Aliseksualisoitunut kaupunkimme

Olen kuullut huhuja, että kaupunkiympäristö olisi nykyisin yliseksualisoitunut, jopa pornoistunut. Huhujen vuoksi olen monasti lähtenyt innoissani tutkimaan kaupunkia ja joutunut joka kerta pettymään: eihän täällä mitään seksiä ole!

Aikamme yliseksualisoitumisen suurin symboli on ilmeisesti isokokoisen kerrostalon seinän peittävä H&M:n mainoskuva, jossa puolipukinen naikkonen istuskelee raukeasti. En vielä parhaimmalla tahdollanikaan ole löytänyt tällaisista kuvista mitään erityisen seksikästä tai pornoa. Alastomuutta niissä voi jotenkuten havaita, tosin vielä kaukana ollaan täydestä nudismista. Mutta pelkkä vähäpukeisuus ei seksiä tee eikä kiihottumista herätä. Mitäänsanomaton, jopa tyhjä mallinilme ja epä- tai jopa yliluonnollisen kiiltävä ihonpinta eivät yksinkertaisesti saa minua kiinnostumaan.

Mutta siirrytäänpä vähitellen pois minun mieltymyksistäni ja mietitään, mikä näissä kuvissa niin häiritsee – siis muu kuin se paljonpuhuttu seksikkyys. Yksi kritiikin kohde on tietysti siinä, että nämä kuvat ovat useimmiten täynnä puolipukeisia naisia: missä kaikki miehet ovat? Mutta vaikka joka toinen seinä peitettäisiin puolipukeisilla miehillä, joilla olisi ilmeisesti samanlainen tyhjä ilme kuin Dolce and Gabbanan erään mainoksen herraseurueella, jäisi siltä vielä jotain painamaan mieltä.

Toinen kuvissa hiertävä seikka on niiden kaupallisuus: härnäävää puolialastomuutta ja pseudoseksikkyyttä käytetään välineenä siiderien, vaatekappaleiden, partavesien ja ties minkä myymisessä. Ei kaupunkikuva ole yliseksualisoitunut, vaan seksuaalisuus ja eroottisuus on kaupallistunut (ja samalla madaltunut joksikin äärimmäisen epäeroottiseksi). Olisi ehkä jopa hyvää terapiaa nähdä aitoa eroottisuutta tällaisen mukaeroottisuuden rinnalla, tasapuolisesti joka makuun sopivana ja tietysti ilman mitään kaupallisia kytköksiä (valtio, kunnat ja järjestöt, tässä mahdollisuus todella muuttaa katukuvaa positiivisempaan suuntaan). Mutta millaisia eroottisia kuvia julkisin varoin voisi silmäniloksi kustantaa?

Ja tässä tulemmekin kolmanteen ja tärkeimpään kritiikin aiheeseen. Mainosten miltei kelteisillään keikkuvat naiset (ja ne muutamat miehet, joita olen sattunut bongaamaan) kuuluvat vartalo- ja elämänmalliltaan hyvin kapealle sektorille: mainoskuvat täyttävät kiiltokuvamaiset, nuoret, trimmatut, useimmiten vaaleaihoiset heterot, jotka eivät häpeile hitusen paljaan pinnan esittämistä, mutta joiden silmistä puuttuu aito intohimo ja joiden seksuaalisuuskin on jotenkin liian puhtoista ja sovinnaista. Jos seksuaalisuus yhdistyy vain tällaisiin ihmishahmoihin, syntyy väistämättä mielikuva, että muille ihmisryhmille seksuaalisuus ei kuulu. Ehdottaisinkin kampanjaa, jossa nämä unohdetut ihmisryhmät esiintyisivät aidosti eroottisissa ja sähköisissa kuvissa, ilman mitään kuvamanipulointeja, busseissa, talojen seinillä, sähkökaapeissa jne. Paraatipaikalla olisi selvästi varttuneempi pariskunta, ilkoalasti, jolloin jokainen elämän mukanaan tuoma merkki näkyisi laajalti, katse täynnä kiihkoa ja himoa, kietoutuneena toisiinsa (ehkä jopa coituksessa, jos kunnanisien kantti sen kestää): ja alla lukee ”ei vain nuorille”.

Pääkuvan lisäksi on helppo keksiä muita samaan aiheeseen sopivia teoksia: kun tarkoituksena on sanoa, että seksi sopii kaikille, pitää sanoma tosiaan kohdistaa kaikille. Pyörätuolissa oleva ihminen tyydyttää oraalisesti sokeaa partneriaan: ”ei vain hyväkuntoisille”. Selvästi pyöreämmäksi kasvaneet ihmiset harrastavat kivointa kuntoilumuotoa: ”ei vain laihoille”. Parrakkaan miehen pää piiloutuu tuuheaan ja tumman pusikkoon: ”ei vain karvattomille”. Kaksi miestä tai naista hyväilee toistaan: ”ei vain heteroille”. Aivan tavallinen nainen katsoo alastonkuvia miehistä: ”ei vain miehille”. Peiton alta kurkistaa kaksi ujosti hymyilevää kasvoa: ”ei vain rohkeille”. Piiskamista, nahkaa ja sidontaa: ”ei vain vaniljalle”. Useamman ihmisen lauma on epämääräisessä kimpussa: ”ei vain pareille”. Masturboiva ihmishahmo: ”ei vain seurallisille”. Kaksi nuorta myyttisissä lääkärileikeissä: ”ei vain varttuneille”. Ja tietysti tasaveroisuuden nimissä myös kuva iloisista ihmisistä, jotka pelaavat pleikkaa, lukevat kirjaa, lenkkeilevät ja tekevät yleensäkin kaikkea muuta kuin sekstailevat: ”ei ole pakko, jos ei halua”.

Yhtyäkö ihmiseen vai maailmankaikkeuteen?

Vapaa-ajattelijoiden pornotempauksesta ovat varmaan kuulleet jo kaikki. Vaikka suhtaudunkin tempauksen perusideaan positiivisesti – seksuaalisen monimuotoisuuden ilosanomaa on toki aina hyvä levittää, ja monilla kirkollisilla tahoilla ja lahkoilla tosiaan on hyvin seksuaalisuutta liialti rajoittavia opinkappaleita – jotenkin tuntui, että tapahtuma ei kuitenkaan oikein osunut siihen, mihin se ehkä yritti, eli uskontoon. Tämä ei niinkään ollut tapahtuman vika, sillä koko vapaa-ajattelijoiden toiminta kohdistuu mielestäni johonkin, mikä ei ole uskonnossa kovinkaan olennaista. Tempauksen innoittamana laajennankin nyt poikkeuksellisesti repertuaariani ja puhun uskonnosta.

Selvennyksen vuoksi sanottakoon, etten sitoudu minkään kirkon opinkappaleisiin enkä edes teismiin, mutten toisaalta myöskään ateismiinkaan: pyörin usemmiten ympäärinsä välittämättä lainkaan siitä, onko jotain jumaluutta olemassa, ja parhaimmillaankin sitoudun vain agnostisismiin, tai sitten panteismiin tai joskus jopa akosmismiin tai... Valitseminen on liian hankalaa, kun ei ole mitään selkeää perustetta, mitä pitäisi valita.

Enkä myöskään kannata yrityksiä tuoda tieteen teorioiden rinnalle yliluonnollisia selityksiä: sellaisia hypoteeseja ei tarvita, sillä ”tämänpuolista” voi tulkita ihan ilman sellaisten apua. (Toisaalta mahdollisen ”tuonpuoleisen” olemassaoloon en ota mitään kantaa: on aivan yhtä hedelmätöntä argumentoida sellaisen puolesta kuin sellaista vastaan, kun kuitenkin vain siihen ”tämänpuoliseen” pääsemme nyt käsiksi.) Kreatonismin kaltaisen epätieteen kritisoiminen on varmasti hyödyllistä: yhtä hyödyllistä lienee varoittaa vaaroista, joita epämääräisiin oppeihin sitoutuminen saattaa aiheuttaa.

Kuitenkin tällainen oppijärjestelmien kritiikki ei nähdäkseni koskaan kohdistu siihen, mikä uskonnoissa on olennaista tai mikä tekee uskonnoista uskontoja. Oppijärjestelmiä, jopa epätieteellisiä, on muitakin kuin uskontoja (äärimmäisen yksisilmäisesti tulkittu Neuvostoliiton marksismi on yksi hyvä esimerkki). Toisaalta uskonnoissa on paljon muitakin puolia kuin se dogmakokoelma, jota keskiverto vapaa-ajattelija tuntuu pitävän uskonnon olemuksena (huomaamatta usein edes sitä, että uskontojen dogmat, jos niitä sattuu edes kaikissa tapauksissa olemaan, ovat yhtä muuttuvia ja ihmiseltä ja ajanjaksolta toiselle vaihtelevia kuin muutkin mielipiteet ja uskomukset).

(Sanottakoon välihuomautuksena, että moni uskovaiseksi itseään tituleeraavakin keskittyy juuri näiden jostakin vedettyjen dogmien julistamiseen ja kirjavien lehdyköiden jakeluun postiluukusta. Hekin ovat nähdäkseni aivan hakoteillä uskonnon suhteen: sen sijaan he ovat pahimman luokan ideologeja ja agitaattoreita.)

Dogman sijasta päällimäisenä uskonnoista tulee etenkin ulkopuoliselle katsojalle varmaankin esiin niiden rituaalinen puoli. Omalta kohdaltani en tällaisista julkisista uskonosoituksista perusta: olen ilmeisesti lukenut nuorena liikaa Kierkegaardia, sillä tuntuisi jopa perverssiltä jakaa jotain pyhältä tuntuvia kokemuksia kenenkään muun kanssa. Mutta mikäpä minä olen muita tuomitsemaan, ja jos jostakusta tällainen yhteisöllisyys on kivaa, ei siihen pitäisi olla vastaansanomista, kunhan ketään ei rituaaleissa loukata tai pahoinpidellä. Mutta vaikka rituaalinen yhteisöllisyys olisi kuinka tärkeää uskovaisille ihmisille, ei sekään liene se uskontojen olennaisin kohta, sillä rituaalista yhteisöllisyyttä löytyy kyllä muualtakin kuin temppeleistä ja seurakunnista (urheilukisojen katsojissa tai konserttiyleisössä voi hyvin havaita jotain samanlaista).

Uskontojen kolmas aspekti opinkappaleiden ja rituaalien rinnalla ovat uskonnolliset kokemukset, jotka vaihtelevat pienestä valaistumisen tunteesta järisyttäviin tuntemuksiin, että ihmisen koko persoona sulautuu johonkin suurempaan, olipa se nyt sitten jumaluus tai maailmankaikkeus. Tällaiset kokemukset ovat nähdäkseni koko uskonnollisuuden ydin, sillä ne ovat jotain juuri uskonnoille ominaista, jota ei muussa elämänpiirissä esiinny. Jos hetkinen spekulatiivista antropologiaa sallitaan, epäilen, että uskontojen muut puolet ovat kasvaneet tällaisten kokemusten ympärille. Joku on kokenut koskettavansa jotain elämää suurempaa ja on siitä paikasta päätellyt, että joku Iso Ukko tai Akka siellä varmaan on hänelle jutellut: näin syntyi dogmi. Useampi tällaisia tuntemuksia kokenut on kerääntynyt yhteen ja kenties yrittänyt toisintaa jotain liikkeitä ja tapahtumia, jotka ovat johtaneet mystisiin kokemuksiin, ja lopulta samoihin bileisiin on kerääntynyt enempikin porukkaa, josta vain on ollut kiva hengata muiden kanssa ja touhuta siinä samalla kaikenlaista outoa: näin syntyi rituaali ja kultti.

Uskonnollisia tai mystisiä tuntemuksia kokeneet usein ankkuroivat omat kokemuksensa johonkin mukavalta tuntuvaan opinkappaleeseen tai uskonlahkoon: heidän kokemuksensa todistavat heidän mielestään näiden dogmien totuuden. Ne, jotka eivät tällaisia kokemuksia ole saaneet ja jotka luottavat tieteen metodeihin, väheksyvät helposti mystisiä tuntemuksia: synapsit ne siellä vain roihuavat. Itse olen siinä onnekkaassa asemassa, että olen paitsi tieteellisesti tai ainakin skeptisesti ajatteleva ihminen, olen myös kokenut muutaman kerran tuntemuksia, joita ei paremmin voi kuvata kuin ”sulautumiseksi johonkin isompaan” (sanottakoon näistä kokemuksista vain, että ne ovat tulleet yllättäen ja pyytämättä kuin paperit ministerin faksiin). Tieteellis-skeptisen asenteeni vuoksi minun ei ole tarvinnut sitoa kokemuksiani mihinkään dogmiin: pelkkä mystinen kokemus ei kerro vielä välttämättä minkään yliluonnollisen olemassaolosta, vaan voi todella olla vain ”hermojen heiluntaa” (tietenkään aivotieteellinen selitys uskonnollisille tuntemuksille ei poissulje mahdollista ”yliluonnollista kytköstä”: sellaista mahdollisuutta ei vain ole kovin mielekästä pohtia liikaa, kun mihinkään ratkaisuun ei voi päästä). Uskonnollisia kokemuksia ei tarvitse tulkita, ja usein juuri tällainen tulkinta on johtanut ongelmiin ja ylilyönteihin (ja etenkin niiden agitaattorien liikehdintään).

Toisaalta minulle ei tulisi mieleeni mahdollisten neurologisten selitysten takia kiistää uskonnollisten tuntemusten ja kokemusten arvoa. Rakkauskin on ehkä vain feromonien aiheuttamaa ja orgasmi jokin refleksi: entä sitten? Siltikin on olemassa rakkauden kokemuksia, on olemassa seksuaalista mielihyvää ja on olemassa myös uskonnollisia tajunnantiloja: asioiden selittäminen ei vielä poista niiden olemassaoloa eikä edes niiden herättämää ihmetystä. Jos sanon, että haluaisin niin kovasti yhtyä tuohon naiseen, on vain naurettavaa, jos joku tulee kertomaan, ettei siitä halusta kannata välittää, kun se on vain kemiallinen reaktio. Yhtä naurettavaa on, jos minulle paasataan aivotutkimuksen viimeisimmistä totuuksista, kun mainitsen, että koin juuri yhtyväni maailmankaikkeuteen. Lausahdukseni pointti on ollut kokemuksessani ja sen merkityksessä minulle eikä tämän kokemuksen mahdollisesti aiheuttaneissa tekijöissä. (Totta kai uskonnollisten tuntemusten kokija voi olla näistäkin kiinnostunut. Samalla tavoinhan orgasmeja kokeneet haluavat mielellään tietää, miten niitä saisi helpoiten lisää; vastaavasti mystisiä tuntemuksia kokeneet ovat usein koettaneet kaikenlaisten rituaalipaastojen tai meditaatioiden avulla toisintaa noita kokemuksiaan).

Uskonnollisten tuntemusten teoreettinen kumoaminen on jo käsitteellisesti mahdotonta – eihän tuntemuksia kumota, vaan teorioita ja opinkappaleita. Entäpä näiden tuntemuksien kritisoiminen niiden aiheuttamien käytännön ongelmien takia? - onhan uskonnollisten tuntemusten ”liikakäyttö” johtanut jotkut dogmatismiin, suvaitsemattomuuteen, yksisilmäisyyteen, kiihkoiluun, fanatismiin, jopa suoranaisiin väkivallantekoihin. Asia vaatisi enemmän selvitystä, mutta epäilen, että näissä tapauksissa on ollut kyse jostain muusta kuin pelkkien mystisten tuntemusten vaikutuksesta, esimerkiksi liiallisesta sitoutumisesta johonkin elämälle vieraaseen tai jopa sille vastakkaiseen opinkappaleeseen. Aivan samoin orgasmien kokeminen voi kenties suistaa jonkun heikkomielisen pois raiteiltaan ja tehdä tämän jopa niin riippuvaiseksi seksistä, että kyltymätön halu häiritsee hänen muuta elämäänsä, mutta tämä tuskin on ollut pelkästään orgasmien vika. Ja kuten orgasmeillakin, uskonnollisilla tuntemuksillakin voi kenties olla myös terveysvaikutuksia: miksi ne ”uskikset” muuten niin onnellisia kaikissa tutkimuksissa olisivat? (Tietenkään kukaan ei lähde harrastamaan seksiä tai uskonnollisia menoja vain terveysvaikutusten takia: Pena runkkaa Anttilan alusvaatekuvastolle ihan muista syistä kuin estääkseen mahdollista eturauhassyöpää, ja hänen kämppiksensä hakee meditoinnilla muutakin kuin onnea.)

Lyhyesti. Dogmeja on syytä kritisoida, jos ne selvästi asettuvat tiedettä vastaan kokemuksen selittämisessä. Jos ne taas puhuvat jostain kokemuksen ylittävästä, on parasta olla ottamatta niihin kantaa: uskoa voi toki miten haluaa, eikä näissä asioissa ole todisteita suuntaan eikä toiseen. Yhteisöllisiä rituaaleja ei voi kritisoida, paitsi jos ne tuottavat jollekin kärsimystä. Ja uskonnollisia kokemuksia – jotka ovat sitä uskonnon ydintä – ei ole järkeä kritisoida, vaikka niitä voi toki tutkia: uskonnolliset tuntemukset voivat antaa elämälle mielekästä sisältöä siinä missä rakkaus, kaikenlainen nautinto tai muutkin kokemukset.

Tytöt pussaa, pojat haluaa sänkyyn

Sattuipa tässä kuussa kirjastossa käydessäni käteeni kirja, joka lupasi kertoa tytöille kaiken, mikä nyt tietämisen arvoista oli. Letitysohjeiden ja suklaakeksireseptien lisäksi annettiin toki myös seurusteluvinkkejä sekä jopa suuteluohjeita ja luokiteltiin erilaisia suutelijatyyppejä. Mielenkiintoisesti opukseen oli lisätty myös luku yhden illan suhteista ja kannustettiin kokeilemaan niitä, koska ne voivat olla ihan kivoja: tosin kirjan muun aineiston perusteella näissä suhteissa ei suutelua pidemmälle päästä.

Vieressä makasi saman tekijän pojille kirjoittama vastaava teos. Pyöräilyvinkkien ja retkeilyjuttujen ohessa kerrottiin myös tuiki tärkeitä tietoja poikien fysiologiasta: pojilla on joku peli, jolla on kuin oma tahtonsa, mutta jota ei aina kannata seurata. Lisäksi neuvottiin erilaisia seurusteluvinkkejä: on esimerkiksi hyvä antaa tytölle aikaa ja siirtyä vuoteeseen muhinoimaan vasta sitten, kun kumpikin sitä oikeasti haluaa. Ja tietysti pitää aina muistaa käyttää kumipukua.

Nämä kirjat oli siis kirjoitettu 2000-luvulla. Kummankin perusteella 1) pojan on aina tehtävä aloite seksiin ja 2) vain pojan tarvitsee tietää, mistä seksissä on kyse (tytöille riittää, kunhan osaa suudella). Luulisi, että tekijälle olisi tullut mieleen laittaa edes jotain alkeellista sukupuolivalistusta teokseen, joka lupaa kertoa tytöille kaiken tärkeän maailmassa, mutta ei. Vai olettiko tekijä (joka siis oli naispuolinen), että tytöt tietävät tämän kaiken muutenkin? Vai uskoiko hän, että tytöt eivät oikeasti halua seksiä (korkeintaan sitä suutelua)?

Seksikoulu ja seksikortti

Joskus on hyvä kehitellä kaikenlaisia utopistisia suunnitelmia. Vaikka ne olisivatkin mahdottomia toteuttaa tai vaikka ei olisi edes varmaa, halutaanko niitä toteuttaa, ne voivat ainakin toimia keskustelunavaajina ja ituina paremmille ehdotuksille.

Tämä erityinen utopiani lähti liikkeelle, kun pohdin, miten hankalaa on sanoa, mikä on nuorelle ihmiselle sopiva hetki laajentaa seksielämänsä masturbaatiosta muiden henkilöiden seksuaaliseen kohtaamiseen. Pelkkä fyysisen kehityksen eteneminen tiettyyn pisteeseen ei selvästi riitä, sillä seksiin muiden kanssa pitäisi kaiketi olla jotenkin henkisestikin kypsynyt. Nuoren omalta kannalta seksielämän aloittamisella on tietysti yksi tärkeä ehto eli hänen oma halunsa: ihmisen, joka ei koskaan elämänsä aikana halua edes kokeilla seksiä ainakaan toisten ihmisten kanssa, ei kannata koskaan aloittaakaan. Tämä ei kuitenkaan riitä kriteeriksi vielä muille, vanhemmille ihmisille: vaikka nuori osoittaisikin haluavansa seksiä kanssasi, seksi hänen kanssaan voi edelleen olla hyväksikäyttöä, jos hän ei ole aiheeseen tarpeeksi kypsä (monien maiden lainsäädäntö ainakin antaa näin ymmärtää).

Toisaalta aloin miettiä sitä, miten vaikeaa ja jopa epätyydyttävä kaikille sopivan seksivalistuksen antaminen on. Koska seksivalistusta annetaan massoille, se ei kunnolla voi kohdistua oikein kenellekään. Jokaisen on tietysti hyvä tietää perusasiat siitä, mitä seksi on ja mitä siihen voi liittyä. Massaseksiopetuksessa ei kuitenkaan voida antaa yksilöllisiä neuvoja etenkään siksi, että yksilöiden halut ja tarpeet ovat hyvin erilaisia. Seksivalistaja ei voi edes olettaa, että kaikki automaattisesti haluavat seksiä.

Näiden kahden ongelman yhteinen ratkaisu pälkähti päähäni, kun aloin ajatella liikennekasvatusta. Meillähän on enemmän tai vähemmän toimiva kaksiportainen liikennekasvatusmalli. Koulut tarjoavat pakollista perusopetusta liikennesäännöistä ja siitä, miten kevyen liikenteen kulkija liikenteessä pärjää. Tämän pakollisen liikennekasvatuksen lisäksi ihminen voi hankkia vapaaehtoista koulutusta tiettyjen ajoneuvojen käsittelyssä: tämän opetuksen läpäiseminen antaa hänelle myös luvan ajaa näillä ajoneuvoilla.

Vastaavasti ehdotan kaksiportaista seksikasvatuksen mallia. Kouluissa käsiteltäisiin seksuaalisuutta yleisesti: mitä kaikkea hurjaa seksin maailmasta löytyykään. Lisäksi tarjottaisiin kenties myös neuvoja, miten ”kevyen liikenteen kulkijana” (seksiä sillä hetkellä tai pysyvämmin hakemattomana) voi suhtautua ”raskaaseen kalustoon” (seksitarjouksiin). Tämän lisäksi olisi tarjolla vapaaehtoista seksikoulutusta, jonka päässä sitten odottaisi seksilupa: siis paitsi oppilaan lupa hankkia seksiä, etenkin muiden ”kortillisten” lupa antautua seksiin oppilaan kanssa.

Tutkitaanpa lähemmin, millaista tämä seksikoulutus olisi. Ajokoulutuksen yksi tärkeä tehtävähän on toimia eräänlaisena seulana liikenteeseen pääsemisessä: ennen kuin ajo-opetusta voi kunnolla edes antaa, varmistetaan oppilaan ikä ja terveydentila. Jotain samanlaista seulaa seksikouluunkin varmasti tarvitaan. Lääkärintarkastuksessa varmistetaan, että oppilas on fyysisesti valmis yhdyntään, ja asiaan koulutettu psykologi yrittää selvittää, onko oppilas myös psyykkisesti valmis useamman ihmisen väliseen seksiin: myös mahdolliset toisia ihmisiä vahingoittamaan ohjaavat seksuaaliset mieltymykset (pedofilia jne.) pitäisi pystyä poimimaan esiin tässä vaiheessa.

Ajokoulutuksen lääkärintarkastushan on useimmiten läpihuutojuttu, mutta itse ajattelin erityisesti psykologisessioiden olevan pikemminkin yksi pääosanesittäjä seksikoulussa: samaan syssyyn kun psykologi voisi yrittää saada oppilasta löytämään oma seksuaalinen identiteettinsä. (Jo tästä huomaa, että ideani on utooppinen: eihän valtiolla voi koskaan olla varaa tarjota yksilöllistä psykologinohjausta kaikille sitä haluaville ja vielä niin ”epätärkeässä” asiassa kuin ihmisten seksielämä).

Varsinaista koulutusta en kovin tarkasti käsittele, kunhan vastaan yhteen melko ilmeiseen kysymykseen. Olisiko seksikoulussakin teoriatuntien lisäksi käytännön harjoittelua? Miksipä ei: onhan seksielämäänsä aloittavilla usein paineita siitä, että asiaa ei vielä kunnolla osaa. Käytännön harjoittelut voisivat tapahtua joko itse hankitun/hankittujen partnerin/partnerien kanssa – mikäpä esimerkiksi sen romanttisempaa kuin kruunata seurustelusuhde yhteisellä seksikoululla – tai sitten tehtäväänsä koulutettujen ja tarkasti valikoitujen ammattilaisten kanssa (pelkkä seksitaitojen osaaminen ei tietenkään riittäisi pätevyydeksi tähän alaan, sillä ohjaajien pitäisi eittämättä hallita myös psykologiaa). Jälkimmäisessä tapauksessa oppilas saisi tietysti itse valita, kenet mahdollisista ehdokkaista hän ohjaajakseen haluaa.

Käytännön harjoittelussa ei varmaan kannattaisi pyrkiä Kama Sutran ulkoa opetteluun: eihän ajokoulussakaan opeteta ajamaan kuin formulakuski. Taidonnäytteiden sijaan ajokoulussakin tärkeämpää on (tai pitäisi olla) osata tehdä ajoradasta kaikille ajajille turvallinen: seksikoulussakin voitaisiin ensisijaisesti opiskella perusetikettiä seksiä ehdotettaessa ja siitä nautittaessa, partnerien seksuaalisten toiveiden huomioon ottamista ja muuta, mikä lisäisi kaikkien ”radalla” seikkailevien nautintoa ja turvallisuudentunnetta.

Ja ennen kuin joku ennättää kysyä: haluamansa ”erikoistumislinjat” tietysti saisi valita itse (esim. miehen vai naisen vai molempien kanssa).

Ja jossain vaiheessa koittaisi lopulta se iloinen päivä, kun innokas oppilas saisi ”seksikortin”. Tai jos ollaan hieman modernimpia, tuskin kyseessä enää olisi konkreettinen muoviläpyskä, vaan jokin ohjelmanpätkä jossain digitaalisessa härpäkkeessä. Samaan härpäkkeeseen voisi sitten ehkä ohjelmoida tietoja esimerkiksi sen omistajan seksuaalisista mieltymyksistä, joiden perusteella samanmieliset ihmiset voisivat sitten kalastella sopivia partnereita – siis kukaan ei voisi saada suoraan selville, mitä kinkyä toiset harrastavat (täytyyhän anonyymius voida haluttaessa säilyttää), vaan saisivat vain härpäkkeeseensä vihreää valoa, kun sopiva ehdokas kävelisi lähistöllä. Mutta tämä menee hieman ohi aiheesta.

Tärkeintä olisi mahdollisuus ja jopa seksiä edeltävä velvollisuus ”skannata”, onko toisella ”kortti voimassa”. Bling, kyllä on, kohde on fyysisesti ja psyykkisesti valmis seksiin, joten ehdotuksen voi kohteliaasti tehdä. Blang, ei ole. Siis kohde on 1) seksiin vielä liian ”nuori”, häntä ei vielä saa lähestyä. Tai hän on 2) aseksuaali tai muuten vain poissa radalta, häntä ei kannata lähestyä. Tai sitten hän on 3) jostain syystä menettänyt korttinsa, hänestä kannattaa pysyä loitolla.

Niin, aivan kuten ajo-oikeudenkin voi menettää hetken ajaksi liikennerikkomusten takia, olisi ihan luontevaa, että seksikortin väliaikainen hyllyttäminen olisi mahdollinen osa- tai kokonaisrangaistus joistain seksiin liittyvistä rikkomuksista. Mahtaisi potentiaalinen ahdistelija miettiä kaksi kertaa, jos tiedossa moisesta epäsosiaalisesta käytöksestä olisi parin kuukauden pakkoselibaatti.

Joidenkin mielestä ehdotukseni voi olla liiallista holhoamista: tämähän rajoittaisi ihmisten vapautta solmia seksisuhteita täysin oman päänsä mukaisesti. Epäilemättä jos pakollista ajokoulua ja ajolupaa ei olisi, sellaisten ehdottaminen kuulostaisi varmasti vapaudenriistolta: onhan sitä osattu ajaa ilmankin ja eihän noita kolareitakaan nyt ihan joka päivä tule – hyvä vain, että aremmat pysyvät poissa ajoteiltä hidastelemasta. Toisaalta voi ajatella, että ajokoulu on myös vapauttava ja mahdollistava asia: koska ajokoulu on pakollinen ja koska ihmisellä pitää olla voimassa oleva ajolupa ennen liikenteeseen lähtöä, on ajajilla turvallisempi olo tien päällä ja useampi ihminen uskaltaa astua auton rattiin, kun ei ole ylitsepääsemätöntä pelkoa omien ajotaitojen puutteellisuudesta tai toisten ajotapojen kehnoudesta. Vastaavasti pakollinen seksikoulu ja seksilupa saattaisivat kannustaa ihmisiä uskaltautumaan radalle, kun ei tarvitse huolehtia omista taidoista tai pelätä toisten käyttävän itseään hyväkseen.

Seksikö muka velvollisuus?

Halal-tv:n uusinta närkästytti mieltäni jokin aika sitten. (Ja tästä ei ole tulossa halla-aholaista kommenttia. Tyhmä mielipide ansaitsee närkästyksen, edustipa sen esittäjä mitä tahansa uskonto- tai ajatussuuntaa, etnistä ryhmää, sukupuolta tai seksuaalista suuntaumusta.) Jakson aiheena oli seksuaalisen vapautumisen Ruotsissa (kuulemma) aiheuttama teiniraskauksien ja sukupuolitautitapauksien lisääntyminen. Lääkkeeksi tarjottiin (yllätys, yllätys) ehdotonta pidättäytymistä avioliittoon saakka, jota islamkin kannattaa. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kommentin, että islam puhuu myös täydellistä selibaattia vastaan: ihmisen on tarkoitus lopulta harrastaa seksiä (mutta vain sen yhden kanssa), koska seksuaalisuus on lahja Jumalalta, jota ei saa heittää hukkaan.

Hieman mietittyäni huomasin, että samanlainen ajatus on yleensä takana muillakin ihmisillä, jotka kannustavat odottamaan sitä oikeaa: (avio)seksi on heille luontainen, ideaalinen ja jopa välttämätön osa ihmiselämää, palkkio, joka odottaa venttaamisen jälkeen ja jota siksi ei saa heittää hukkaan, kun se tulee eteen. Vaikka yksiavioinen seksielämä usein esitetään ainoana vaihtoehtona kukasta kukkaan hyppivälle sinkkuelämälle ja näin kaikista siveimpänä ja moraalisimpana lifestylenä, syrjivät yksiavioisuutta parhaana elintapana kampanjoivat myös elinikäistä selibaattia (itse asiassa vaihtoehtoja on vieläkin enemmän, kuten uskollinen polyamoria, mutta keskityn tällä kertaa selibaattiin).

Seksitön elämähän on sikäli mielenkiintoinen avioelämän vaihtoehto, että se on aika ajoin ollut hyväksyttävä ja joskus jopa kannatettava elämäntapa. Itse asiassa on jopa irvokasta, että länsimaissa juuri fundamentalistikristityt puolustavat avioliiton ja aviollisen seksin pyhyyttä, vaikka alkujaan tyypillisenä maailmanlopunkulttina kristinuskoa eivät perhe-elämän kaltaiset muodollisuudet olisi voineet vähempää kiinnostaa: taivaassa ei mennä naimisiin, kerrotaan Jeesuksen sanoneen, ja taivas taas oli alkukristityille läsnä jo uskovien yhteisössä.

Avioliitto hiipi mukaan kristillisyyteen aluksi takaovesta, kun Paavali totesi uskovien himonnälästä syntyvää valitusta tarpeeksi kuultuaan, että parempi on naida kuin palaa – siis parempi, että seksielämää harrastetaan edes valvotusti kuin holtittomasti vehdaten. Kristillisyyden kiteydyttyä kirkoksi avioliitosta tehtiin tietysti sakramentti: tämä oli osa laajempaa projektia, jossa ihmiselämän jokainen alue otettiin tiukempaan kirkolliseen valvontaan. Ironisesti avioliiton pyhyyttä valvoi aluksi – ja katolisissa maissa vieläkin – joukko avioliitosta kieltäytyneitä ihmisiä. Uskonpuhdistajat sitten heittivätkin selibaatilla vesilintua ja korottivat avioliiton lopulta ideaaliseksi elämäntavaksi. Edes avioliiton sisällä seksitön elämä ei ollut kovin suotavaa: pitihän maailmaan saattaa lisää lapsia, kuten Raamatussa oli määrätty. Lapsien tekeminen tai edes yrittäminen oli suoranainen velvollisuus: Luther piti sitä jopa niin tärkeänä asiana, että muistaakseni salli kyvyttömien miesten vaimoille luvan hankkia rakastajan, kunhan juttu hoidettiin hiljaa ja liikaa huomiota herättämättä.

Ihmisten ja etenkin naisten sitominen avioliittoon ja aviolliseen seksiin on ollut kätevä tapa valvoa heidän elämäänsä: lapsia aviomiehelleen tuottava vaimo ei ole ehtinyt puuhailla turhia, kuten miettiä esifeministisiä ajatuksia. Juuri seksittömät (tai ainakin seksittömiksi oletetut) elämäntyylit ovatkin usein tarjonneet naisille tilaisuuden päästä vaikuttamaan laajemmalti. Leskinaiset – jotka eivät enää olleet avioseksin nauttijoita – saivat usein oikeuden hallinnoida kuolleen miehensä omaisuutta, kun taas nunnat – jotka eivät avioseksiin olleet koskaan koskeneetkaan – pystyivät vaikuttamaan ainakin oman luostarinsa alueella ja ehkä jopa laajemminkin ajan taloudelliseen ja kulttuuriseen elämään. Etenkin nunnat olivat tavallaan työssä käyvien naisten edeltäjiä, jotka rikkoivat tavanomaisen huora/madonna-jaottelun.

Yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuminen seksuaalisesti ja perhemuotojen kannalta sallivammaksi ei merkitse seksittömän elämäntavan kieltämistä. Päinvastoin tällainen kulttuuri hyväksyisi seksittömyyden tai neutriuden yhtenä mahdollisena asemana seksuaalimuotojen kirjossa (eräänlainen nollatapaus seksi- tai perhevalinnoissa on aina mahdollinen). Seksuaalisuudesta kiinnostumattomia henkilöitä epäilemättä on. Ehkä neutrius on heille geneettisesti määrittynyt tila, ehkä se on heihin iskostunut kasvuvaiheessa tai ehkä se on harkitun valinnan tulos. Tärkeää ei ole, mistä halu selibaattiin on heille tullut – onko se enemmän luontaista kiinnostumattomuutta seksuaalisuudesta vai pikemminkin halua irtautua seksuaalisuuden vallasta – tärkeää on se, että heidän halunsa on otettava vakavasti.

Elokuvassa A Dirty Shame seksuaalisesti addiktoituneet ja neutrit taistelivat yhden kaupungin vallasta. Oikeasti kiistaa ei pitäisi olla: maailmassa riittää tilaa sekä ihmisille, jotka haluavat tutkiskella itsensä ja toisten kehonsopukoita, että ihmisille, jotka päinvastoin haluavat pitää omat sopukkansa piilossa eivätkä toistenkaan sopukoihin halua lähemmin tutustua. Kummankin – tai oikeastaan kaikkien elämäntapojen – yhteisiä vihollisia ovat ihmiset, jotka pitävät omaa elämäänsä ohjenuorana muiden onnelle. Elämänkestävä monogaaminen avioliitto sopii epäilemättä joillekin: toisia se rajoittaa asettamalla heille mahdottoman yhteen ihmiseen sitoutumisen ideaaliksi, toisia se rajoittaa asettamalla heille mahdottoman seksin harjoittamisen velvollisuudeksi.