Hiustesi väri kertoo luonteesi

Vanhempaa kirjallisuutta lukeneet ovat kenties huomanneet usein toistuvan säännönmukaisuuden naisten hiusten värin ja heidän kuvaillun käytöksensä välillä: tummatukkaiset on usein kuvattu pahoiksi tai vähintäänkin paheellisiksi ja epäilyttäviksi, kun taas vaaleaveriköt ovat hyveellisiä sankarittaria, jotka (onnellisissa tarinoissa) saavat itselleen kunnon miehen. Erottelun taustalla lienevät vanhat rotuennakkoluulot: tummat ovat lähempänä pirua kuin valkoiset kristityt. Mielenkiintoisesti sama asetelma on toistunut vielä TV-sarjojen aikanakin. Alkuperäisen Beverly Hillsin vaaleatukkainen Donna on herttainen ja ehkä jopa naiivi naisihminen, joka ihanteellisesti odottaa sitä oikeaa ja naimisiinmenoa, ennen neitsyytensä luovuttamista (myöhemmin hän tosin päättää harrastaa seksiä jo ennen avioliittoa, mutta onneksi hurjasti rakastamansa Davidin kanssa, josta tietysti tulee Donnan aviomies sarjan lopuksi). Saman sarjan tummaverinen Valerie taas on moniongelmainen vamppi, joka manipuloi miehiä seksin avulla.

Mielenkiintoisesti TV-sarjanaisten värikooditus on tuntunut viime aikoina vaihtuneen: blondit ovatkin nyt niitä miehiänieleviä ketkuja, kun taas tummaveriköt ovat siveellisiä hyviksiä. Kauniitten ja rohkeitten vaalea Brooke Logan vamppaa peräjälkeen kolme Forresteria ihan vain saadakseen palasen näiden vaateimperiumista, kun taas tummaverinen lääkäri Taylor on hyväsydäminen ja uskollinen perheenäiti. Täydellisten naisten tumma Susan on sen oikean perään haikaileva, hieman hössöttävä, mutta silti hyvin sympaattinen ihminen, kun taas vaalea Edie on ukkomiehiä nielevä, sitoutumista kammoava ja ilkeähkö henkilö. Erityisen hyvin tämän muutoksen syitä valottaa 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa esitetty Popular, jossa kiltit, mutta vähän halveksitut tummaveriköt kamppailivat suosittuja, mutta ilkeitä blondeja vastaan (erityinen pahis oli blondi Nicole, joka käytti seksiä esimerkiksi opettajien viettelyyn ja näin turmeli omat polvensakin liiallisella kontillaanololla).

Nykymediassa vaaleus ei siis enää kuvasta luontaista hyveellisyyttä ja puhtoisuutta, vaan purkista tulleena pikemminkin pinnallisuutta ja häikäilemättömyyttä, kun taas tumma hiusväri on aitouden ja kiltteyden merkki. Mustavalkoisen värikoodauksen muuttuessa valkomustaksi on hyvä tietää, että joistain perinteistä pidetään silti kunniakkaasti kiinni: naisen moraalinen arvo päätetään edelleen hänen seksielämänsä perusteella ja erityisesti sen mukaan, harrastaako hän seksiä nautinnon ja seksistä mahdollisen koituvan hyödyn vuoksi vai puhtaampien tunteiden takia (tosikoille: ironiavaihde kannattaa viimeistään tässä vaiheessa heittää päälle).

Mitä näet, kun katsot - savikipon, elukan vai persoonan?

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni tein ns. Full Montyt isomman yleisön edessä seitsentoistavuotiaana pikkupoikana. XL-vitosen tahdittamina minä ja pari muuta jukuria olimme päätyneet vähentämään vaatetustamme muutaman naispuolisen ystävämme edessä (ei, alkoholilla ei ollut osuutta asiaan). Vastaanotto oli tirskuvaa, joskin ystävällistä ja vähäinen innostus lieni näyteltyä. Silti koin tuon vähäisen kiinnostuksen, en ehkä kiihottavaksi, mutta ainakin miellyttäväksi: jokaisen pitäisi saada tuntea, miten toisen katse lipuu omissa kehonkaarteissa, jotka jännittyvät tanssin (tai tässä tapauksessa tanssia etäisesti simuloivan liikkeen) vietävinä ääriasentoihin.

[Myönnän käyttäneeni melko halpaa koukuttamistapaa: terveellinen rusina piilotetaan seksuaalisuuden suklaaseen ja toivotaan, että lukija haukkaa koko makeisen eikä vain imeskele herkkuja pinnalta. Toisaalta, seksuaalisuus kerää uteliaita: kirjoituksen alun ovat ehkä jo lukeneet masturbointimateriaalia etsivä sinkku, närkästyshaiveniaan kutitteleva vanhus ja sukupuolisuudestaan epävarma teini. Ehkäpä joku heistä jatkaa hieman pidemmällekin.]

Saman toiselle paljastautumisesta kumpuavan nautinnon olen kokenut intensiivisemmin Eeva Empaatin kanssa, jolloin vastaanotto on saattanut lopulta olla muutakin kuin hilpeää hihittelyä. Silti ensireaktio alkavaan katseidenkeruuesitykseen on sitoutuneessa parisuhteessakin usein lähinnä huvittunut ja jopa kiusaantunut (osasyynä tosin lienee se, että lähinnä naispuolisia ystäviä ympärilleni keränneenä olen oppinut vain naisellisia kiihottamisliikkeitä, jotka eivät niin herkästi heteronaisiin vaikuta). Miksi näin? Miksi on niin vaikeaa ottaa vastaan katseelle antautuva ihminen ja nauttia hänen kehostaan? Miksi katselemisesta voi jopa tuntea syyllisyyttä? Miksi antautuva taas kokee nauttivansa, vaikka toisessa kontekstissa sama tapahtuma saattaisi tuntua nöyryyttävältä? Hyvät sukupuoliset ja sukupuolettomat, pureudumme tänään objektiksi tekemisen eli esineellistämisen saloihin.

Muistan olleeni hyvin hämmentynyt, kun ensi kertaa kuulin tahi luin, että jonkin näkemisessä pelkkänä objektina olisi jotain väärää. Ajattelin tuolloin vain englannin ”object” tai saksan ”Gegenstand”-sanan pääasiallista merkitystä: kohteena oleminen (niin tosin tuntuivat monet kirjoittajatkin ajattelevan). Meidänhän on ihan mahdotonta asettua suoranaisesti toisen housuihin ja kokea, millaista heidän kokemuksensa on (jos joku sellaista taitaa, kehotan ottamaan yhteyttä skeptikoihin, he ovat luvanneet moisesta ihmeestä ihan rahapalkkioitakin). Bussissa näen kasan ihmisiä, mutta yhdenkään kanssa en pääse näköyhteydessä hyppäämään hänen aivoihinsa: olenko silloin muka jotenkin katsonut heitä loukkaavalla tavalla?

Mysteeri sai valoa, kun huomasin, että suomeksi puhuttiin esineellistämisestä. Jos ihminen nähdään pelkkänä materiaalisena möykkynä eikä itsenäisenä persoonana, hänen arvoaan alennetaan, kuului siis sanoma. Olin silti hämmentynyt. Ensinnäkin, tällaista esineellistämistä tapahtui monessa sellaisessa tilanteessa, jota tuskin pidettäisiin paheksuttavana. Jos kuljen tiiviissä väkijoukossa, ajattelen kanssaihmisiäni usein lähinnä ainekappaleina, joiden liikeratoja minun täytyy ennakoida ja joita minun täytyy parhaani mukaan väistellä: olenko silloin todella alentanut näiden henkilöiden arvoa? Toisekseen, tuntui huvittavalta, että esineellistämisen yleisimmät esimerkit olivat seksuaalisia, vaikka tällaisissa tilanteissa myös ihmisten epäesineelliset ominaisuudet esittävät selvää osaa. Malliesimerkkinä esineellistämisestähän on rivosti alastonta naista tiiraava mies, joka tunkeutuvalla katseellaan tyydyttää oma himoaan. Kuitenkaan irstaan katsojan himoa ei tässä tapauksessa sytyttäisi pelkkä materiaalinen kappale, vaan nimenomaan naispuolinen vartalo: vähintäänkin miessian täytyy nimittäin visualisoida edessään avautuva satunnainen materian kappale naiseksi, jotta kiihkoa heräisi.

Perinpohjaisena ihmisenä halusin päästä esineellistämisajattelun seksuaalisuteen kytkemisen alkulähteille, jotta ymmärtäisin tätä mysteeriä paremmin. Varhaisimmat merkit löysin harmaahapsi Kantin mietteistä. Tämän raihnaisen filosofin mukaan ihminen toimi kaikessa sukupuolisessa kanssakäymisessä esineen eikä vapaan persoonan tavoin. Koska ihmisen arvoa taas alensi, jos häntä havainnoi pelkkänä käyttöesineenä, oli seksitapahtumalle altistuminen siis häväistys ikisaksalaisen mielestä – paitsi jos se tapahtui lain sanktion saamassa avioliitossa, jossa kumpikin maksoi toisen häpäisemisen omalla itsehäpäisemisellään (ihanan romanttisia nämä muinaiset ajattelijat).

Esineellistämisopin juurit löytyivät siis ajalta, jolloin maailma jaettiin kahtia persooniin ja esineisiin (tai tutummin termein ilmaistuina sieluihin ja ruumisiin/materiaalisiin kappaleisiin): sielu nolataan, kun sen sijaan huomio kiinnittyy vain ruumiiseen, ja siksi esineellistäminen on pahasta. Mutta ihmistä harvemmin ajatellaan enää kahdesta palasesta liimattuna tekeleenä: kehoni on minua enkä ainakaan vielä ole onnistunut irtautumaan kehostani (jos joku onnistuu, ilmoittautukoon taas skeptikoille). Myönnettäköön, vaikka ihminen olisikin kehollinen tai jopa keho, ihmiskeho on paljon muutakin kuin pelkkä ainekappale: tunteva, tahtova, ymmärtävä jne. Mutta miksi juuri seksuaalisuus alentaisi ihmiskehon asemaa muiden silmissä, kun seksuaaliset ominaisuudet eivät kuitenkaan kuulu pelkälle aineelle (rauta ei kiihotu, vaikka jähmeää joskus onkin)?

Toisaalta ihmiskeho ei ole ainoa vaihtoehto pelkälle ainekappaleelle: myös eläimen vartalolla on paljon ominaisuuksia, mitä elottomalla aineella ei ole (aistivuus, luultavasti jonkinasteinen tunne-elämä ja muuta). Ja tässä siis oikeastaan piileekin seksuaalisen katseen kohteena olemisen väitetty alistavuus: siinä ihmiskehoa ei nähdä pelkkänä esineenä, vaan eläimenä, tuntevana olentona, joka tihkuu seksuaalisuutta jopa aivan konkreettisen nestemäisessä muodossa. Pitäisi siis oikeastaan puhua eläimellistämisestä eikä esineellistämisestä.

Mutta pelkkä katse ei vielä oikeasti eläimellistä katseen kohdetta. Jos vapaaehtoisesti heittäydyn toisen himon tuijotettavaksi, jopa odotan, että hän näkee minut vain seksuaalisuuden silmälasien läpi: haluan kokea, miten ihailijani silmät uppoutuvat vain kehoni eläimellisiin puoliin ja unohtavat esimerkiksi yhteiskunnallisen roolini. Silloin eläimellistyjä onkin katsova ihminen. Hän ei pysty irrottamaan silmiäni minusta, koska hän on niin oman eläimellisyytensä tai himojensa vallassa. Seksuaalisuuteen tottumaton katsoja saattaa tuntea hämmennystä ja syyllisyyttä, mutta oikeastaan oman arvonsa puolesta: hänen järkensä saattaa kimpaantua, että eihän minun nyt ihan näin viettieni vietävissä pitänyt olla. Minä sen sijaan voin joko olla tietoinen korkeammalla tasolla ja nauttia omasta kyvystäni saada katseen haltija menettämään järkensä tai sitten saatan itsekin lopulta eläimellistyä toisen kiihkon näkemisestä ja ajatella pelkästään ihollani.

Eläimellisen katseen kohteeksi joutuminen voi siis olla positiivinen asia, mutta vain jos katseen valtaan joutuu vapaaehtoisesti. Minulla täytyy voida olla mahdollisuus nousta sijaltani ja verhoutua eläimellisen katseen edessä: katsojan täytyy olla valmis sulkemaan silmänsä, jos en haluakaan enää olla niille avoinna. Tuijotustaan kiellon jälkeen jatkava on ainakin hetkellisesti joko järjetön tai julma. Joko hän todella voi olla niin himojensa vietävissä, ettei pysty herkullisen pakaran nähdessään olemaan ilmaisematta haluaan saada se illalliseksi: tällöin katse on vaarallinen ja eläimellinen, mutta ei ainakaan tietoisesti eläimellistävä. Tai sitten hän katsoo, koska haluaa kertoa arvostavansa minua vain eläimen vartalona, mutta ei järkevään keskusteluun pystyvänä kehona: tällöin katse on oikeasti eläimellistävä ja alistava.

Milloin olet kypsä lapsettomuuteen?

Kesällä Vihreät nuoret päästivät kynistään merkittävän kannanoton sallitun sterilisaatioiän alentamisen puolesta. Kuten kaikki hyvät kannanotot, tämäkin sai osakseen vaitonaisen vastaanoton. Ehkäpä asia on niin itsestään selvä, ettei kannanottoa olisi tarvittu: harmi kyllä, se tuntuu myös ilmeisesti niin itsestäänselvyydeltä, että toteutus on unohtunut.

Onhan se jotenkin hassua, että useimpien täytyy kasvaa kolmikymppiseksi, ennen kuin laki katsoo heidät tarpeeksi kypsäksi päättämään oman hedelmöittymisjärjestelmänsä katkaisemisesta. Hedelmöittyähän saa kuka tahansa, joka siihen kykenee, olipa harkintakykyä tai ei – ja nuoruudenraskaudet usein kertovat juuri hetkittäisestä harkintakyvyn puutteesta. Jopa adoptio on lain kannalta lievempi juttu: riittää kun olet kaksivitonen, ja ei kun tilaamaan itsellesi omaa leikkikalua Kiinasta tai Kolumbiasta.

Mielenkiintoista on, että laki kuitenkin sallii sterilisaation osana sukupuolenkorjausta, jonka saa siis suorittaa heti täysi-ikäisyyden porteille tultaessa. Sukupuolenkorjaus on epäilemättä sallittava ihmisille, jotka kokevat oikean sukupuoli-identiteettinsä poikkeavan heidän fyysisestä sukupuolestaan. Sukupuolenkorjaukseen taas kuuluu olennaisena osana korjattavan ihmisen steriloiminen. Tuntuisi johdonmukaiselta hyväksyä sterilisaatio myös muille ihmisille identiteettikysymysten vuoksi. Jo sukupuolenkorjauksen mahdollistavaa lakia valmisteltaessa eräs Jumalan armoitettu kansanedustaja huomautti sinkkuelämäntyylin lisääntyessä ihmisten valitsevan yhä enemmän valitsevan vapaaehtoisen lapsettomuuden: ja katso, hän huomasi suuren epäkohdan nostavan uuden lain myötä päätään (myönnettäköön, että tämä innoitettu teki aivan väärän johtopäätöksen profeetallisista näyistään, mutta meillä myöhemmillä tulkitsijoilla lienee oikeus korjata hänen visioitaan).

Vapaaehtoinen lapsettomuus on noista päivistä kehittynyt yhä omaleimaisemmaksi elämäntyyliksi, jonka edustajat eli velat ovat muodostaneet verkon kautta omaa yhteisöllistä identiteettiä ja joka ei välttämättä ole enää kytköksissä edes iloiseen sinkkuelämään (esimerkiksi ystäväni Pipsa Partiolainen on erillissuhteessa elävä vela). Sterilisaatio on veloille tärkeä paitsi varmimpana ehkäisykeinona, myös symbolisena tapana ilmaista omaa identiteettiään. Kokonaisen identiteetiltään lapsettomuuteen sitoutuneen ryhmän olemassaolo puhuu siis sterilisoinnin ikärajan alentamisen puolesta.

Skepsiksen hyöky kohtaa rohkeat aatokset. Jos sterilisaatioikää alennettaisiin, elämästään epävarmat nuoret ryntäisivät hetken mielijohteesta tukkimaan putkensa ja katuisivat sitä hetken päästä, kun luontainen lapsien kaipuu nostaisi väistämätöntä päätään, ja sitten ne vain poraisivat, kun ei lastenteko onnistuisikaan. Mutta sterilisaatio ei ole täysin peruuttamaton prosessi. Naisten yleisin sterilisaatiomuoto vain estää munasolujen pääsemisen munasarjoista kohtuun, mutta mahdollistaa vielä munasolujen keräämisen ja istuttamisen kohtuun. Miehillä taas on mahdollisuus varastoida sterilisaation yhteydessä siemennestettään muutamaksi vuodeksi väestönliiton pankkeihin. Ja ainahan katujalla on mahdollisuus adoptioon.

Veronmaksajien herkkiä korvia tällainen puhe lääkärihoidoista ja niiden katumisesta ja uusista korvaavista hoidoista ei sykähdytä: kulut sterilisointiin ja sen purkamiseen maksaisi tietysti Ville tai Vilma Veronmaksaja. Perhe Veronmaksajalla ei kuitenkaan ole syytä huolehtia omien rahojensa valumisesta ”vääriin asioihin”. Sterilisaatio on jo nykyään toimenpide, jota Kela ei korvaa, kun taas sterilisaationjälkeiset hedelmöityshoidot korvataan vain silloin, jos sterilisaatio on aiheutunut terveydellisistä syistä.

Nuorten aikuisten katumisintoa lienee sitä paitsi liioiteltu. Ikärajan alentamisen vastustajat ovat usein viitanneet kansainvälisiin tutkimuksiin, joiden mukaan nuoret sterilisoidut olisivat katuneet toimenpidettään enemmän kuin yli kolmekymmentävuotiaat. Itse asiassa kunnollisia tutkimuksia aiheesta on tehty vain yksi, jota näennäiset muut tutkimukset ovat vain lainanneet: tieteellisen objektiivisuuden nimissä on tietysti jäänyt mainitsematta, että alkuperäisen tutkimuksen mukaan lapsettomilla ihmisillä (mihin luokkaan vapaaehtoiset lapsettomat luontaisesti kuuluisivat) ikä ei merkittävästi vaikuta sterilisaatiota seuraavaan katumiseen. Sterilisaatiota ovat siis enimmäkseen katuneet nuoret, jotka ovat jo hankkineet lapsia ja luulleet lisääntymishalunsa loppuneen ikuisiksi ajoiksi.

Tutkimustieto tekee itse asiassa hyvin kyseenalaiseksi nykyisen sterilisaatiolain klausuulin, jossa sterilisaatio hyväksytään myös tietyn lapsiluvun hankkineille perheille. Jos lainsäätäjä olisi suuressa viisaudessaan todella huolestunut sterilisaation katumisesta, hän olisi päästänyt vapaaehtoisesti lapsettomat suureperheiden edelle. Mutta lainsäätäjällä lienee ollut muuta mielessä. Suomenmaa tarvitsee alati lisää veronmaksajia, joten sterilisaatiota on hyvä säädellä: vasta hedelmällisyysiän ohittaminen tai riittävän lapsiluvun maailmaan saattaminen ovat hyväksyttäviä syitä valvonnan lakkauttamiselle.

Korkea sterilisaatioikä kannustaa ihmisiä ajautumaan lapsia tuottavan ihmisen rooliin. Erityisesti naisia se sitoo perinteiseen synnyttäjän rooliin. Nykyinen sterilisaatioikä kantaa näin kaikuja ajalta, jolloin nuoren naisen arvoa mittasi lapsiluku. Siksi sterilisaation salliminen nuoremmille ihmisille laventaisi sukupuolirooleja ja omalta osaltaan ajaisi tasa-arvon asiaa.