja tappamiseen tottuminen auttaa. Toisaalta aika on ehkä ajanut perinteisten rajataistojen ohi enivei.
Kersana partiossa, muinaisina lukioaikoina, ja niin etelleen, törmäsin toistuvasti "armeijahulluina" pitämiini miehiin. Siis linjalla 17-vuotiaisiin nuorukaisiin, joiden mielestä kaikki sivarit pitäisi viedä saunantaakse ja ampua. Jostakin syystä, kenties nuoruuden fundamentalikristillisyyden peruna, mä olen aina pitänyt sivariutta täysin validina ja hyväksyttävänä valintana. Enkä sitten oikein tätä saunan taakse -ajattelua ymmärtänyt, enpä toisaalta ymmärrä nytkään. Mä myös epäilen, että sivariporukoista löytyy lopulta myös niitä, jotka osoittautuisivat tositilanteessa koulutettuja sotilaita tehokkaimmiksi. Otantani sivareista vs. armeijakundeista on toki rajallinen, mutta ainakin sen perusteella useimpia sivareita kiristää intin ylenmääräinen auktoriteettikukkoilu ja arvatkaa mitä - kovassa paikassa se itsenäiseen ajatteluun pystyvä toimii paremmin kuin aina vain ylhäältä johdettu kone.
Mä suhtaudun armeijaan instituutiona aika skeptisesti ja kannatan tehokasta palkka-armeijaa. Jonka lisänä voisi sitten olla esim parin viikon "perehdytys Suomen puolustamiseen" kaikille 20-30-vuotiaille jos siltä tuntuu. Hyvin hoidettuna 2 viikossakin voidaan opettaa kriisitilanteessa oleelliset asiat kuten minne mennä ja mitä tehdä. IMO puolikkaan kansakunnan pakottaminen joko armeijaan tai 1 1/2 vuodeksi sivaripyykkäriksi on kansantaloudellisesti järjetön. Paremmin tulisi esim veromarkkoja sisään jos jätkät voisivat tehdä töitä, munkin mussuttamisen sijasta.
Äh, vähän tuli sekavasti...
Kiitoksia kattavasta kommentista hyvä Kotiäiti! Aivan totta, että nykynuoriso on niin "pehmoista" tai kokematonta, että kuoleman kokeminen luultavasti veisi hyvin suurelta osalta loputkin järjen hivenet. Veren tihrustaminen ruudun takaa tai tietokonesimuloitu tappaminen ovat kuitenkin hyvin steriilejä tapoja tutustua oikeaan kuolemaan: esimerkiksi haju puuttuu aivan täysin.
Ja siinäkin olen samaa mieltä, että poterosodankäynti on taakse jäänyttä elämää. Periaatteessa näen Suomella kaksi hyvin etäisesti mahdollista turvallisuusuhkaa: 1) Jonkin suurvallan täysin irrationaalinen hyökkäys Suomeen. Tämä sota käytäisiin luultavimmin aluksi ilmassa, ohjuksien ja lentokoneiden avulla. Ja kun laskuvarjojoukot laskeutuisivat maan pinnalle, olisi jäljellä vain sissisodankäynnin mahdollisuus. Rajalla ei paljoa seisoskeltaisi. 2) Jonkin ryhmittymän irrationaalinen terrori-isku. Tähänkään ei rajavartioinnilla voi kummemmin vaikuttaa.
Palkka-armeijaa minäkin pidän asevelvollisuusarmeijaa järkevämpänä vaihtoehtona. Mahdollisesti sen rinnalla voisi ylläpitää vähän menneiden aikojen suojeluskuntien tyyliin täysin vapaaehtoisuuteen perustuvia "maanpuolustusyksiköitä", joissa halukkaille opetettaisiin kriisinhallinta yms.: veikkaisin, että Suomen nykyisessä asenneilmastossa sellaisille voisi vielä olla kysyntää.
En luultavasti kokisi mitään ongelmaa itselle mitään merkitsemättömän ihmisen tappamisessa liipasinta painamalla ilman sosiaalisia estoja.
Oma armeijakarkuruuteni johtui siitä, etten mitenkään voi ajatella, että voisin kuolla jonkin niin abstraktin kuin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.
Itselle tärkeitä ihmisiä puolustaisin oman henkeni uhalla, mutta en voi olla osa koneistoa, jossa oma henkeni on vain tilastollinen merkintä. Elämä ja tämä hetki on kaikki, mitä minulla on. Kuula päässä ei paljon lohduta, että naapuri saa elää "vapaassa suomalaisessa kulttuurissa". Mieluummin vieraan vallan kuin mullan alla.
Mikko T,
Uskonto ja isänmaa ovat varmasti melkoisia abstraktioita, mutta eikö koti ole melko konkreettinen asia? Asuintilan lisäksi sillä kai usein viitataan juurikin omiin läheisiin tai ainakin osaan heistä (niihin, jotka sattuvat asumaan saman katon alla).
Itseäni jonkin abstraktion puolesta kuoleminen pikemminkin kiehtoo ainakin ajatuksena (jos siis kyseessä on joku kiva abstraktio, kuten demokratia, sananvapaus jne.) - ainakin siinä tuntisi viime henkäyksillään tehneensä jotain tärkeää (eri asia tietysti on, miten tositilanteessa tulisi toimittua). Sen sijaan kenenkään tappaminen minkään asian tai ihmisen takia tuntuu omalle luonteelleni mahdottomalta tai ainakin jutulta, jota en haluaisi kokea tekeväni. Mutta tämä on tietysti vain minun psyykeeni.
Ja enpä minäkään pelkkä tilastollinen merkintä armeijan papereissa tai ylipäätään missään haluaisi olla: "I'm not a number, I'm a free [person]"!
Lähetä kommentti