Jos joku haluaa miesnäkökulmaa tasa-arvokeskusteluun, hän usein melko nopeaan ottaa armeijakortin käyttöön. Miehet joutuvat käyttämään kokonaisen vuoden elämästään pakkotyöhön, josta ei saa edes kunnolla rahaa, on miesliikkeen edustaja tottunut jahkaamaan. Tästä usein seuraa loputon köydenveto siitä, kumpi sukupuoli oikeastaan tuhlaa aikaansa ja mihin: lasketaan loputtomiin keskimääräisiä tuntipalkkoja, työaikoja, raskauskuukausilta menetettyjä euroja, elinikäkertoimia ja ties mitä.
Vaikka tällaisella markanviilauksella epäilemättä jokin arvonsa on, en oikeastaan ole kovin kiinnostunut siitä. Toisaalta minulle on yks hailee, tienaanko koko elämäni aikana enemmän, vähemmän vai tismalleen saman verran kuin joku kuvitteellinen vertaisihminen ”sieltä toisesta sukupuolesta” – kunhan nyt kumpikin tienaa sen verta, että elämään pystyy (hippi-ideologiaa, myönnetään); toisaalta minusta on hyvin epäselvää, mikä noin yleensä ottaen olisi täysin oikeudenmukainen palkkausjärjestelmä – miksi vaikka jollain kunnankirjastonhoitajalla on paljon huonompi palkka kuin käytännössä vastaavaa hommaa yrityspuolella tekevällä informaatikolla? (Tiedän tiedän, en ymmärrä talouden lainalaisuuksista yhtään mitään: ehkä olisi pitänyt niitä kaupallisia aineitakin joskus viitsiä lukea.)
Pakollisen (tai puoliksi pakollisen) armeijassa käynnin suurin ongelma ei minusta joka tapauksessa ole se taloudellinen kysymys. Tai oikeastaan tämä taloudellinen kysymys on osa laajempaa ongelmaa, onko ylipäätään oikein, että ihmiset joutuvat/pääsevät tekemään puoli-ilmaiseksi ihan oikeita töitä (armeijan ja siviilipalveluksen lisäksi sama ongelma koettelee myös esimerkiksi opiskelun tai ”työvoimapoliittisten toimenpiteiden” työharjoittelijoiksi ohjaamia ihmisiä).
Armeijassa on nimittäin ihan omat ongelmansa. Enkä nyt viittaa siihen, että siinähän voi kuolla, jos luotisateeseen joutuu. Ja nyt en halua sotkeutua siihen iänikuiseen kiistakysymykseen, kumpi sukupuoli kärsii sodassa enemmän: eturintamassa kuolevat tykinruokamiehet vai kotirintamalla odottavat naiset, joita etenevät vihollisjoukot sitten raiskaavat tai ainakin muuten seksuaalisesti nöyryyttävät. Nykyaikaisessa sodassa kun kärsii jokainen, olipa sukupuoleltaan mitä tahansa ja olipa koti- tai eturintamalla.
Paljastan tässä vaiheessa, että olen kunnon maanpetturi enkä ole käynyt armeijaa, vaan siviilipalveluksen. Jos tämä jonkun mielestä jäävää minut keskustelemasta aiheesta, mikäpä siinä: ainahan on mahdollista lukea jotain muuta. Joka tapauksessa valitsin pitkällisen harkinnan jälkeen siviilipalveluksen juuri tuon mainitsemani armeijan ongelman takia.
Ajatus sotaan joutumisesta pelottaa. Ei se mahdollisuus, että kuolee jossain keskellä erämaata mahdollisesti vieläpä hyvin tuskallisissa merkeissä: sellaista voi tapahtua ihan normaalioloissakin. Sen sijaan ajatus siitä, että joutuu itse tappamaan toisia, päättämään, että nyt tuolta otan hengen pois, on silmittömän kylmäävä.
Pienenä minulla oli moraalisesti kaikki selvillä. Totta kai menisin armeijaan, ja jos sota syttyisi, menisin tietysti etulinjaan kivääri tanassa, ja kun vastapuolen edustaja juoksisi kohti asemapaikkaani, ampuisin suoraan – ohi. Jonkun lapsi, vanhempi, ystävä, rakastettu, mikä tuo kuviteltu vihulainen nyt olisikaan, säilyisi hengissä, koska juuri minä olisin ottamassa hänet vastaan eikä joku liipasinherkkä hullu, joka ei muusta piittaisi kuin oman High Scoren ylittämisestä. Hekumoin ajatuksella, miten saattaisin jopa juosta taistelukentälle ottamaan omien luodit vastaan ja pelastamaan omalla kehollani viattoman yksilön, ihan niin kuin joku moderni Jeesus tai Gandhi.
Sittemmin tajusin, ettei sota ole niin yksinkertaista: ettei se kaikki verenvuodatus ja sisälmysten leviäminen hiekalle ole johtunut vain siitä, että sinne jonnekin on lähetetty ne kaikkein mielipuolisimmat ja verenhimoisimmat yksilöt. Päinvastoin, normaaleja ihmisiä suurin osa on alun perin ollut. Mutta ihmiseläimen mieli on loppujen lopuksi niin kovin heikko. Rauhan oloissa pärjäämme jotenkuten keskenämme, mutta äärimmäisissä tilanteissa itsesuojeluvaisto saattaa pakottaa ihmisen tappamaan, jos ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja kun kuolemaa näkee joka päivä ympärillä, näkee, miten hyvät ystävät ja tutut hajoavat palasiksi tai jäävät vain sijoilleen makaamaan, sille kaikelle verenhajulle turtuu, alkaa vihata – ai ketä? – no sillä ei niin väliä ole, on valmis ja lopulta innokas iskemään ja ampumaan, ja vielä enemmän, häpäisemään ja alistamaan oletetut viholliset. Aiemmin vastuullinen ja herkkä ihmiskoneisto muuttuu pelkäksi reaktioapparaatiksi, valmiina leikkaamaan vihollisarmeijan sotilailta pään ja kiinnittämään sen kepinnokkaan toteemiksi: valmiina riisumaan vieraan vallan siviilitkin alastomiksi hangelle kitumaan ja ottamaan jopa kuvia kidutetuista ja raiskatuista ihmispoloista.
Niin, meillä kaikilla, jopa selväjärkisimmilläkin lienee jossain se oma katkeamispisteemme, jossa lakkaamme olemasta ihmisiä ja muutumme joksikin eläimiä alhaisemmiksi. Tätä mahdollisuutta pelkäsin, että tositilanteessa sivistyneen ulkokuoreni alta paljastuisi jotain, minkä olisi ollut parempi jäädä piiloon – enkä lopulta mennyt armeijaan.
Sivariin kuuluvalla koulutusjaksolla kuulin monen kanssapetturini kertovan hämmentyneenä, miten nimenomaan naiset olivat kritisoineet heidän valintaansa: miehet olivat sen sijaan suhtautuneet asiaan paljon ymmärtäväisemmin. Kritiikin perusteina olivat vielä ne samat vanhat litaniat: onhan se nyt miesten velvollisuus puolustaa maataan. Haluan ajatella, että näiden naisten kommenttien takana on ollut vain kulttuurinen tietämättömyys ja kokemuksen puute eikä mikään sukupuolinen tarve tulla miesten puolustamaksi. Suurin osa suomalaisista naisista ei ole joutunut kohtaamaan tätä valintaa: haluanko todella joutua joku päivä kenties ottamaan sen vallan, että päätän toisten elämästä? Suurin osa suomalaisista miehistä on tämän valinnan joutunut tekemään ja siksi ymmärtää myös niitä, jotka ovat tästä vallasta halunneet kieltäytyä.
Haluaisinko sitten, että myös naiset kutsuttaisiin armeijan harmaisiin? En: jos minä olen jotenkin huonossa tilanteessa, asia ei siitä muutu eikä mieleni tule yhtään paremmaksi, jos saan lisää kohtalotovereita. Pikemminkin näkisin mielelläni sen päivän koittavan, jolloin ketään ei pakotettaisi tekemään tätä valintaa: jolloin miehiäkään ei enää kutsuttaisi koko sukupolven voimin puolustamaan maatansa.
Ai mitä tehdään siinä vaiheessa, kun jostain päin itää vainolainen käy hyökkäämään neitseelliseen isänmaahamme? No, itse uskoisin, että jopa vain 16 000 koulutettua, hyvin palkattua ja työstään oikeasti pitävää ammattilaista auttaa rajalla, ilmassa ja meressä paljon enemmän kuin 350 000 ihmistä, joita joku vuosikymmen sitten on kuljetettu metsissä pakolla hiihtelemässä harvenevan lumen keskellä. Ja jos tämä ei riitä, ainahan on mahdollista evakuoida kaikki Ruotsiin.
Totta puhuen, ei sitä kukaan tietäisi, miten tässä hypoteettisessa vieraan vallan hyökkäyksessä kävisi. Eikä sitä tiedä, mihin diplomatian ja ulkopolitiikan kiemurat meidät vievät: kuka ties olemme ihan pian jo jossain sotilasliitossa mukana. Joka tapauksessa miesten yleisestä asevelvollisuudesta kiinnipitäminen ihan vaan siksi, kun niin on ”aina” tehty ja hyväksi havaittu, ei ole kovin järkevää.
Lopuksi erään 90-luvulla suositun yhtyeen ironisin sanoin:
"Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää
- ei taida riittää, johonkin se tyssää"
When Justice Fails
5 kuukautta sitten
.jpg)