Yhtyäkö ihmiseen vai maailmankaikkeuteen?

Vapaa-ajattelijoiden pornotempauksesta ovat varmaan kuulleet jo kaikki. Vaikka suhtaudunkin tempauksen perusideaan positiivisesti – seksuaalisen monimuotoisuuden ilosanomaa on toki aina hyvä levittää, ja monilla kirkollisilla tahoilla ja lahkoilla tosiaan on hyvin seksuaalisuutta liialti rajoittavia opinkappaleita – jotenkin tuntui, että tapahtuma ei kuitenkaan oikein osunut siihen, mihin se ehkä yritti, eli uskontoon. Tämä ei niinkään ollut tapahtuman vika, sillä koko vapaa-ajattelijoiden toiminta kohdistuu mielestäni johonkin, mikä ei ole uskonnossa kovinkaan olennaista. Tempauksen innoittamana laajennankin nyt poikkeuksellisesti repertuaariani ja puhun uskonnosta.

Selvennyksen vuoksi sanottakoon, etten sitoudu minkään kirkon opinkappaleisiin enkä edes teismiin, mutten toisaalta myöskään ateismiinkaan: pyörin usemmiten ympäärinsä välittämättä lainkaan siitä, onko jotain jumaluutta olemassa, ja parhaimmillaankin sitoudun vain agnostisismiin, tai sitten panteismiin tai joskus jopa akosmismiin tai... Valitseminen on liian hankalaa, kun ei ole mitään selkeää perustetta, mitä pitäisi valita.

Enkä myöskään kannata yrityksiä tuoda tieteen teorioiden rinnalle yliluonnollisia selityksiä: sellaisia hypoteeseja ei tarvita, sillä ”tämänpuolista” voi tulkita ihan ilman sellaisten apua. (Toisaalta mahdollisen ”tuonpuoleisen” olemassaoloon en ota mitään kantaa: on aivan yhtä hedelmätöntä argumentoida sellaisen puolesta kuin sellaista vastaan, kun kuitenkin vain siihen ”tämänpuoliseen” pääsemme nyt käsiksi.) Kreatonismin kaltaisen epätieteen kritisoiminen on varmasti hyödyllistä: yhtä hyödyllistä lienee varoittaa vaaroista, joita epämääräisiin oppeihin sitoutuminen saattaa aiheuttaa.

Kuitenkin tällainen oppijärjestelmien kritiikki ei nähdäkseni koskaan kohdistu siihen, mikä uskonnoissa on olennaista tai mikä tekee uskonnoista uskontoja. Oppijärjestelmiä, jopa epätieteellisiä, on muitakin kuin uskontoja (äärimmäisen yksisilmäisesti tulkittu Neuvostoliiton marksismi on yksi hyvä esimerkki). Toisaalta uskonnoissa on paljon muitakin puolia kuin se dogmakokoelma, jota keskiverto vapaa-ajattelija tuntuu pitävän uskonnon olemuksena (huomaamatta usein edes sitä, että uskontojen dogmat, jos niitä sattuu edes kaikissa tapauksissa olemaan, ovat yhtä muuttuvia ja ihmiseltä ja ajanjaksolta toiselle vaihtelevia kuin muutkin mielipiteet ja uskomukset).

(Sanottakoon välihuomautuksena, että moni uskovaiseksi itseään tituleeraavakin keskittyy juuri näiden jostakin vedettyjen dogmien julistamiseen ja kirjavien lehdyköiden jakeluun postiluukusta. Hekin ovat nähdäkseni aivan hakoteillä uskonnon suhteen: sen sijaan he ovat pahimman luokan ideologeja ja agitaattoreita.)

Dogman sijasta päällimäisenä uskonnoista tulee etenkin ulkopuoliselle katsojalle varmaankin esiin niiden rituaalinen puoli. Omalta kohdaltani en tällaisista julkisista uskonosoituksista perusta: olen ilmeisesti lukenut nuorena liikaa Kierkegaardia, sillä tuntuisi jopa perverssiltä jakaa jotain pyhältä tuntuvia kokemuksia kenenkään muun kanssa. Mutta mikäpä minä olen muita tuomitsemaan, ja jos jostakusta tällainen yhteisöllisyys on kivaa, ei siihen pitäisi olla vastaansanomista, kunhan ketään ei rituaaleissa loukata tai pahoinpidellä. Mutta vaikka rituaalinen yhteisöllisyys olisi kuinka tärkeää uskovaisille ihmisille, ei sekään liene se uskontojen olennaisin kohta, sillä rituaalista yhteisöllisyyttä löytyy kyllä muualtakin kuin temppeleistä ja seurakunnista (urheilukisojen katsojissa tai konserttiyleisössä voi hyvin havaita jotain samanlaista).

Uskontojen kolmas aspekti opinkappaleiden ja rituaalien rinnalla ovat uskonnolliset kokemukset, jotka vaihtelevat pienestä valaistumisen tunteesta järisyttäviin tuntemuksiin, että ihmisen koko persoona sulautuu johonkin suurempaan, olipa se nyt sitten jumaluus tai maailmankaikkeus. Tällaiset kokemukset ovat nähdäkseni koko uskonnollisuuden ydin, sillä ne ovat jotain juuri uskonnoille ominaista, jota ei muussa elämänpiirissä esiinny. Jos hetkinen spekulatiivista antropologiaa sallitaan, epäilen, että uskontojen muut puolet ovat kasvaneet tällaisten kokemusten ympärille. Joku on kokenut koskettavansa jotain elämää suurempaa ja on siitä paikasta päätellyt, että joku Iso Ukko tai Akka siellä varmaan on hänelle jutellut: näin syntyi dogmi. Useampi tällaisia tuntemuksia kokenut on kerääntynyt yhteen ja kenties yrittänyt toisintaa jotain liikkeitä ja tapahtumia, jotka ovat johtaneet mystisiin kokemuksiin, ja lopulta samoihin bileisiin on kerääntynyt enempikin porukkaa, josta vain on ollut kiva hengata muiden kanssa ja touhuta siinä samalla kaikenlaista outoa: näin syntyi rituaali ja kultti.

Uskonnollisia tai mystisiä tuntemuksia kokeneet usein ankkuroivat omat kokemuksensa johonkin mukavalta tuntuvaan opinkappaleeseen tai uskonlahkoon: heidän kokemuksensa todistavat heidän mielestään näiden dogmien totuuden. Ne, jotka eivät tällaisia kokemuksia ole saaneet ja jotka luottavat tieteen metodeihin, väheksyvät helposti mystisiä tuntemuksia: synapsit ne siellä vain roihuavat. Itse olen siinä onnekkaassa asemassa, että olen paitsi tieteellisesti tai ainakin skeptisesti ajatteleva ihminen, olen myös kokenut muutaman kerran tuntemuksia, joita ei paremmin voi kuvata kuin ”sulautumiseksi johonkin isompaan” (sanottakoon näistä kokemuksista vain, että ne ovat tulleet yllättäen ja pyytämättä kuin paperit ministerin faksiin). Tieteellis-skeptisen asenteeni vuoksi minun ei ole tarvinnut sitoa kokemuksiani mihinkään dogmiin: pelkkä mystinen kokemus ei kerro vielä välttämättä minkään yliluonnollisen olemassaolosta, vaan voi todella olla vain ”hermojen heiluntaa” (tietenkään aivotieteellinen selitys uskonnollisille tuntemuksille ei poissulje mahdollista ”yliluonnollista kytköstä”: sellaista mahdollisuutta ei vain ole kovin mielekästä pohtia liikaa, kun mihinkään ratkaisuun ei voi päästä). Uskonnollisia kokemuksia ei tarvitse tulkita, ja usein juuri tällainen tulkinta on johtanut ongelmiin ja ylilyönteihin (ja etenkin niiden agitaattorien liikehdintään).

Toisaalta minulle ei tulisi mieleeni mahdollisten neurologisten selitysten takia kiistää uskonnollisten tuntemusten ja kokemusten arvoa. Rakkauskin on ehkä vain feromonien aiheuttamaa ja orgasmi jokin refleksi: entä sitten? Siltikin on olemassa rakkauden kokemuksia, on olemassa seksuaalista mielihyvää ja on olemassa myös uskonnollisia tajunnantiloja: asioiden selittäminen ei vielä poista niiden olemassaoloa eikä edes niiden herättämää ihmetystä. Jos sanon, että haluaisin niin kovasti yhtyä tuohon naiseen, on vain naurettavaa, jos joku tulee kertomaan, ettei siitä halusta kannata välittää, kun se on vain kemiallinen reaktio. Yhtä naurettavaa on, jos minulle paasataan aivotutkimuksen viimeisimmistä totuuksista, kun mainitsen, että koin juuri yhtyväni maailmankaikkeuteen. Lausahdukseni pointti on ollut kokemuksessani ja sen merkityksessä minulle eikä tämän kokemuksen mahdollisesti aiheuttaneissa tekijöissä. (Totta kai uskonnollisten tuntemusten kokija voi olla näistäkin kiinnostunut. Samalla tavoinhan orgasmeja kokeneet haluavat mielellään tietää, miten niitä saisi helpoiten lisää; vastaavasti mystisiä tuntemuksia kokeneet ovat usein koettaneet kaikenlaisten rituaalipaastojen tai meditaatioiden avulla toisintaa noita kokemuksiaan).

Uskonnollisten tuntemusten teoreettinen kumoaminen on jo käsitteellisesti mahdotonta – eihän tuntemuksia kumota, vaan teorioita ja opinkappaleita. Entäpä näiden tuntemuksien kritisoiminen niiden aiheuttamien käytännön ongelmien takia? - onhan uskonnollisten tuntemusten ”liikakäyttö” johtanut jotkut dogmatismiin, suvaitsemattomuuteen, yksisilmäisyyteen, kiihkoiluun, fanatismiin, jopa suoranaisiin väkivallantekoihin. Asia vaatisi enemmän selvitystä, mutta epäilen, että näissä tapauksissa on ollut kyse jostain muusta kuin pelkkien mystisten tuntemusten vaikutuksesta, esimerkiksi liiallisesta sitoutumisesta johonkin elämälle vieraaseen tai jopa sille vastakkaiseen opinkappaleeseen. Aivan samoin orgasmien kokeminen voi kenties suistaa jonkun heikkomielisen pois raiteiltaan ja tehdä tämän jopa niin riippuvaiseksi seksistä, että kyltymätön halu häiritsee hänen muuta elämäänsä, mutta tämä tuskin on ollut pelkästään orgasmien vika. Ja kuten orgasmeillakin, uskonnollisilla tuntemuksillakin voi kenties olla myös terveysvaikutuksia: miksi ne ”uskikset” muuten niin onnellisia kaikissa tutkimuksissa olisivat? (Tietenkään kukaan ei lähde harrastamaan seksiä tai uskonnollisia menoja vain terveysvaikutusten takia: Pena runkkaa Anttilan alusvaatekuvastolle ihan muista syistä kuin estääkseen mahdollista eturauhassyöpää, ja hänen kämppiksensä hakee meditoinnilla muutakin kuin onnea.)

Lyhyesti. Dogmeja on syytä kritisoida, jos ne selvästi asettuvat tiedettä vastaan kokemuksen selittämisessä. Jos ne taas puhuvat jostain kokemuksen ylittävästä, on parasta olla ottamatta niihin kantaa: uskoa voi toki miten haluaa, eikä näissä asioissa ole todisteita suuntaan eikä toiseen. Yhteisöllisiä rituaaleja ei voi kritisoida, paitsi jos ne tuottavat jollekin kärsimystä. Ja uskonnollisia kokemuksia – jotka ovat sitä uskonnon ydintä – ei ole järkeä kritisoida, vaikka niitä voi toki tutkia: uskonnolliset tuntemukset voivat antaa elämälle mielekästä sisältöä siinä missä rakkaus, kaikenlainen nautinto tai muutkin kokemukset.

Maailman ensimmäinen (?) feministinen tarina

Kerrotaan, että aikoinaan kuningas Arthurille esitettiin visainen kysymys, mitä kaikki naiset ihan oikeasti haluavat (panoksena oli tietysti kuninkaan henki). Arthur lähetti joukkonsa tekemään gallupia valtakunnan naisilta ja sai monen monta vastausta: kauniita koruja, komean miehen, paljon lapsia ja niin edelleen. Mutta vain yksi vanha eukko osasi tai uskalsi kertoa oikean feministisen vastauksen: naiset haluavat elää ja toimia ihan oman päänsä mukaan.

Palkkioksi vastauksestaan eukko halusi naida yhden Arthurin ritareista, ja arpa lankesi tällä kertaa sir Gawainille. Häiden jälkeen Gawain astui rohkeasti makuukammariin, jossa eukko olikin muuttunut kauniiksi naiseksi. Kävi ilmi, että nainen oli kirottu olemaan vain puolen vuorokautta kaunis. Gawainin piti nyt päättää, halusiko hän päivien ajaksi kauniin edustusvaimon vai öiden ajaksi seksikkään petikaverin.

Kunnon feministin tavoin Gawain päätti, että vaimon on paras päättää näin tärkeistä asioista ihan itsenäisesti ja omin päin. Kuinka ollakaan, nämä taikasanat rikkoivat naisen kirouksen ja hän saattoi olla nyt 24h kaunis.

Tiedettiin siis jo keskiajalla, että feminismi tekee miehetkin onnelliseksi!

Nimi on enne?

Osallistuja G: ”Feminismi on aivan kauheaa, se on sitä ja tätä hirveää ja kamalaa, pelkkää tyranniaa ja diktatuuria, haisee pahalta ja vie meiltä työt…”
Osallistuja R: ”Ehei ystäväiseni, feminismihän on loistavaa ja upeaa, maailman paras juttu sitten mansikkapirtelön, avartaa ja vapauttaa, vie kielenkin mennessään…”

Miten minusta tuntuu, että jokainen keskustelu feminismistä tai feminististä aiheista etenkin blogimaailmassa kääntyy lopulta tähän ongelmaan: mitäs se feminismi nyt olikaan? Aina jostain kulmasta joku sanoo, että sukupuolten tasa-arvoa hän kyllä kannattaa, muttei feministi silti ole, kun feminismi nyt on mitä on, muttei ainakaan aja tasa-arvoa, ja areenan vastakkaisesta kulmasta joku toteaa, että totta kai sinun täytyy olla feministi, ainakin jos tasa-arvoa haluat ajaa, sillä sitähän feministi tekee…

Kun tästä pakollisesta alkuselvittelystä päästään – jos päästään – varsinaisiin asioihin, no, kenties niitä mielipide-eroja on, kenties ei tai ainakin vähemmän kuin aluksi luultiin. Voisi jo luulla, että syntyisi kolmas puolue, joka haluaisi hypätä näiden nimikysymysten yli asioihin itseensä: jos vaikka ensin määriteltäisiin tarkkaan, mistä keskustellaan, ja sitten tosiaan keskusteltaisiin siitä (”ja päivän aiheena tänään, pitäisikö naisvaltaisten alojen palkkoja nostaa” ja huomenna ”miksi niillä pojille menee niin huonosti koulussa”).

Mutta näin ei toki tule käymään, paitsi ehkä akateemisen maailman abstrakteissa väittelyissä ja harvemmin sielläkään. Sillä ihminen ilmeisesti vain ei pysty ajattelemaan helposti tarkkojen määritelmien avulla; sen sijaan hänen päähänsä piintyy joistain sanoista mallikuvia, useimmiten sanojen yksittäisten (ja joskus jopa kuviteltujen) edustajien kautta. Kommunisti, kuulee yksi, ja mieleen nousee heti kuva piippalakkisesta armeijasta rynnistämässä rajan takaa orjuuttamaan vapaan kansan: kommunisti, kuulee toinen, ja hetikohta ajatus kääntyy Kuubaan, jossa sikaria polttelevat partisaanit taistelevat köyhän kansan puolesta – mikä ero sanoista syntyvissä tuntemuksissa voikaan olla.

Ja niin meille jää aina joku joukko ihmisiä, joille koko sana ”feminismi” on kuin punainen vaate eikä kelpaa tasa-arvon ajajien yhteisnimittäjäksi. Voipi siinä takana olla moninaisia syitä, miksi nimi ei kelpaa: ehkä se femi siinä alussa tuo liikaa mieleen naisten edun, ehkä mieleen muistuu joku ilkeä ihminen, joka itseään kutsui feministiksi tai ehkä tai…

Mutta eipä sanasta voi oikein luopuakaan eikä korvata sitä toisella, vaikka ruusu onkin kaunis, oli nimi mikä tahansa, sillä toiselle joukolle ihmisiä siihen liittyy niin positiivisia mielteitä. Ehkä muistellaan menneitä feminismin taistelijoita ja koko sitä perinnettä, joka on jo laajentanut meidän sukupolvemme tasa-arvoisuutta, ehkä vain ollaan totuttu käyttämään sanaa tai ehkä tai…

Tällaiset nimikiistat ovat siitä harmittavia, kun ne vievät aikaa varsinaisten asioiden ja ongelmien käsittelyltä: vähän niin kuin joka oppitunti jouduttaisiin palaamaan aina aakkosiin ja miettimään, että mikäs kirjain tuo nyt olikaan. Mutta eihän tällainen nimikiista voi jatkua loputtomiin, kaipa ihmiset osaavat nähdä sanojen läpi ja lopulta päästään niiden varsinaisten tasa-arvojuttujen käsittelyyn?

Tässä olen melko pessimistinen: nimet ovat ihmisille kuin hypnotisoivia taikasanoja, jotka estävät heitä ”sortumasta” oikeasti ihan kivoihin juttuihin (kuten nyt vaikka siihen feminismiin). Toisaalta toiset taikasanat houkuttelevat pahoille teille. Laita asialle kiva nimi, josta moni tykkää, niin saat paljon kannattajia, oli aatteesi mikä tahansa (n. 1930 eräässä puoluetoimistossa: ”kansallinen” ja ”sosialistinen” ovat nousussa, mitenkäs jos ne yhdistäisi). Ja älä käytä epäsuosittuja sanoja, niin voit hämätä kansaa (antiikin Roomassa ”kuninkuus” oli tabusana, joten yksinvaltius täytyi piilottaa kaikenlaisten ”keisarin” kaltaisten uudissanojen taakse).

Jos sitten joskus kaikista nimikiistoista huolimatta ensi vuosituhannella saadaan valmiiksi yhteiskunta, jossa kaikilla on sukupuoleen ja muuhunkin katsomatta kiva olla, jossa työhön pääsee ansioiden eikä kromosomien avulla, jossa kenenkään ei tarvitse lyödä toista pataan puolustaakseen itseään, jossa kenelläkään ei ole pelkoa ruumiillisesta ja seksuaalisesta koskemattomuudestaan missään tilanteessa, jossa kromosomit eivät määritä hyväksyttäviä pukeutumiskoodeja, käyttäytymismalleja tai edes sitä ruumiin muotoa … (annettakoon lukijalle vapaus lisätä tähän kaikki se, minkä hän haluaisi nähdä korjattavan nykyisessä sukupuolitilanteessa); niin eiköhän tässä onnelassa siltikin riidellä siitä, saako tätä paratiisillista tilaa nyt kutsua feministiseksi!

Koti, uskonto ja isänmaa - niiden nimissä ihmisen tappaa saa?

Jos joku haluaa miesnäkökulmaa tasa-arvokeskusteluun, hän usein melko nopeaan ottaa armeijakortin käyttöön. Miehet joutuvat käyttämään kokonaisen vuoden elämästään pakkotyöhön, josta ei saa edes kunnolla rahaa, on miesliikkeen edustaja tottunut jahkaamaan. Tästä usein seuraa loputon köydenveto siitä, kumpi sukupuoli oikeastaan tuhlaa aikaansa ja mihin: lasketaan loputtomiin keskimääräisiä tuntipalkkoja, työaikoja, raskauskuukausilta menetettyjä euroja, elinikäkertoimia ja ties mitä.

Vaikka tällaisella markanviilauksella epäilemättä jokin arvonsa on, en oikeastaan ole kovin kiinnostunut siitä. Toisaalta minulle on yks hailee, tienaanko koko elämäni aikana enemmän, vähemmän vai tismalleen saman verran kuin joku kuvitteellinen vertaisihminen ”sieltä toisesta sukupuolesta” – kunhan nyt kumpikin tienaa sen verta, että elämään pystyy (hippi-ideologiaa, myönnetään); toisaalta minusta on hyvin epäselvää, mikä noin yleensä ottaen olisi täysin oikeudenmukainen palkkausjärjestelmä – miksi vaikka jollain kunnankirjastonhoitajalla on paljon huonompi palkka kuin käytännössä vastaavaa hommaa yrityspuolella tekevällä informaatikolla? (Tiedän tiedän, en ymmärrä talouden lainalaisuuksista yhtään mitään: ehkä olisi pitänyt niitä kaupallisia aineitakin joskus viitsiä lukea.)

Pakollisen (tai puoliksi pakollisen) armeijassa käynnin suurin ongelma ei minusta joka tapauksessa ole se taloudellinen kysymys. Tai oikeastaan tämä taloudellinen kysymys on osa laajempaa ongelmaa, onko ylipäätään oikein, että ihmiset joutuvat/pääsevät tekemään puoli-ilmaiseksi ihan oikeita töitä (armeijan ja siviilipalveluksen lisäksi sama ongelma koettelee myös esimerkiksi opiskelun tai ”työvoimapoliittisten toimenpiteiden” työharjoittelijoiksi ohjaamia ihmisiä).

Armeijassa on nimittäin ihan omat ongelmansa. Enkä nyt viittaa siihen, että siinähän voi kuolla, jos luotisateeseen joutuu. Ja nyt en halua sotkeutua siihen iänikuiseen kiistakysymykseen, kumpi sukupuoli kärsii sodassa enemmän: eturintamassa kuolevat tykinruokamiehet vai kotirintamalla odottavat naiset, joita etenevät vihollisjoukot sitten raiskaavat tai ainakin muuten seksuaalisesti nöyryyttävät. Nykyaikaisessa sodassa kun kärsii jokainen, olipa sukupuoleltaan mitä tahansa ja olipa koti- tai eturintamalla.

Paljastan tässä vaiheessa, että olen kunnon maanpetturi enkä ole käynyt armeijaa, vaan siviilipalveluksen. Jos tämä jonkun mielestä jäävää minut keskustelemasta aiheesta, mikäpä siinä: ainahan on mahdollista lukea jotain muuta. Joka tapauksessa valitsin pitkällisen harkinnan jälkeen siviilipalveluksen juuri tuon mainitsemani armeijan ongelman takia.

Ajatus sotaan joutumisesta pelottaa. Ei se mahdollisuus, että kuolee jossain keskellä erämaata mahdollisesti vieläpä hyvin tuskallisissa merkeissä: sellaista voi tapahtua ihan normaalioloissakin. Sen sijaan ajatus siitä, että joutuu itse tappamaan toisia, päättämään, että nyt tuolta otan hengen pois, on silmittömän kylmäävä.

Pienenä minulla oli moraalisesti kaikki selvillä. Totta kai menisin armeijaan, ja jos sota syttyisi, menisin tietysti etulinjaan kivääri tanassa, ja kun vastapuolen edustaja juoksisi kohti asemapaikkaani, ampuisin suoraan – ohi. Jonkun lapsi, vanhempi, ystävä, rakastettu, mikä tuo kuviteltu vihulainen nyt olisikaan, säilyisi hengissä, koska juuri minä olisin ottamassa hänet vastaan eikä joku liipasinherkkä hullu, joka ei muusta piittaisi kuin oman High Scoren ylittämisestä. Hekumoin ajatuksella, miten saattaisin jopa juosta taistelukentälle ottamaan omien luodit vastaan ja pelastamaan omalla kehollani viattoman yksilön, ihan niin kuin joku moderni Jeesus tai Gandhi.

Sittemmin tajusin, ettei sota ole niin yksinkertaista: ettei se kaikki verenvuodatus ja sisälmysten leviäminen hiekalle ole johtunut vain siitä, että sinne jonnekin on lähetetty ne kaikkein mielipuolisimmat ja verenhimoisimmat yksilöt. Päinvastoin, normaaleja ihmisiä suurin osa on alun perin ollut. Mutta ihmiseläimen mieli on loppujen lopuksi niin kovin heikko. Rauhan oloissa pärjäämme jotenkuten keskenämme, mutta äärimmäisissä tilanteissa itsesuojeluvaisto saattaa pakottaa ihmisen tappamaan, jos ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja kun kuolemaa näkee joka päivä ympärillä, näkee, miten hyvät ystävät ja tutut hajoavat palasiksi tai jäävät vain sijoilleen makaamaan, sille kaikelle verenhajulle turtuu, alkaa vihata – ai ketä? – no sillä ei niin väliä ole, on valmis ja lopulta innokas iskemään ja ampumaan, ja vielä enemmän, häpäisemään ja alistamaan oletetut viholliset. Aiemmin vastuullinen ja herkkä ihmiskoneisto muuttuu pelkäksi reaktioapparaatiksi, valmiina leikkaamaan vihollisarmeijan sotilailta pään ja kiinnittämään sen kepinnokkaan toteemiksi: valmiina riisumaan vieraan vallan siviilitkin alastomiksi hangelle kitumaan ja ottamaan jopa kuvia kidutetuista ja raiskatuista ihmispoloista.

Niin, meillä kaikilla, jopa selväjärkisimmilläkin lienee jossain se oma katkeamispisteemme, jossa lakkaamme olemasta ihmisiä ja muutumme joksikin eläimiä alhaisemmiksi. Tätä mahdollisuutta pelkäsin, että tositilanteessa sivistyneen ulkokuoreni alta paljastuisi jotain, minkä olisi ollut parempi jäädä piiloon – enkä lopulta mennyt armeijaan.

Sivariin kuuluvalla koulutusjaksolla kuulin monen kanssapetturini kertovan hämmentyneenä, miten nimenomaan naiset olivat kritisoineet heidän valintaansa: miehet olivat sen sijaan suhtautuneet asiaan paljon ymmärtäväisemmin. Kritiikin perusteina olivat vielä ne samat vanhat litaniat: onhan se nyt miesten velvollisuus puolustaa maataan. Haluan ajatella, että näiden naisten kommenttien takana on ollut vain kulttuurinen tietämättömyys ja kokemuksen puute eikä mikään sukupuolinen tarve tulla miesten puolustamaksi. Suurin osa suomalaisista naisista ei ole joutunut kohtaamaan tätä valintaa: haluanko todella joutua joku päivä kenties ottamaan sen vallan, että päätän toisten elämästä? Suurin osa suomalaisista miehistä on tämän valinnan joutunut tekemään ja siksi ymmärtää myös niitä, jotka ovat tästä vallasta halunneet kieltäytyä.

Haluaisinko sitten, että myös naiset kutsuttaisiin armeijan harmaisiin? En: jos minä olen jotenkin huonossa tilanteessa, asia ei siitä muutu eikä mieleni tule yhtään paremmaksi, jos saan lisää kohtalotovereita. Pikemminkin näkisin mielelläni sen päivän koittavan, jolloin ketään ei pakotettaisi tekemään tätä valintaa: jolloin miehiäkään ei enää kutsuttaisi koko sukupolven voimin puolustamaan maatansa.

Ai mitä tehdään siinä vaiheessa, kun jostain päin itää vainolainen käy hyökkäämään neitseelliseen isänmaahamme? No, itse uskoisin, että jopa vain 16 000 koulutettua, hyvin palkattua ja työstään oikeasti pitävää ammattilaista auttaa rajalla, ilmassa ja meressä paljon enemmän kuin 350 000 ihmistä, joita joku vuosikymmen sitten on kuljetettu metsissä pakolla hiihtelemässä harvenevan lumen keskellä. Ja jos tämä ei riitä, ainahan on mahdollista evakuoida kaikki Ruotsiin.

Totta puhuen, ei sitä kukaan tietäisi, miten tässä hypoteettisessa vieraan vallan hyökkäyksessä kävisi. Eikä sitä tiedä, mihin diplomatian ja ulkopolitiikan kiemurat meidät vievät: kuka ties olemme ihan pian jo jossain sotilasliitossa mukana. Joka tapauksessa miesten yleisestä asevelvollisuudesta kiinnipitäminen ihan vaan siksi, kun niin on ”aina” tehty ja hyväksi havaittu, ei ole kovin järkevää.

Lopuksi erään 90-luvulla suositun yhtyeen ironisin sanoin:
"Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää
- ei taida riittää, johonkin se tyssää"

Puhetta parrasta

”Ei kasva parta pahoille, turpajouhet joutaville”. Ei tarvitse paljon fundeerata, kun huomaa, että muinaisen runonlaulajan mielestä suurin osa naisista on pahoja tai ainakin joutavia.

Parta on muinaisuudesta alkaen merkinnyt kaikkea stereotyyppisesti miehistä: aikuisuutta, viisautta, rohkeutta ja ennen kaikkea tietysti valtaa. Parran avulla mies on voinut erottautua ”siitä toisesta sukupuolesta”: katsokaapa, tässä jotain upeaa ja esteettistä, mitä te ette osaakaan tehdä (mies ei tosin yksin osaa tehdä lapsia, mutta tästä ei ole kannattanut kovin suurta numeroa pitää – eihän nyt pelkkä Odottaminen suurta taitoa tietenkään vaadi). Eipä ihme, että kun nainen on joskus päässyt miehiseen asemaan, jopa faaraoksi asti, hänen on täytynyt pukea päällensä tekoparta – miehiseen työhön vaaditaan toki miehisiä ominaisuuksia.

Toisaalta parta on ollut niin miehinen ominaisuus, että naisella kasvaessaan se usein on herättänyt kammoa, oudoksuntaa ja vastenmielisyyttä. ”Meidän freak showstamme löytyvät kaikki maailman kummallisuudet: tulennielentää, kääpiöitä, jättiläisiä, käärmenaisia, tatuointeja ja tietysti parrakas nainen!” Ja niin pikku-Matit ja Liisat ovat ihmeissään katsoneet ja kauhistelleet, kun tätillä rehottaa kunnon parta. Joskus parrakkaassa naisessa ovat yhdistyneet sekä epänaisellinen luotaantyöntävyys että miehinen pyhyys. Keskiaikainen pyhimys Wilgefortis pelastautui avioliitolta pakanakuninkaan kanssa kasvattamalla kunnon karvakuontalon: hänen isänsä tosin ristiinnaulitsi hänet, mutta saipa Wilgefortis edes marttyyrin iäisen kunnian.

Nykyaikana vähäinenkin karvoitus naisen kasvoilla herättää enemmän sitä kammoksuntaa, ja nyky-yhteiskunnassa nainen kokee painetta olla kasvoiltaan täysin sileä ja karvaton, jos siis haluaa olla todella naisellinen. Onhan niitä parrakkaita naisia nykyäänkin olemassa, mutta miksi heitä näkee enimmäkseen sellaisissa nykyajan freak showssa kuin Nelosen ”dokumenteissa”?

Lapset ja aikuiset eivät kohtaa

Kannatan periaatteessa suuresti adoptiota. Maailma on täynnä lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet tai eivät kykene tai halua hoitaa lapsiaan: mikäpä sen mukavampaa kuin tarjota heille vanhemmat, joita he eivät tähän asti ole voineet saada. Olisin jopa valmis sanomaan, että suvullinen lisääntyminen on tavallaan itsekästä verrattuna adoptioon: miksi lisätä maailman muutenkin ylikansoittuvaa väestöä, jos omaa vanhemmuusviettiä voi toteuttaa muutenkin, jo olemassa olevien lasten avulla. Tai ehkä itsekkyys on huono sana: kenties jokin tiedostamaton vaisto tosiaan ajaa suuren osan ihmisistä kaipaamaan juuri omaa geeniperimäänsä kantavaa jälkeläistä. Siltikin olisin valmis kehottamaan kaikkia hiljentämään tätä vaistoaan ja suhtautumaan lastenhankintaan rationaalisemmin: teillä on ehkä oikeus lapseen, mutta tarvitseeko sen lapsen geenien olla samoja kuin omanne?

Näin siis olisi täydellisessä tilanteessa. Adoptioprosessi ei kuitenkaan ole maailman helpoimpia asioita. Ihminen ei voi vain valikoida maailmalla odottavista pienokaisista yhtä omaan perheeseensä, sillä välissä on kokonainen ketju auktoriteetteja, joiden pitää hyväksyä, että adoptoijat todella ovat sopivia vanhemmiksi. On organisaatiota omassa maassa, on organisaatiota lapsen maassa.Sinällään tässä ei ehkä olisi mitään pahaa, aikaahan tällainen tarkistus vain vie ja lapsen parastahan tässä vain ajatellaan. Mutta miksi sitten tuntuu, että välikäsien valintoja ohjaavat enemmän heidän omat käsityksensä hyvästä vanhemmuudesta. Mitä tekemistä ihmisen sukupuolielämällä, siviilisäädyllä tai vaikkapa vammaisuudella/vammattomuudella on hänen hoivaamiskykynsä kanssa? Kuka nämä ideaalimuotit valitsee?

Otan esimerkiksi oman tilanteeni. Vaimollani Eeva Empaatilla on liikuntavamma: niin lievä, että hän pystyy kävelemään melko hyvin ilman tukea ja kantamaan asioita toisella kädellään. Itse kuitenkin olen terve ja kykenevä liikkumaan ”normaalisti”: pahimmassa tapauksessakin olisin kuitenkin minä lapsen huoltajana vielä jäljellä. Vaimoni vammaisuuden takia meidän olisi kuitenkin vaikea päästä adoptiojonossa kovinkaan pitkälle, koska adoptiojärjestöt eivät ilmeisesti pidä vammaisia suotavina vanhempina – suoranaista syrjintää ei esiinny, lapsia haluavat vain tahtovat jäädä ikuisesti odottamaan vastausta.

(Hämmentävää muuten, että hedelmättömyyshoitoklinikoilla ollaan paljon suvaitsevaisempia, eikä esimerkiksi vammaisuutta nähdä esteeksi hoitojen aloittamiselle. Yhteiskunta siis mieluummin asettaa jo muutenkin heikompirakenteisen ihmisen alttiiksi hormoneille ja mahdolliselle yhdeksän kuukauden ”rääkille” kuin antaa jonkun toisen hankkiman lapsen tällaisen ihmisen käsiin. Arvovalinta tämäkin.)

Kansainvälisen adoption säännöt ovat vuosi vuodelta vain tiukentuneet. Yksityinen adoptio oltiin jokin aika sitten kieltämässä – liekö kenties jo ehditty kieltääkin. Perusteluina esitettiin, että yksityinen adoptio mahdollistaa kaupankäynnin lapsilla – ja ainoa ratkaisu sitten ilmeisesti olisi tiukka valvonta. Ihmisethän tunnetusti ovat niin heikkoja ja paheisiin sortuvia, että myyvät vaikka omat lapsensakin omien halujensa toteuttamiseksi.

Hämmentävä on myös Yhdistyneiden Kansakuntien tekemä päätös, että adoptiot toteutetaan ensisijaisesti aina maansisäisinä – onhan lapsosen tärkeä kasvaa juuri omaan kulttuuriinsa. Takana tuntuu olevan vanha ennakkoluulo, että biologinen side vanhemman ja lapsen välillä on niin pyhä, että sitä ei millään voi rikkoa: ainakin uuden vanhemman pitää olla edes samaa ”heimoa”. Ja totta kai valtioista on hauskaa pelata pikkulapsilla rulettia: tuolla on vähän harittava katse, annetaan sen mennä ulkomaille, mutta tämähän on vallan potra ihmisenalku, kyllä siitä vielä tuottava kansalainen ja armeijan vahvistus saadaan, pidetään meillä.

Ja onhan biologisen vanhemmuuden linkki niin pyhä Suomenmaallakin, että lapsia mieluummin kiikutetaan erilaisissa väliaikaisratkaisuissa – jos ne vanhemmat vielä vaikka aikuistuisivat ja alkaisivat hoitaa omaa vekaraansa – sen sijaan, että luovutettaisiin adoptoitavaksi ihmisille, jotka oikeasti haluaisivat niitä lapsia huolehtia. Ai mitä tekemistä sillä biologisella siteellä on lasten edun kanssa? Epäilemättä paljon, ei vain nyt tule mieleen yhtään mitään. (Ja mikäli tällainen maaginen linkki todella olisi, olisi tietysti se kolmas ratkaisu, että lapsi voisi biologisten vanhempiensa lisäksi saada useampia huoltajia. Ai niin, niitähän voi olla Luonnollisesti vain kaksi kerrallaan ja mieluusti vielä eri sukupuolta! Mutta tämä onkin jo toisen tekstin aihe…)

(Palatakseni vielä muuten juttuni alkuun, naisilla vielä ymmärrän halun tulla raskaaksi: on eittämättä upea kokemus tuntea kantavansa uuden elämän alkua omassa kehossaan. Mutta miesten halu saada geneettisesti itsensä kaltaisia jälkeläisiä – tätä en enää tajua.)

Kuolevatko runopojat sukupuuttoon?

Populaarievoilijat ja ihmistieteilijät kiistelevät usein siitä, vaikuttaako ihmisen luonteeseen enemmän geeniperimä vai ympäristö. Sukupuolten muuttumattomiin ominaisuuksiin uskojat kannattavat useimmiten edellistä vaihtoehtoa: onhan se nyt selvä, että jos miehellä ja naisella on yhden geenin ero, niin jotenkin se näkyy niiden luonteissa, ja siksi miehet ovat kovia machoja, jotka hyppivät kukasta kukkaan, ja naiset taas herkkiä äitisieluja jne. On aika romuttaa tämä argumentti.

Oletetaan ihan huvin vuoksi, että ihmisten luonteet määräytyisivät todella pelkästään heidän perimänsä mukaan. Entä sitten? Kaikki miehet eivät kuitenkaan olisi samanlaisia, koska geenistö vaihtelee paitsi sukupuolten välillä, myös yksilöstä toiseen: karskien machojen lisäksi maailmaan mahtuu myös herkkiä runopoikia. Runopoikia ei syntyisi enää lainkaan ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki runopoikageenejä levittävät ihmiset sattuisivat kuolemaan sukupuuttoon: ja siltikin satunnaisen mutaation kautta runopoikageenit saattaisivat taas päästä valtaamaan maailmaa.

Voisivatko runopoikageenien esiintymät olla kuitenkin hyvin satunnaisia: heti kun yksi runopoika tulisi maailmaan, hänen sukunsa pian kuolisi? Ehkä joskus kaukaisina aikoina, mutta maailma on ehtinyt teknologian ansiosta muuttua toisenlaiseksi. Geenien sukupuuttoon johtaa kolme tekijää: a) geenien kantajat kuolevat jo ennen lisääntymisikää, b) geenien kantajat eivät pääse parittelemaan ja c) geenien kantajat eivät pysty saamaan lisääntymiskykyisiä lapsia. Oikeastaan mikään näistä ei enää suuremmalti estä runopoikageenien leviämistä ainakaan länsimaissa.

Pienten lasten kuolemat ovat entistä harvinaisempia: sen takaavat riittävä ruoansaanti ja lääketieteen kehittyminen. Jopa keskosina syntyneet lapset pystytään nykyisin pitämään hengissä, samoin lapset, joilla on jotain synnynnäisiä vammoja ja sairauksia. Runopojallammekaan tuskin on vaikeuksia pysyä kasvuikänsä elossa. Lääketieteen kehitys on myös antanut ainakin länsimaiden ihmisille levittää geenejään, vaikka normaalein metodein lapsia ei syntyisikään: erilaiset hedelmöityshoidot tekevät jopa runopojastakin vanhemman.

Ainoa vaikea linkki onkin sitten parittelemaan pääsy. Aiempien aikojen hankaluutena oli mahdollisesti kumppanien puute: kävelymatkan päässä ei välttämättä ollut naista, jolla olisi ollut runopoikia himoavaa geenistöä. Nykymaailmassa ihmisillä on tietysti mahdollisuus hakea sopivaa kumppania kauempaa: jossain päin maailmaa saattaa hyvinkin olla runopojille sopiva vastinparinsa. Mutta tämäkään ei itse asiassa ole tarpeen nykymaailmassa, jossa seksin ja lisääntymisen linkki ei enää ole yhtä tiukka. Ehkäisyn vuoksi kovakaan panomies ei välttämättä pääse koskaan lisääntymään. Toisaalta runopojan ei tarvitse varsinaisesti saada naista geeniensä leviämiseksi: kunhan vain luovuttaa sukusolujaan tarvitseville, saa geenistönsä parhaiten liikkeelle. Runopojan pitää vain olla ahkera peräkammarin poika ja luovuttaa tuotantoaan hedelmällisyysklinikoille, ja johan saadaan täytettyä maailma pikku runopojilla.

Joku voi tietysti epäillä, ettei evoluutio voisi tapahtua näin nopeasti: kestihän nykyihmisen syntyynkin jokunen milleniumi. Mutta evoluutio voi olla ajoittain nopeaakin: jos vain sopivia mutaatioita on olemassa ja ympäristö on suotuisa niiden leviämiselle, evoluutiota voi tapahtua hyvinkin nopeasti (kuuluisin esimerkki ovat ne perhoset, joiden musta mutaatio sai tilaisuuden hurjaan leviämiseen, kun saasteet muuttivat pesäpuiden rungot tummiksi). Runopoikia maailmassa on ollut ja on edelleen, ja jos kaikki tosiaan riippuu vain geeneistä, on myös runopoikageenejä. Enää tarvitsee vain levittää niitä maailmaan, ja tähänhän onkin jo neuvot annettu.

Yleisemmin ottaen, jos geenit määrittäisivätkin ihmisten luonteen täysin ja jos geeniperimämme olisikin tähän asti pysynyt melko homogeenisenä, nykymaailmassa geenien ja sitä myöten luonteiden muuntelu on karannut aivan käsistä. Jos sukupuolilla joskus keskiajalla olisikin ollut ”normaaliluonteet”, on hyvin epätodennäköistä, että sellaisia on enää. Ja hyvä niin: maailmasta tulee paljon värikkäämpi paikka.