Kieli piiloon, jottei moraali kärsi!

Kun pieni tyttö näyttää kieltään, hän luultavimmin yrittää viestiä yksinkertaisesti ”Lällällää!”: härnäystä ja leikkisää vahingoniloa onnistuneen kepposen tai kekseliään herjan kunniaksi. Kun keski-ikäinen mies näkee tytön näyttävän kieltään, hän ajattelee kenties jotain aivan muuta: hän miettii, mitä kaikkea tuollainen kieli saattaisi saada aikaan hänen vartalollaan ja miten se näyttää ikään kuin odottavan jotain viettelevän herkullista ja paheellisen maukasta.

Onko tytön ele paheksuttava? Ei varmastikaan. Onko keski-ikäisen miehen päähänpisto paheksuttava? Uskaltaisin väittää, että mikäli se jää pelkän ajatuksen tasolle, tuskin (mikäli miehellä ei ole tapana väijyä puskissa odottelemassa pikkuisten kielien ulostuloa). Paheksuttavaa sen sijaan on, kun keski-ikäinen mies peloissaan omien ajatustensa ajatellusta moraalittomuudesta vaatii kaikkeen viattoman pikkutytön vetämään kielen suuhunsa. Silloin hän paitsi rajoittaa tytön käyttäytymistä perusteettomasti, myös väkivaltaisesti työntää omalla tulkinnallaan tytön oman kokemuksen syrjään: tytön viaton elämys ei paina mitään keski-ikäisen miehen moraalisen raivon rinnalla.

(Niin, puhehan oli siitä, miten kirjamessujen julisteesta piti poistaa yksi säädytön kieli.)

Maailma ei sitten ikinä muutu

Ennen muinoin rationaalisuuden merkkejä olivat yhteisöstä huolehtiminen ja riippumattomuus omaa etuaan ajavista vieteistä, jopa suoranainen oman edun alistaminen yhteiselle hyvälle. Irrationaalisuutta oli sen ajan ihmisen mielestä vastaavasti oman edun ja erityisesti omien viettien liiallinen kuunteleminen. Antiikin kaupunkivaltiossa ei katsottu hyvällä liiallista kanssakansalaisten huomiotta jättämistä rahan- tai nautintojenhimon vuoksi, sillä vain eläin olisi saattanut alentua moiseen. Kristillisenä aikanakin lähimmäisten rakastaminen oli korkein hyve, kun taas liiallinen itsekeskeisyys johti paratiisista karkottamiseen.

Moderni aika on tietysti onnistunut unohtamaan moiset haihattelut ja vannoo rajoittamattoman individualismin nimeen. Meille rationaalisuutta edustaa juuri oman edun ajaminen järkevimmillä mahdollisilla keinoilla, kun taas rakkaus, hoivavietti ja muut eduntavoittelua häiritsevät tunteet ovat vain irrationaalisia jäänteitä eläimellisistä vaistoista.

Rationaalisuuden määritelmän muuttuminen täysin päinvastaiseksi aiheuttaa tietysti sekaannuksia. Onneksi jotkin asiat eivät ole muuttuneet. Rationaalisuus on ja on aina ollut miehinen piirre, kun taas irrationaalisuus on aina kuulunut naisen luonteeseen. Mies on ollut hyveellinen ja omia halujaan laajempia ympyröitä katsasteleva vieteistä vapaa rationaalinen olento, ja nykyään mies on omia tarpeitaan fiksusti ja tunteista vapaana toteuttava rationaalinen olento. Nainen on ollut vain oman verenperintönsä etua itsekkäästi ajava irrationaalinen eläin, ja nykyään nainen on omasta edustaan tietämätön ja hoivaviettinsä ajama irrationaalinen eläin.

Eihän tässä ole mitään ristiriitaa.

Lapsetko muka viattomia?

Helsingin sanomissa ja Seksualistin blogissa oli jokin aika sitten käynnissä keskustelua pornon haitallisuudesta yhteiskunnassa yleensä ja erityisesti nuorten sielunelämässä. Pornon vastustajien keskuudessa toistui ajatus pornosta väijyvänä pahantekijänä, joka syöksyy viattomien lasten ja nuorten kimppuun ja mullistaa heidän käsityksensä oikeasta seksuaalisuudesta. Vastustajat vetosivat teoreettiseen viitekehykseen, jossa keskenkasvuisia pidetään ensisijaisesti passiivisina vastaanottajina ja siksi aina pornon uhreina eikä koskaan aktiivisina toimijoina, jotka saattaisivat itsenäisesti hakeutua seksuaalisesti kiihottavan materiaalin ääreen.

Heitetäänpä tähän väliin parhaimpia paloja keskustelusta:

"Pikku poikien päät menevät sekaisin tästä sairaasta seksin ja pornon tuputtamisesta. Joka tuutista tunkee silmille vain sitä ittiään. Pojilla on ihan järjettömät käsitykset siitä mitä tarkoittaa olla "mies". Sitten aletaan leikkimään pikkusiskolla tai koulukaverilla. Kukaan ei pysty kontrolloimaan sitä mitä pojat näkevät ja kokevat aivan liian aikaisin. "
"Ala-asteikäiset ovat jo lähes kaikki nähneet pornoa. Sen ikäisestä suurimmalla osalla seksi ei ole ajankohtaista vielä vuosiin, osalla ei ole puberteettikään alkanut. Miten tuon ikäinen ihmisalku voi ymmärtää sitä mitä näkee?"
"Tämä lienee ajan ilmiö, sillä pornoriippuvaiset ovat saaneet yliotteen, ja saaneet kakarat kuvittelemaan, että porno on normaalia aikuisten kanssakäymistä. Jo esiteinit kyselevät mitä tehdä kun teinipoikakaverit ehdottelevat pornolehdistä oppimiaan asentoja ja muuta käyttäytymistä. Teiniyteen kuuluu uteliaisuus seksistä, mutta porno on aivan toinen juttu."
"Mutta katastrofin ainekset ovat edessämme nyt, kun tytöistä kasvaa pornon myötä samanlaisia suhteessaan seksiin, kuin pojista. Tytöt muuttuvat poikien kaltaiseksi. Ja kun tytöt käyttäytyvät samalla tavoin kuin pojat, on katastrofi valmis. Kaikki naivat kaikkien kanssa ilman mitään rajaa. Irtoseksi ja yhden yön suhteet muuttuvat normaaleiksi. Tytöt ovat niihin yhtä valmiita, kuin pojat. Tämä on katastrofi parisuhteille ja avioliitoille. Kuka enää menisi naimisiin, ja perustaisi perheen, kun joka puolelta löytyy naisia yhden yön seikkailuihin. Eivätkä perheet pysy kasassa, kun aviomiehille on tarjolla halukkaita naisia rajattomasti. Miten käy perheen, miten lasten?"

Ystäväni lapsuudentutkija Siiri Sympaattinen [salanimi ei tällä kertaa ole omaa keksintöäni, vaan tilaustyö] kertoi, että samanlainen lapset passiivisina tulkitseva paradigma on ollut aiemmin vallitseva tutkittaessa yleensäkin lapsia ja etenkin heidän suhdettaan mediaan: esimerkiksi tutkittaessa lasten suhdetta niinkin viattomaan mediaan kuin tv-uutiset on lähinnä mietitty, millaisia traumoja lapset voivat aivoihin syötettyjen rajujen uutiskuvien vuoksi kokea. Siiri itse kannattaa uutta paradigmaa, jossa lapset voidaan hyväksyä myös aktiivisina toimijoina, joita esimerkiksi itseään kiinnostavat uutiset ja jotka ottavat uutisten välittämän tiedon aktiivisesti osaksi omia leikkejään (lapset esittävät uutistoimittajia jne.). Tällaista lähestymistapaa vanhan liiton tutkijat ovat pitäneet jopa moraalittomana: selvä merkki siitä, että heidän oman paradigmansa takana ovat olleet pikemminkin lastensuojelulliset kuin puhtaan tieteelliset intressit.

Sovelletaanpa oppimaamme käytännössä. Vanhan paradigman mukaisesti lasten suhde pornoon ja yleensäkin seksuaaliasioita käsittelevään mediaan olisi aina vain vastaanottava. Lapsi itsessään olisi kuin tyhjä taulu, viaton enkeli, jonka päähän ei ainakaan ennen sopivaa ikää (joka on aikaisintaan joskus yläasteella) pilkahtaisikaan ajatus seksistä (ainakaan mistään kovin perverssistä seksistä). Uuden paradigman mukaan lapset voisivat päinvastoin oma-aloitteisestikin keksiä seksuaalisuuden ilot, jopa ilman ulkoapäin tulevia vaikutteita. Todistusaineistona uuden paradigman puolesta esitänkin tosipohjaisen kertomuksen siitä, miten pienet lapsetkin voivat itsenäisesti ajautua ”synnin ja saastan” tai ”mielenkiintoisten kokemusten” äärelle. Seksuaalisista asioista kylmiä väreitä saavat voinevat tässä vaiheessa lopettaa lukemisen, sillä pääsanomahan tuli jo esitettyä. Kiihottavaa materiaalia etsivät taas... ehkä kannattaa hakeutua jonnekin muualle, sillä ei tämä nyt oikeasti niin rääviä aineistoa tule olemaan.

Tapahtumapaikkana on siis Maamme erään suurehkon kaupungin keskikokoinen ala-aste melko syrjäisessä kaupunginosassa viime vuosisadan viimeisen vuosikymmenen alkupuoliskolla, aikana ennen internetin ja nettipornon maihinnousua. Olosuhteet seksuaalisen materiaalin silmille hyppimiseksi olivat heikohkonlaiset. Jotkut väittivät löytäneensä lehtiroskiksesta joskus kiinnostavia kuvia – ilmeisesti alusvaatekatalogin – ja toinen pikkulapsi oli joskus vanhemmiltaan salaa ehtinyt tiirata viisi minuutta Kolmoskanavan Club Erotica -sarjaa (jossa siis kaikki rintaa rivompi piilotettiin jopa aikuisten silmiltä).

Kertojanne (eli allekirjoittanut) oli tuolloin kymmenvuotias eikä vielä lainkaan kiinnostunut sukupuoliasioista: siksipä hän muistaa kyseisen vuoden tapahtumat objektiivisen, ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Astetta alemmalle luokalle (siis yhdeksänvuotiaiden joukkoon) tuli uusi tyttö. Tyttö ei ollut mitenkään erikoisen ”kehittynyt” (ainakaan kertojan muistin mukaan) eikä tuolloin nuorisomuotiin edes kuulunut paljastavuus. Silti kertoja muistaa suuren osan yhdeksän- ja jopa osan kymmenvuotiaista pojista villiintyneen tytöstä aivan täysin: seksuaaliasiat nousivat puheenaiheeksi paljon enemmän kuin ennen. Kolmannen luokan pojat pudottelivat tahallaan kyniä tytön pulpetin läheisyyteen, jotta voisivat kontata hänen läheisyyteensä ja tiirailla hänen muotojaan. Uskaliaimmat taisivat jopa koskettaa tyttöä ikään kuin vahingossa. Näkemäänsä ja tuntemaansa nämä yhdeksänvuotiaat koltiaiset käyttivät fantasiointinsa pohjana harjoittaessaan pienissä porukoissa joukkomasturbointisessioita, joissa munkkirinkilöitä käytettiin aidon asian korvikkeena.

Tyttö ilmeisesti ei ollut saamastaan huomiosta edes pahoillaan, vaan pikemminkin yllytti ihailijoitaan ja valikoi palvojien joukosta itselleen mieleisensä. Pisimmälle pääsi kertojan luokalla ollut – siis 10-vuotias – poika, joka oli ikäisekseen jo melko hyvin kehittynyt: tämän saattoi miltei jokainen todeta, sillä pojalla oli taipumusta ekshibitionismiin jo näin varhaisella iällä. Eräänä päivänä oleillessaan tytön pihalla poika joutui tytön ja tämän seitsemänvuotiaan pikkusiskon ”hyökkäyksen kohteeksi”: tytöt olivat raahanneet hänet sisään, riisuneet ja tehneet, mitä kaikkea nyt voi tehdä ryhtymättä varsinaiseen yhdyntään.

Jutun viimeisten vaiheiden todenperäisyyden voi tietysti kiistää, koska kertoja itse ei ollut tapahtumassa paikalla: tapahtuman tosin varmistivat sekä pojalta että tytöltä tietonsa saaneet lähteet. Joka tapauksessa jo tällaisten tarinoiden syntyminen näin nuoressa ikävaiheessa ilman ulkoisia vaikutuksia kertoo, että seksuaalikysymykset saattavat tulla ajankohtaisiksi jo yllättävän varhaisessa iässä. Voisi olettaa, että tällaiset tapahtumat ovat miltei väistämättömiä, kun iso kasa lapsosia kootaan päivittäin yhteen viettämään aikaa toistensa kanssa: ei siihen sen kummempia ulkoisia yllykkeitä tarvita. (Ja jos joku konservatiivi ajatteli käyttää tätä tarinaa propagandana sukupuolille yhteistä varhaiskasvatusta vastaan, kannattaa muistaa, että esimerkiksi brittiläiset poikien sisäoppilaitokset ovat tunnetusti olleet vielä suurempia ”paheen pesiä”, joissa isommat miehenalut ovat surutta käyttäneet nuorempia tovereitaan hyväkseen.)

Seksikö muka velvollisuus?

Halal-tv:n uusinta närkästytti mieltäni jokin aika sitten. (Ja tästä ei ole tulossa halla-aholaista kommenttia. Tyhmä mielipide ansaitsee närkästyksen, edustipa sen esittäjä mitä tahansa uskonto- tai ajatussuuntaa, etnistä ryhmää, sukupuolta tai seksuaalista suuntaumusta.) Jakson aiheena oli seksuaalisen vapautumisen Ruotsissa (kuulemma) aiheuttama teiniraskauksien ja sukupuolitautitapauksien lisääntyminen. Lääkkeeksi tarjottiin (yllätys, yllätys) ehdotonta pidättäytymistä avioliittoon saakka, jota islamkin kannattaa. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kommentin, että islam puhuu myös täydellistä selibaattia vastaan: ihmisen on tarkoitus lopulta harrastaa seksiä (mutta vain sen yhden kanssa), koska seksuaalisuus on lahja Jumalalta, jota ei saa heittää hukkaan.

Hieman mietittyäni huomasin, että samanlainen ajatus on yleensä takana muillakin ihmisillä, jotka kannustavat odottamaan sitä oikeaa: (avio)seksi on heille luontainen, ideaalinen ja jopa välttämätön osa ihmiselämää, palkkio, joka odottaa venttaamisen jälkeen ja jota siksi ei saa heittää hukkaan, kun se tulee eteen. Vaikka yksiavioinen seksielämä usein esitetään ainoana vaihtoehtona kukasta kukkaan hyppivälle sinkkuelämälle ja näin kaikista siveimpänä ja moraalisimpana lifestylenä, syrjivät yksiavioisuutta parhaana elintapana kampanjoivat myös elinikäistä selibaattia (itse asiassa vaihtoehtoja on vieläkin enemmän, kuten uskollinen polyamoria, mutta keskityn tällä kertaa selibaattiin).

Seksitön elämähän on sikäli mielenkiintoinen avioelämän vaihtoehto, että se on aika ajoin ollut hyväksyttävä ja joskus jopa kannatettava elämäntapa. Itse asiassa on jopa irvokasta, että länsimaissa juuri fundamentalistikristityt puolustavat avioliiton ja aviollisen seksin pyhyyttä, vaikka alkujaan tyypillisenä maailmanlopunkulttina kristinuskoa eivät perhe-elämän kaltaiset muodollisuudet olisi voineet vähempää kiinnostaa: taivaassa ei mennä naimisiin, kerrotaan Jeesuksen sanoneen, ja taivas taas oli alkukristityille läsnä jo uskovien yhteisössä.

Avioliitto hiipi mukaan kristillisyyteen aluksi takaovesta, kun Paavali totesi uskovien himonnälästä syntyvää valitusta tarpeeksi kuultuaan, että parempi on naida kuin palaa – siis parempi, että seksielämää harrastetaan edes valvotusti kuin holtittomasti vehdaten. Kristillisyyden kiteydyttyä kirkoksi avioliitosta tehtiin tietysti sakramentti: tämä oli osa laajempaa projektia, jossa ihmiselämän jokainen alue otettiin tiukempaan kirkolliseen valvontaan. Ironisesti avioliiton pyhyyttä valvoi aluksi – ja katolisissa maissa vieläkin – joukko avioliitosta kieltäytyneitä ihmisiä. Uskonpuhdistajat sitten heittivätkin selibaatilla vesilintua ja korottivat avioliiton lopulta ideaaliseksi elämäntavaksi. Edes avioliiton sisällä seksitön elämä ei ollut kovin suotavaa: pitihän maailmaan saattaa lisää lapsia, kuten Raamatussa oli määrätty. Lapsien tekeminen tai edes yrittäminen oli suoranainen velvollisuus: Luther piti sitä jopa niin tärkeänä asiana, että muistaakseni salli kyvyttömien miesten vaimoille luvan hankkia rakastajan, kunhan juttu hoidettiin hiljaa ja liikaa huomiota herättämättä.

Ihmisten ja etenkin naisten sitominen avioliittoon ja aviolliseen seksiin on ollut kätevä tapa valvoa heidän elämäänsä: lapsia aviomiehelleen tuottava vaimo ei ole ehtinyt puuhailla turhia, kuten miettiä esifeministisiä ajatuksia. Juuri seksittömät (tai ainakin seksittömiksi oletetut) elämäntyylit ovatkin usein tarjonneet naisille tilaisuuden päästä vaikuttamaan laajemmalti. Leskinaiset – jotka eivät enää olleet avioseksin nauttijoita – saivat usein oikeuden hallinnoida kuolleen miehensä omaisuutta, kun taas nunnat – jotka eivät avioseksiin olleet koskaan koskeneetkaan – pystyivät vaikuttamaan ainakin oman luostarinsa alueella ja ehkä jopa laajemminkin ajan taloudelliseen ja kulttuuriseen elämään. Etenkin nunnat olivat tavallaan työssä käyvien naisten edeltäjiä, jotka rikkoivat tavanomaisen huora/madonna-jaottelun.

Yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuminen seksuaalisesti ja perhemuotojen kannalta sallivammaksi ei merkitse seksittömän elämäntavan kieltämistä. Päinvastoin tällainen kulttuuri hyväksyisi seksittömyyden tai neutriuden yhtenä mahdollisena asemana seksuaalimuotojen kirjossa (eräänlainen nollatapaus seksi- tai perhevalinnoissa on aina mahdollinen). Seksuaalisuudesta kiinnostumattomia henkilöitä epäilemättä on. Ehkä neutrius on heille geneettisesti määrittynyt tila, ehkä se on heihin iskostunut kasvuvaiheessa tai ehkä se on harkitun valinnan tulos. Tärkeää ei ole, mistä halu selibaattiin on heille tullut – onko se enemmän luontaista kiinnostumattomuutta seksuaalisuudesta vai pikemminkin halua irtautua seksuaalisuuden vallasta – tärkeää on se, että heidän halunsa on otettava vakavasti.

Elokuvassa A Dirty Shame seksuaalisesti addiktoituneet ja neutrit taistelivat yhden kaupungin vallasta. Oikeasti kiistaa ei pitäisi olla: maailmassa riittää tilaa sekä ihmisille, jotka haluavat tutkiskella itsensä ja toisten kehonsopukoita, että ihmisille, jotka päinvastoin haluavat pitää omat sopukkansa piilossa eivätkä toistenkaan sopukoihin halua lähemmin tutustua. Kummankin – tai oikeastaan kaikkien elämäntapojen – yhteisiä vihollisia ovat ihmiset, jotka pitävät omaa elämäänsä ohjenuorana muiden onnelle. Elämänkestävä monogaaminen avioliitto sopii epäilemättä joillekin: toisia se rajoittaa asettamalla heille mahdottoman yhteen ihmiseen sitoutumisen ideaaliksi, toisia se rajoittaa asettamalla heille mahdottoman seksin harjoittamisen velvollisuudeksi.