Koti, uskonto ja isänmaa - niiden nimissä ihmisen tappaa saa?

Jos joku haluaa miesnäkökulmaa tasa-arvokeskusteluun, hän usein melko nopeaan ottaa armeijakortin käyttöön. Miehet joutuvat käyttämään kokonaisen vuoden elämästään pakkotyöhön, josta ei saa edes kunnolla rahaa, on miesliikkeen edustaja tottunut jahkaamaan. Tästä usein seuraa loputon köydenveto siitä, kumpi sukupuoli oikeastaan tuhlaa aikaansa ja mihin: lasketaan loputtomiin keskimääräisiä tuntipalkkoja, työaikoja, raskauskuukausilta menetettyjä euroja, elinikäkertoimia ja ties mitä.

Vaikka tällaisella markanviilauksella epäilemättä jokin arvonsa on, en oikeastaan ole kovin kiinnostunut siitä. Toisaalta minulle on yks hailee, tienaanko koko elämäni aikana enemmän, vähemmän vai tismalleen saman verran kuin joku kuvitteellinen vertaisihminen ”sieltä toisesta sukupuolesta” – kunhan nyt kumpikin tienaa sen verta, että elämään pystyy (hippi-ideologiaa, myönnetään); toisaalta minusta on hyvin epäselvää, mikä noin yleensä ottaen olisi täysin oikeudenmukainen palkkausjärjestelmä – miksi vaikka jollain kunnankirjastonhoitajalla on paljon huonompi palkka kuin käytännössä vastaavaa hommaa yrityspuolella tekevällä informaatikolla? (Tiedän tiedän, en ymmärrä talouden lainalaisuuksista yhtään mitään: ehkä olisi pitänyt niitä kaupallisia aineitakin joskus viitsiä lukea.)

Pakollisen (tai puoliksi pakollisen) armeijassa käynnin suurin ongelma ei minusta joka tapauksessa ole se taloudellinen kysymys. Tai oikeastaan tämä taloudellinen kysymys on osa laajempaa ongelmaa, onko ylipäätään oikein, että ihmiset joutuvat/pääsevät tekemään puoli-ilmaiseksi ihan oikeita töitä (armeijan ja siviilipalveluksen lisäksi sama ongelma koettelee myös esimerkiksi opiskelun tai ”työvoimapoliittisten toimenpiteiden” työharjoittelijoiksi ohjaamia ihmisiä).

Armeijassa on nimittäin ihan omat ongelmansa. Enkä nyt viittaa siihen, että siinähän voi kuolla, jos luotisateeseen joutuu. Ja nyt en halua sotkeutua siihen iänikuiseen kiistakysymykseen, kumpi sukupuoli kärsii sodassa enemmän: eturintamassa kuolevat tykinruokamiehet vai kotirintamalla odottavat naiset, joita etenevät vihollisjoukot sitten raiskaavat tai ainakin muuten seksuaalisesti nöyryyttävät. Nykyaikaisessa sodassa kun kärsii jokainen, olipa sukupuoleltaan mitä tahansa ja olipa koti- tai eturintamalla.

Paljastan tässä vaiheessa, että olen kunnon maanpetturi enkä ole käynyt armeijaa, vaan siviilipalveluksen. Jos tämä jonkun mielestä jäävää minut keskustelemasta aiheesta, mikäpä siinä: ainahan on mahdollista lukea jotain muuta. Joka tapauksessa valitsin pitkällisen harkinnan jälkeen siviilipalveluksen juuri tuon mainitsemani armeijan ongelman takia.

Ajatus sotaan joutumisesta pelottaa. Ei se mahdollisuus, että kuolee jossain keskellä erämaata mahdollisesti vieläpä hyvin tuskallisissa merkeissä: sellaista voi tapahtua ihan normaalioloissakin. Sen sijaan ajatus siitä, että joutuu itse tappamaan toisia, päättämään, että nyt tuolta otan hengen pois, on silmittömän kylmäävä.

Pienenä minulla oli moraalisesti kaikki selvillä. Totta kai menisin armeijaan, ja jos sota syttyisi, menisin tietysti etulinjaan kivääri tanassa, ja kun vastapuolen edustaja juoksisi kohti asemapaikkaani, ampuisin suoraan – ohi. Jonkun lapsi, vanhempi, ystävä, rakastettu, mikä tuo kuviteltu vihulainen nyt olisikaan, säilyisi hengissä, koska juuri minä olisin ottamassa hänet vastaan eikä joku liipasinherkkä hullu, joka ei muusta piittaisi kuin oman High Scoren ylittämisestä. Hekumoin ajatuksella, miten saattaisin jopa juosta taistelukentälle ottamaan omien luodit vastaan ja pelastamaan omalla kehollani viattoman yksilön, ihan niin kuin joku moderni Jeesus tai Gandhi.

Sittemmin tajusin, ettei sota ole niin yksinkertaista: ettei se kaikki verenvuodatus ja sisälmysten leviäminen hiekalle ole johtunut vain siitä, että sinne jonnekin on lähetetty ne kaikkein mielipuolisimmat ja verenhimoisimmat yksilöt. Päinvastoin, normaaleja ihmisiä suurin osa on alun perin ollut. Mutta ihmiseläimen mieli on loppujen lopuksi niin kovin heikko. Rauhan oloissa pärjäämme jotenkuten keskenämme, mutta äärimmäisissä tilanteissa itsesuojeluvaisto saattaa pakottaa ihmisen tappamaan, jos ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja kun kuolemaa näkee joka päivä ympärillä, näkee, miten hyvät ystävät ja tutut hajoavat palasiksi tai jäävät vain sijoilleen makaamaan, sille kaikelle verenhajulle turtuu, alkaa vihata – ai ketä? – no sillä ei niin väliä ole, on valmis ja lopulta innokas iskemään ja ampumaan, ja vielä enemmän, häpäisemään ja alistamaan oletetut viholliset. Aiemmin vastuullinen ja herkkä ihmiskoneisto muuttuu pelkäksi reaktioapparaatiksi, valmiina leikkaamaan vihollisarmeijan sotilailta pään ja kiinnittämään sen kepinnokkaan toteemiksi: valmiina riisumaan vieraan vallan siviilitkin alastomiksi hangelle kitumaan ja ottamaan jopa kuvia kidutetuista ja raiskatuista ihmispoloista.

Niin, meillä kaikilla, jopa selväjärkisimmilläkin lienee jossain se oma katkeamispisteemme, jossa lakkaamme olemasta ihmisiä ja muutumme joksikin eläimiä alhaisemmiksi. Tätä mahdollisuutta pelkäsin, että tositilanteessa sivistyneen ulkokuoreni alta paljastuisi jotain, minkä olisi ollut parempi jäädä piiloon – enkä lopulta mennyt armeijaan.

Sivariin kuuluvalla koulutusjaksolla kuulin monen kanssapetturini kertovan hämmentyneenä, miten nimenomaan naiset olivat kritisoineet heidän valintaansa: miehet olivat sen sijaan suhtautuneet asiaan paljon ymmärtäväisemmin. Kritiikin perusteina olivat vielä ne samat vanhat litaniat: onhan se nyt miesten velvollisuus puolustaa maataan. Haluan ajatella, että näiden naisten kommenttien takana on ollut vain kulttuurinen tietämättömyys ja kokemuksen puute eikä mikään sukupuolinen tarve tulla miesten puolustamaksi. Suurin osa suomalaisista naisista ei ole joutunut kohtaamaan tätä valintaa: haluanko todella joutua joku päivä kenties ottamaan sen vallan, että päätän toisten elämästä? Suurin osa suomalaisista miehistä on tämän valinnan joutunut tekemään ja siksi ymmärtää myös niitä, jotka ovat tästä vallasta halunneet kieltäytyä.

Haluaisinko sitten, että myös naiset kutsuttaisiin armeijan harmaisiin? En: jos minä olen jotenkin huonossa tilanteessa, asia ei siitä muutu eikä mieleni tule yhtään paremmaksi, jos saan lisää kohtalotovereita. Pikemminkin näkisin mielelläni sen päivän koittavan, jolloin ketään ei pakotettaisi tekemään tätä valintaa: jolloin miehiäkään ei enää kutsuttaisi koko sukupolven voimin puolustamaan maatansa.

Ai mitä tehdään siinä vaiheessa, kun jostain päin itää vainolainen käy hyökkäämään neitseelliseen isänmaahamme? No, itse uskoisin, että jopa vain 16 000 koulutettua, hyvin palkattua ja työstään oikeasti pitävää ammattilaista auttaa rajalla, ilmassa ja meressä paljon enemmän kuin 350 000 ihmistä, joita joku vuosikymmen sitten on kuljetettu metsissä pakolla hiihtelemässä harvenevan lumen keskellä. Ja jos tämä ei riitä, ainahan on mahdollista evakuoida kaikki Ruotsiin.

Totta puhuen, ei sitä kukaan tietäisi, miten tässä hypoteettisessa vieraan vallan hyökkäyksessä kävisi. Eikä sitä tiedä, mihin diplomatian ja ulkopolitiikan kiemurat meidät vievät: kuka ties olemme ihan pian jo jossain sotilasliitossa mukana. Joka tapauksessa miesten yleisestä asevelvollisuudesta kiinnipitäminen ihan vaan siksi, kun niin on ”aina” tehty ja hyväksi havaittu, ei ole kovin järkevää.

Lopuksi erään 90-luvulla suositun yhtyeen ironisin sanoin:
"Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää
- ei taida riittää, johonkin se tyssää"

Puhetta parrasta

”Ei kasva parta pahoille, turpajouhet joutaville”. Ei tarvitse paljon fundeerata, kun huomaa, että muinaisen runonlaulajan mielestä suurin osa naisista on pahoja tai ainakin joutavia.

Parta on muinaisuudesta alkaen merkinnyt kaikkea stereotyyppisesti miehistä: aikuisuutta, viisautta, rohkeutta ja ennen kaikkea tietysti valtaa. Parran avulla mies on voinut erottautua ”siitä toisesta sukupuolesta”: katsokaapa, tässä jotain upeaa ja esteettistä, mitä te ette osaakaan tehdä (mies ei tosin yksin osaa tehdä lapsia, mutta tästä ei ole kannattanut kovin suurta numeroa pitää – eihän nyt pelkkä Odottaminen suurta taitoa tietenkään vaadi). Eipä ihme, että kun nainen on joskus päässyt miehiseen asemaan, jopa faaraoksi asti, hänen on täytynyt pukea päällensä tekoparta – miehiseen työhön vaaditaan toki miehisiä ominaisuuksia.

Toisaalta parta on ollut niin miehinen ominaisuus, että naisella kasvaessaan se usein on herättänyt kammoa, oudoksuntaa ja vastenmielisyyttä. ”Meidän freak showstamme löytyvät kaikki maailman kummallisuudet: tulennielentää, kääpiöitä, jättiläisiä, käärmenaisia, tatuointeja ja tietysti parrakas nainen!” Ja niin pikku-Matit ja Liisat ovat ihmeissään katsoneet ja kauhistelleet, kun tätillä rehottaa kunnon parta. Joskus parrakkaassa naisessa ovat yhdistyneet sekä epänaisellinen luotaantyöntävyys että miehinen pyhyys. Keskiaikainen pyhimys Wilgefortis pelastautui avioliitolta pakanakuninkaan kanssa kasvattamalla kunnon karvakuontalon: hänen isänsä tosin ristiinnaulitsi hänet, mutta saipa Wilgefortis edes marttyyrin iäisen kunnian.

Nykyaikana vähäinenkin karvoitus naisen kasvoilla herättää enemmän sitä kammoksuntaa, ja nyky-yhteiskunnassa nainen kokee painetta olla kasvoiltaan täysin sileä ja karvaton, jos siis haluaa olla todella naisellinen. Onhan niitä parrakkaita naisia nykyäänkin olemassa, mutta miksi heitä näkee enimmäkseen sellaisissa nykyajan freak showssa kuin Nelosen ”dokumenteissa”?

Lapset ja aikuiset eivät kohtaa

Kannatan periaatteessa suuresti adoptiota. Maailma on täynnä lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet tai eivät kykene tai halua hoitaa lapsiaan: mikäpä sen mukavampaa kuin tarjota heille vanhemmat, joita he eivät tähän asti ole voineet saada. Olisin jopa valmis sanomaan, että suvullinen lisääntyminen on tavallaan itsekästä verrattuna adoptioon: miksi lisätä maailman muutenkin ylikansoittuvaa väestöä, jos omaa vanhemmuusviettiä voi toteuttaa muutenkin, jo olemassa olevien lasten avulla. Tai ehkä itsekkyys on huono sana: kenties jokin tiedostamaton vaisto tosiaan ajaa suuren osan ihmisistä kaipaamaan juuri omaa geeniperimäänsä kantavaa jälkeläistä. Siltikin olisin valmis kehottamaan kaikkia hiljentämään tätä vaistoaan ja suhtautumaan lastenhankintaan rationaalisemmin: teillä on ehkä oikeus lapseen, mutta tarvitseeko sen lapsen geenien olla samoja kuin omanne?

Näin siis olisi täydellisessä tilanteessa. Adoptioprosessi ei kuitenkaan ole maailman helpoimpia asioita. Ihminen ei voi vain valikoida maailmalla odottavista pienokaisista yhtä omaan perheeseensä, sillä välissä on kokonainen ketju auktoriteetteja, joiden pitää hyväksyä, että adoptoijat todella ovat sopivia vanhemmiksi. On organisaatiota omassa maassa, on organisaatiota lapsen maassa.Sinällään tässä ei ehkä olisi mitään pahaa, aikaahan tällainen tarkistus vain vie ja lapsen parastahan tässä vain ajatellaan. Mutta miksi sitten tuntuu, että välikäsien valintoja ohjaavat enemmän heidän omat käsityksensä hyvästä vanhemmuudesta. Mitä tekemistä ihmisen sukupuolielämällä, siviilisäädyllä tai vaikkapa vammaisuudella/vammattomuudella on hänen hoivaamiskykynsä kanssa? Kuka nämä ideaalimuotit valitsee?

Otan esimerkiksi oman tilanteeni. Vaimollani Eeva Empaatilla on liikuntavamma: niin lievä, että hän pystyy kävelemään melko hyvin ilman tukea ja kantamaan asioita toisella kädellään. Itse kuitenkin olen terve ja kykenevä liikkumaan ”normaalisti”: pahimmassa tapauksessakin olisin kuitenkin minä lapsen huoltajana vielä jäljellä. Vaimoni vammaisuuden takia meidän olisi kuitenkin vaikea päästä adoptiojonossa kovinkaan pitkälle, koska adoptiojärjestöt eivät ilmeisesti pidä vammaisia suotavina vanhempina – suoranaista syrjintää ei esiinny, lapsia haluavat vain tahtovat jäädä ikuisesti odottamaan vastausta.

(Hämmentävää muuten, että hedelmättömyyshoitoklinikoilla ollaan paljon suvaitsevaisempia, eikä esimerkiksi vammaisuutta nähdä esteeksi hoitojen aloittamiselle. Yhteiskunta siis mieluummin asettaa jo muutenkin heikompirakenteisen ihmisen alttiiksi hormoneille ja mahdolliselle yhdeksän kuukauden ”rääkille” kuin antaa jonkun toisen hankkiman lapsen tällaisen ihmisen käsiin. Arvovalinta tämäkin.)

Kansainvälisen adoption säännöt ovat vuosi vuodelta vain tiukentuneet. Yksityinen adoptio oltiin jokin aika sitten kieltämässä – liekö kenties jo ehditty kieltääkin. Perusteluina esitettiin, että yksityinen adoptio mahdollistaa kaupankäynnin lapsilla – ja ainoa ratkaisu sitten ilmeisesti olisi tiukka valvonta. Ihmisethän tunnetusti ovat niin heikkoja ja paheisiin sortuvia, että myyvät vaikka omat lapsensakin omien halujensa toteuttamiseksi.

Hämmentävä on myös Yhdistyneiden Kansakuntien tekemä päätös, että adoptiot toteutetaan ensisijaisesti aina maansisäisinä – onhan lapsosen tärkeä kasvaa juuri omaan kulttuuriinsa. Takana tuntuu olevan vanha ennakkoluulo, että biologinen side vanhemman ja lapsen välillä on niin pyhä, että sitä ei millään voi rikkoa: ainakin uuden vanhemman pitää olla edes samaa ”heimoa”. Ja totta kai valtioista on hauskaa pelata pikkulapsilla rulettia: tuolla on vähän harittava katse, annetaan sen mennä ulkomaille, mutta tämähän on vallan potra ihmisenalku, kyllä siitä vielä tuottava kansalainen ja armeijan vahvistus saadaan, pidetään meillä.

Ja onhan biologisen vanhemmuuden linkki niin pyhä Suomenmaallakin, että lapsia mieluummin kiikutetaan erilaisissa väliaikaisratkaisuissa – jos ne vanhemmat vielä vaikka aikuistuisivat ja alkaisivat hoitaa omaa vekaraansa – sen sijaan, että luovutettaisiin adoptoitavaksi ihmisille, jotka oikeasti haluaisivat niitä lapsia huolehtia. Ai mitä tekemistä sillä biologisella siteellä on lasten edun kanssa? Epäilemättä paljon, ei vain nyt tule mieleen yhtään mitään. (Ja mikäli tällainen maaginen linkki todella olisi, olisi tietysti se kolmas ratkaisu, että lapsi voisi biologisten vanhempiensa lisäksi saada useampia huoltajia. Ai niin, niitähän voi olla Luonnollisesti vain kaksi kerrallaan ja mieluusti vielä eri sukupuolta! Mutta tämä onkin jo toisen tekstin aihe…)

(Palatakseni vielä muuten juttuni alkuun, naisilla vielä ymmärrän halun tulla raskaaksi: on eittämättä upea kokemus tuntea kantavansa uuden elämän alkua omassa kehossaan. Mutta miesten halu saada geneettisesti itsensä kaltaisia jälkeläisiä – tätä en enää tajua.)

Kuolevatko runopojat sukupuuttoon?

Populaarievoilijat ja ihmistieteilijät kiistelevät usein siitä, vaikuttaako ihmisen luonteeseen enemmän geeniperimä vai ympäristö. Sukupuolten muuttumattomiin ominaisuuksiin uskojat kannattavat useimmiten edellistä vaihtoehtoa: onhan se nyt selvä, että jos miehellä ja naisella on yhden geenin ero, niin jotenkin se näkyy niiden luonteissa, ja siksi miehet ovat kovia machoja, jotka hyppivät kukasta kukkaan, ja naiset taas herkkiä äitisieluja jne. On aika romuttaa tämä argumentti.

Oletetaan ihan huvin vuoksi, että ihmisten luonteet määräytyisivät todella pelkästään heidän perimänsä mukaan. Entä sitten? Kaikki miehet eivät kuitenkaan olisi samanlaisia, koska geenistö vaihtelee paitsi sukupuolten välillä, myös yksilöstä toiseen: karskien machojen lisäksi maailmaan mahtuu myös herkkiä runopoikia. Runopoikia ei syntyisi enää lainkaan ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki runopoikageenejä levittävät ihmiset sattuisivat kuolemaan sukupuuttoon: ja siltikin satunnaisen mutaation kautta runopoikageenit saattaisivat taas päästä valtaamaan maailmaa.

Voisivatko runopoikageenien esiintymät olla kuitenkin hyvin satunnaisia: heti kun yksi runopoika tulisi maailmaan, hänen sukunsa pian kuolisi? Ehkä joskus kaukaisina aikoina, mutta maailma on ehtinyt teknologian ansiosta muuttua toisenlaiseksi. Geenien sukupuuttoon johtaa kolme tekijää: a) geenien kantajat kuolevat jo ennen lisääntymisikää, b) geenien kantajat eivät pääse parittelemaan ja c) geenien kantajat eivät pysty saamaan lisääntymiskykyisiä lapsia. Oikeastaan mikään näistä ei enää suuremmalti estä runopoikageenien leviämistä ainakaan länsimaissa.

Pienten lasten kuolemat ovat entistä harvinaisempia: sen takaavat riittävä ruoansaanti ja lääketieteen kehittyminen. Jopa keskosina syntyneet lapset pystytään nykyisin pitämään hengissä, samoin lapset, joilla on jotain synnynnäisiä vammoja ja sairauksia. Runopojallammekaan tuskin on vaikeuksia pysyä kasvuikänsä elossa. Lääketieteen kehitys on myös antanut ainakin länsimaiden ihmisille levittää geenejään, vaikka normaalein metodein lapsia ei syntyisikään: erilaiset hedelmöityshoidot tekevät jopa runopojastakin vanhemman.

Ainoa vaikea linkki onkin sitten parittelemaan pääsy. Aiempien aikojen hankaluutena oli mahdollisesti kumppanien puute: kävelymatkan päässä ei välttämättä ollut naista, jolla olisi ollut runopoikia himoavaa geenistöä. Nykymaailmassa ihmisillä on tietysti mahdollisuus hakea sopivaa kumppania kauempaa: jossain päin maailmaa saattaa hyvinkin olla runopojille sopiva vastinparinsa. Mutta tämäkään ei itse asiassa ole tarpeen nykymaailmassa, jossa seksin ja lisääntymisen linkki ei enää ole yhtä tiukka. Ehkäisyn vuoksi kovakaan panomies ei välttämättä pääse koskaan lisääntymään. Toisaalta runopojan ei tarvitse varsinaisesti saada naista geeniensä leviämiseksi: kunhan vain luovuttaa sukusolujaan tarvitseville, saa geenistönsä parhaiten liikkeelle. Runopojan pitää vain olla ahkera peräkammarin poika ja luovuttaa tuotantoaan hedelmällisyysklinikoille, ja johan saadaan täytettyä maailma pikku runopojilla.

Joku voi tietysti epäillä, ettei evoluutio voisi tapahtua näin nopeasti: kestihän nykyihmisen syntyynkin jokunen milleniumi. Mutta evoluutio voi olla ajoittain nopeaakin: jos vain sopivia mutaatioita on olemassa ja ympäristö on suotuisa niiden leviämiselle, evoluutiota voi tapahtua hyvinkin nopeasti (kuuluisin esimerkki ovat ne perhoset, joiden musta mutaatio sai tilaisuuden hurjaan leviämiseen, kun saasteet muuttivat pesäpuiden rungot tummiksi). Runopoikia maailmassa on ollut ja on edelleen, ja jos kaikki tosiaan riippuu vain geeneistä, on myös runopoikageenejä. Enää tarvitsee vain levittää niitä maailmaan, ja tähänhän onkin jo neuvot annettu.

Yleisemmin ottaen, jos geenit määrittäisivätkin ihmisten luonteen täysin ja jos geeniperimämme olisikin tähän asti pysynyt melko homogeenisenä, nykymaailmassa geenien ja sitä myöten luonteiden muuntelu on karannut aivan käsistä. Jos sukupuolilla joskus keskiajalla olisikin ollut ”normaaliluonteet”, on hyvin epätodennäköistä, että sellaisia on enää. Ja hyvä niin: maailmasta tulee paljon värikkäämpi paikka.