Perinteinen perhemalli kriisissä - mukakristityt valittavat

Tänä kesänä olen kyllästymiseen asti nähnyt uutisissa ja epävirallisemmissa keskusteluissa kommentteja, joissa joku kristityksi itseään kutsuva yrittää ehdoin tahdoin kertoa, millaisia lakeja Suomen maassa pitäisi olla: etenkin perhemuotoja pitäisi näiden yhteiskunnan moraalista selkärankaa vartioivien mielestä säädellä raskaalla kädellä.

Minusta on jotenkin kaksinaamaista, että kristitty yrittää uskontonsa nojalla päättää, mikä on muille ja jopa kokonaiselle valtiolle hyväksi. Tämä ei johdu mitenkään syvästä inhosta tai epäluulosta kristittyjä kohtaan. Sen sijaan minusta tuntuu, että tämä mukakristitty omalla politisoinnillaan ajautuu kauas siitä, mitä hänen uskontonsa perustaja ajoi takaa. Jo alusta asti on ollut selvää, että valtion kanssa ei aidolla kristinuskolla ole mitään tekemistä: antakaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli valtio hoitakoon rauhassa omat asiansa.

Ylipäätään näiden kristittynä esiintyvien moralisointi, suvaitsemattomuus ja omahyväinen oikeassa oleminen on jotenkin alhaista. Olipa kysymys mikä tahansa, vastaus tulee hetkessä, uskonnon suuresta lakikirjasta, joka antaa säännön jokaiseen elämäntilanteeseen ja ongelmaan. Kuinka syvälliseltä ja jopa postmodernilta vaikuttaakaan näiden fariseusten rinnalla nöyrä mies, joka ei saarnannut eikä tyrkyttänyt mitään, vaan puhui niille, joilla oli korvat sen kuuntelemista varten – mies, joka pyrki ilmaisemaan ajatuksensa niin arvoituksellisesti, että hänen lähimmät seuraajansakin joutuivat usein kysymään, mistä hän oikein oli puhunut – mies, joka ei tuominnut, koska tiesi, että tuomitsijat tuomitaan itse myöhemmin ja että sokealla ei ollut mitään syytä lähteä taluttamaan toista sokeaa.

Äärimmäisen irvokasta on, että joidenkin perinteisten perhearvojen katsotaan olevan kristinuskon kovassa ytimessä. Avioliitto, keskiluokkainen perhe-elämä ja kirkoissa järjestetyt perinteiset sakramentit ovat kristittyjä leikkiville uskonnossaan tärkeintä. Mitäpä moisesta olisi sanonut mies, joka piti avioliittoa niin vähäarvoisena instituutiona, ettei katsonut sen pitävän enää tulevaisuuden paremmassa valtakunnassa – joka vältteli omien vanhempiensa ja sisarustensa seuraa ja kutsui ystäviään aidoksi perheekseen – jonka mielestä kunniallisen työteliästä elämää parempaa oli linnun lailla odottaa, sillä tarpeellinen ruoka kyllä aina jostain löytyy ja leppoistavan ajattelijan elämä on hyvä valinta, jota ei keneltäkään pitäisi ottaa pois – ja joka hautajaisiin aikovalle seuraajalleen totesi vain, että kuolleiden on parempi antaa haudata toisensa?

Aitoja kristittyjä vainottiin aikoinaan, koska he eivät saaneet rauhassa harjoittaa omaa uskoaan: heidät heitettiin leijonien eteen, jos he vaikka omissa oloissaankin puuhailivat rituaaliensa parissa. Nyt kristittyjen kehnot kopiot katsovat olevansa jälleen sorrettuja, koska he eivät kohta saa määrätä, että muidenkin täytyy alistua heidän avioliittokäsitykseensä – tämä on jo lapsellisuuden huippu, ikään kuin todellista sortoa voisi verrata oman kiistämättömän valta-aseman menetykseen. Eräs aito tanskalainen kristitty totesi jo 1800-luvulla, että kristittynä oleminen on nykymaailmassa liian helppoa: ei tarvitse kuin syntyä, niin jo on ilman suurempia uskontaisteluja liittynyt kristittyjen sankkaan joukkoon. Mutta mitäpä tällaista miettimään, onhan se kiva, kun voi vailla mitään voimanponnistuksia suoraan kirjata lapsensa oman uskonnon jäseneksi – eikä kukaan kai oikeasti jaksa käydä virallisen avioitumisen jälkeen vielä erillisellä siunauskeikalla, kun sen kaiken voi nyt tehdä kätevästi yhdessä paikassa. Tällaisia ongelmia ”kristityllä” nykyisin on: johan siinä marttyyrit nauraisivat, kun kuulisivat miten helppoa nykyisten kristittyjen elämä on.

Lapsia vaikka muille jakaa

Keskustelupalstoilla esiintyy joskus äärimmäisen mielenkiintoinen väite ”aikuisilla ei ole oikeutta lapsiin, mutta lapsilla on oikeus [biologiseen] äitiin ja isään”: tietenkin ilman perusteluja, sehän kuuluu asiaan. En nyt puutu tämän itsestään selvän tosiasian jälkimmäiseen puoliskoon, joka sekin tosin kaipaisi tarkempaa analyysia: tuodaanhan sinä salakavalasti ilmi, että vanhemmuuden ideaali muodostuu heteropariskunnasta, joka sattuu vielä olemaan geneettisesti lapsilleen sukua (geeniperimä ilmeisesti synnyttää lisäksi jonkinlaisen mystisen henkisen siteen ihmisten välille, joka tekee automaattisesti geneettisestä vanhemmasta geneettisen lapsensa parhaimman kasvattajan).

Sen sijaan minua kiinnostaa nyt väitteen alkuosa: kenellekään ei ole oikeutta lapsiin. Väitteen tekee entistä hämmentävämmäksi sen monitulkintaisuus: yrittääkö se olla tosiasiallinen kuvaus nykyisten valtioiden ja muiden ihmisyhteisöjen laeista ja periaatteista vai normatiivinen väittämä, että aikuisilla ei pitäisi olla automaattista oikeutta lapseen? Edellinenhän ei vielä perustele mitään: jos lait ja periaatteet ovat huonoja tai puutteellisia, ne on syytäkin vaihtaa tai ainakin niitä on hyvä korjata. Oletettavasti väittämä siis yrittää olla normatiivinen: sen mukaan ei ole totta, että aikuisilla pitäisi olla oikeus lapsiin.

Mikä sitten estäisi ottamasta periaatteeksi tai ainakin tavoitteeksi sitä, että jokainen aikuinen, joka vain haluaa, voisi päästä jonkin lapsen huoltajaksi? Tässä usein nostetaan esiin väittämän loppuosan mystiset lapsen oikeudet biologisiin vanhempiinsa: jos lapselle määrättäisiinkin jotkut satunnaiset vanhemmat, lapselta voisi jäädä puuttumaan suhde (biologiseen) isään ja äitiin – ja heteroseksuaalinen pariskuntahan on useimmiten paras valinta ihmistaimen kasvattiperheeksi. Etenkin lapsen suhdetta omiin biologisiin vanhempiinsa (jotka kaikilla toki on, jos vain ovat hengissä) ei pitäisi kovin helposti purkaa.

Päättelyketjun kaikkia heikkouksia ei ole syytä ruotia (odotan muuten edelleen jotain evidenssiä sille, että geneettinen side tekisi ihmisestä automaattisesti jotenkin hyvän vanhemman: itse kun olen aina luullut, että rakkaudella olisi jotain tekemistä asian kanssa). Huomautan vain yhdestä silmiinpistävästä heikkoudesta: miksi lapsella ei voisi olla ihan virallisesti vaikkapa homovanhempien lisäksi (biologinen tai muunlainen) äiti?

Puhun siis siitä helposti piiloon jäävästä olettamuksesta, että kaikilla lapsilla voi olla korkeintaan kaksi virallista vanhempaa. Miksi ei yhtä hyvin kolmea, neljää jne.? Tavallisesti uusia perhemuotoja vastustetaan, koska sellaisissa eläviltä lapsilta jää jotain kokematta (naisparin lapsilta isäsuhde tms.). Monivanhempaisessa tilanteessa lapsilta ei jäisi välttämättä puuttumaan mitään. Päinvastoin, he saisivat hellyyttä, huolenpitoa ja kasvatusta yllin kyllin. Sanoohan se vanha sananlaskukin, että lasten kasvattamiseen vaaditaan kokonainen kylä.

Kuulen jo vastalauseen kaukaa: eihän ihmisiä voi pakottaa jakamaan lapsensa huoltajuutta (mihin muuten vastaväittäjältä unohtui tässä välissä lapsen oikeus? Tämähän kuulostaa siltä, että vanhempien ja erityisesti biologisten vanhempien oikeus lapsiensa yksinhuoltajuuteen olisi ehdoton, vaikka muunlainen ratkaisu koituisi lapsen parhaaksi). Mutta pakon sijaan haluankin puhua mahdollisuudesta jakaa lapsen huoltajuus. Miksi emme sallisi ihmisille tällaista mahdollisuutta?

Epäilevä Eetu voi väittää, ettei kukaan vapaaehtoisesti lisäisi huoltajien määrää. Itse sen sijaan näen montakin tapausta, jossa vanhempien määrän lisääminen olisi perusteltua. Luonnollisinta monivanhemmuus olisi tietysti tapauksessa, jossa lasta kasvatetaan polyamorisessa perheessä. Mutta jo nykyään hyväksytyissä perhemalleissa löytyy tilanteita, joissa monivanhemmuus olisi luonteva valinta. Jonkin verran onkin puhuttu sateenkaariperheistä, joissa lapselle olisi luontevaa nimetä biologisten vanhempien lisäksi ainakin kolmas huoltaja. Vastaavanlainen monihuoltajuus soveltuisi myös avioeron jälkeisiin tilanteisiin, joissa toisella tai kummallakin osapuolella on jo uusi perhe. Ja erityisesti järjestely helpottaisi adoptiotilanteita, joissa kuitenkin jonkinlainen yhteys biologisiin vanhempiin halutaan säilyttää: nyt huoltajia tarvitsee vain lisätä eikä muuttaa.

En pysty oikeastaan näkemään haittoja, joita lukumääräisten vanhemmuusrajoitusten kumoamisesta voisi seurata. Sen sijaan etuja on useitakin. Onko ongelmia hoitajan saamisessa lapselle? Mitä useampi vanhempi, sen helpommin tämä järjestyy ja vieläpä oman isän tai äidin kanssa (päiväkotien vastustajien kannattaa huomioida tämä). Lapsilla ei monihuoltajaisessa tilanteessa ole vain kahta roolimallia, vaan useampia, mikä lisää pienten oman kasvun valintamahdollisuuksia. Puhumattakaan tietysti siitä, miten ekologista olisi, jos jokaisen vanhemmuutta halajavan ei tarvitsisi hankkia ikiomaa lastaan, vaan saman hiilijalanjäljen voisi jakaa useamman ihmisen kanssa.

Lapset ja aikuiset eivät kohtaa

Kannatan periaatteessa suuresti adoptiota. Maailma on täynnä lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet tai eivät kykene tai halua hoitaa lapsiaan: mikäpä sen mukavampaa kuin tarjota heille vanhemmat, joita he eivät tähän asti ole voineet saada. Olisin jopa valmis sanomaan, että suvullinen lisääntyminen on tavallaan itsekästä verrattuna adoptioon: miksi lisätä maailman muutenkin ylikansoittuvaa väestöä, jos omaa vanhemmuusviettiä voi toteuttaa muutenkin, jo olemassa olevien lasten avulla. Tai ehkä itsekkyys on huono sana: kenties jokin tiedostamaton vaisto tosiaan ajaa suuren osan ihmisistä kaipaamaan juuri omaa geeniperimäänsä kantavaa jälkeläistä. Siltikin olisin valmis kehottamaan kaikkia hiljentämään tätä vaistoaan ja suhtautumaan lastenhankintaan rationaalisemmin: teillä on ehkä oikeus lapseen, mutta tarvitseeko sen lapsen geenien olla samoja kuin omanne?

Näin siis olisi täydellisessä tilanteessa. Adoptioprosessi ei kuitenkaan ole maailman helpoimpia asioita. Ihminen ei voi vain valikoida maailmalla odottavista pienokaisista yhtä omaan perheeseensä, sillä välissä on kokonainen ketju auktoriteetteja, joiden pitää hyväksyä, että adoptoijat todella ovat sopivia vanhemmiksi. On organisaatiota omassa maassa, on organisaatiota lapsen maassa.Sinällään tässä ei ehkä olisi mitään pahaa, aikaahan tällainen tarkistus vain vie ja lapsen parastahan tässä vain ajatellaan. Mutta miksi sitten tuntuu, että välikäsien valintoja ohjaavat enemmän heidän omat käsityksensä hyvästä vanhemmuudesta. Mitä tekemistä ihmisen sukupuolielämällä, siviilisäädyllä tai vaikkapa vammaisuudella/vammattomuudella on hänen hoivaamiskykynsä kanssa? Kuka nämä ideaalimuotit valitsee?

Otan esimerkiksi oman tilanteeni. Vaimollani Eeva Empaatilla on liikuntavamma: niin lievä, että hän pystyy kävelemään melko hyvin ilman tukea ja kantamaan asioita toisella kädellään. Itse kuitenkin olen terve ja kykenevä liikkumaan ”normaalisti”: pahimmassa tapauksessakin olisin kuitenkin minä lapsen huoltajana vielä jäljellä. Vaimoni vammaisuuden takia meidän olisi kuitenkin vaikea päästä adoptiojonossa kovinkaan pitkälle, koska adoptiojärjestöt eivät ilmeisesti pidä vammaisia suotavina vanhempina – suoranaista syrjintää ei esiinny, lapsia haluavat vain tahtovat jäädä ikuisesti odottamaan vastausta.

(Hämmentävää muuten, että hedelmättömyyshoitoklinikoilla ollaan paljon suvaitsevaisempia, eikä esimerkiksi vammaisuutta nähdä esteeksi hoitojen aloittamiselle. Yhteiskunta siis mieluummin asettaa jo muutenkin heikompirakenteisen ihmisen alttiiksi hormoneille ja mahdolliselle yhdeksän kuukauden ”rääkille” kuin antaa jonkun toisen hankkiman lapsen tällaisen ihmisen käsiin. Arvovalinta tämäkin.)

Kansainvälisen adoption säännöt ovat vuosi vuodelta vain tiukentuneet. Yksityinen adoptio oltiin jokin aika sitten kieltämässä – liekö kenties jo ehditty kieltääkin. Perusteluina esitettiin, että yksityinen adoptio mahdollistaa kaupankäynnin lapsilla – ja ainoa ratkaisu sitten ilmeisesti olisi tiukka valvonta. Ihmisethän tunnetusti ovat niin heikkoja ja paheisiin sortuvia, että myyvät vaikka omat lapsensakin omien halujensa toteuttamiseksi.

Hämmentävä on myös Yhdistyneiden Kansakuntien tekemä päätös, että adoptiot toteutetaan ensisijaisesti aina maansisäisinä – onhan lapsosen tärkeä kasvaa juuri omaan kulttuuriinsa. Takana tuntuu olevan vanha ennakkoluulo, että biologinen side vanhemman ja lapsen välillä on niin pyhä, että sitä ei millään voi rikkoa: ainakin uuden vanhemman pitää olla edes samaa ”heimoa”. Ja totta kai valtioista on hauskaa pelata pikkulapsilla rulettia: tuolla on vähän harittava katse, annetaan sen mennä ulkomaille, mutta tämähän on vallan potra ihmisenalku, kyllä siitä vielä tuottava kansalainen ja armeijan vahvistus saadaan, pidetään meillä.

Ja onhan biologisen vanhemmuuden linkki niin pyhä Suomenmaallakin, että lapsia mieluummin kiikutetaan erilaisissa väliaikaisratkaisuissa – jos ne vanhemmat vielä vaikka aikuistuisivat ja alkaisivat hoitaa omaa vekaraansa – sen sijaan, että luovutettaisiin adoptoitavaksi ihmisille, jotka oikeasti haluaisivat niitä lapsia huolehtia. Ai mitä tekemistä sillä biologisella siteellä on lasten edun kanssa? Epäilemättä paljon, ei vain nyt tule mieleen yhtään mitään. (Ja mikäli tällainen maaginen linkki todella olisi, olisi tietysti se kolmas ratkaisu, että lapsi voisi biologisten vanhempiensa lisäksi saada useampia huoltajia. Ai niin, niitähän voi olla Luonnollisesti vain kaksi kerrallaan ja mieluusti vielä eri sukupuolta! Mutta tämä onkin jo toisen tekstin aihe…)

(Palatakseni vielä muuten juttuni alkuun, naisilla vielä ymmärrän halun tulla raskaaksi: on eittämättä upea kokemus tuntea kantavansa uuden elämän alkua omassa kehossaan. Mutta miesten halu saada geneettisesti itsensä kaltaisia jälkeläisiä – tätä en enää tajua.)

Rajatonta rakkautta

Olen tähän asti vältellyt polyamoriasta kirjoittamista, koska aihe koskettaa minua tavallista läheisemmin: olen siitä outo ihminen, että en osaa täysillä ajaa asioita, joiden koen hyödyttävän myös itseäni (jos esimerkiksi olisin nainen, minun olisi psykologisesti vaikeampi olla feministi). Nytkin ajattelen lähinnä muita polyihmisiä ja etenkin tulevia ihmispolvia: jos tietäisin olevani ainoa koskaan syntyvä polyamoristi, pystyisin olemaan tyytyväinen nykytilanteeseen, etenkin kun nyt monogaamisessa suhteessa eläessäni polyamoriani ei ainakaan tällä hetkellä näy ulkopuoliselle katsojalle.

Koska olen tavallaan asiantuntija aiheesta, haastattelen nyt itseäni ja yritän hälventää joitain tavanomaisimpia väärinkäsityksiä ja virheellisiä uskomuksia, joita sana ”polyamoria” tuntuu herättävän. Varoitan tosin, että en puhu minkään polyamoristien yhteisön äänellä: olen tietoinen sellaisten olemassaolosta, mutta en käytännöllisesti katsoen ollenkaan tekemisissä niiden kanssa. Tämä on siis vain yhden polyamoristin näkemys eikä välttämättä yleistettävissä muiden kokemusmaailmaan.

Mikä saa ihmisen ryhtymään polyamoristiksi? Eikö se ole vain sellainen trendijuttu, johon liitytään, kun kaveritkin kuuluu niihin?

Tällaiset kysymykset herättävät minussa aina epäilyn, että tiedustelija haluaa varman reseptin, jolla pitää omat lapsensa poissa ”paheen tieltä”: kunhan mukula pidetään poissa vääristä piireistä, ei ole pelkkoa, että siitä tulisi outo. Polyamoria tuskin kuitenkaan on pelkkä ohimenevä muoti-ilmiö. Omalla kohdallani polyamoriasta kuuleminen 2000-luvulla antoi minulle vain nimen omalle ”perversiolleni”, jonka olin tunnistanut jo kauan sitten oman teini-ikäni kiemuroissa. Jos jotain vinkkejä huolusteneille vanhemmille kannattaa jakaa, kehottaisin pitämään ipanat loitolla kirjoista: etenkin scifi-kirjallisuus on täynnä kuvauksia mitä ihmeellisemmistä perhemuodoista ja siksi tarjoaa hyvän kasvualustan kaikille epäsovinnaisille ajatuksille (ylipäätään kirjojen lukeminen tekee lapsista jotenkin outoja; jääkiekko, pienempien kiusaaminen ja koulun välttely sen sijaan valmentavat pienokaisesta kunnon suomalaisen).

Eikö polyamoristeilla ole suurempi mahdollisuus pettämiseen? Eikö ne vaan halua naida kaikkea, mikä liikkuu? Sehän on vain sellainen tekosyy, että pääsee muka luvan kanssa rietastelemaan?

Polyamorian käsite tuntuu olevan monelle vähän epäselvä, kun tällaisia ”ajatuskummajaisia” pääsee kuulemaan: polymoria samaistetaan avoimeen suhteeseen tai jopa parinvaihtoon. Eipä sillä, etteikö ”aatteen” edustajillakin ole joskus oma näkemyksensä asiasta. Tämä seuraava on kuitenkin oma tulkintani asiasta.

Itse ajattelen polyamoriaa osana omaa identiteettiäni: olinpa minkälaisessa elämäntilanteessa tahansa (vanhanapoikana, monogamisessa suhteessa tms.) olen silti polyamoristi. Siksi voin nytkin olla naimisissa (luultavimmin) melko monoamorisen ihmisen kanssa menettämättä omaa polyamorista identiteettiäni. Aivan samoinhan biseksuaali on edelleen biseksuaali, vaikka ”keskittyisi” sillä hetkellä vain naisiin tai vai miehiin (tosin olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän, että biseksuaalitkin olisivat herkempiä pettämään, koska heillä on kiusauksia joka puolella: samanlainen ennakkoluulo toistuu eri tilanteissa). Polyamoria on itselleni mahdollistavaa eikä rajoittavaa: voin elää monen ihmisen suhteessa, mutta monogaaminen suhdekaan ei ole poissuljettu ja voin kummassakin olla aivan yhtä onnellinen.

Polyamoriani on kuitenkin muutakin kuin pelkkää erilaisten elintapojen hyväksymistä, sillä tavallaan kaipaisin juuri ”isompia liittoja” (tämä ei ole ristiiriidassa sen kanssa, että voin olla onnellinen monogaamisessakin suhteessa: ihminenhän voi olla myös onnellinen sinkku ja silti kaivata vakaata parisuhdetta – onnen saavuttaminen voi usein olla kiinni oman mielentilan muuttamisesta eikä kaikkien halujen tyydyttämisestä).

Mutta mitä sitten kaipaan kaivatessani esimerkiksi useampaa kumppania? Helppo vastaus olisi tietysti ”seksiä”, mutta tämä ei ole lähellekään totta. Polyamorinen ihminen ei välttämättä halua naida ympäriinsä oman polyamorisen piirinsä ulkopuolella eikä polyamorinen suhdekaan ole välttämättä seksuaalisesti joka suuntaan avoin (toki se voi olla). Ja vaikka mahdollisuus vapaaseen seksiin annettaisiinkin, sitä ei välttämättä edes käytetä: esimerkiksi itse elän teoriassa 2/3-avoimessa suhteessa (missä minä polyamoristina olen valmiimpi antamaan vaimolleni hieman vapaammat kädet), mutta käytännössä seksielämämme on hyvin ”perhekeskeistä”, koska kumpikaan ei tunne suurempaa tarvetta seikkailuihin.

Edes seksin ja seksipartnereiden lisääntyminen oman perhepiirin sisäpuolella ei ole ainakaan itselleni painavin motiivi. Jos esimerkiksi pikkuyhteisöni haluaisi hankkia kolmannen jäsenen, haluaisin itse sen olevan mieluummin mies kuin nainen, koska en haluaisi olla ”huomion keskipisteenä”, mikä 2 naista + mies -tilanteessa lankeaisi ehkä luonnostaan vähemmistön edustajalle (ja selvennykseksi: suurimmaksi osaksi heterona 2 miestä + nainen -tilanteesta ei minulle koituisi juurikaan ”seksuaalista hyötyä”).

Tuntuu ehkä kornilta sanoa, että polyamoristina kaipaan rakkautta yli kaiken, mutta paremminkaan asiaa ei voi ilmaista. En kaipaa mitään fyysisen hekuman monistusta, vaan lämpöä, kumppanuutta, turvaa ja luottamusta: kaikkea samaa, mitä haetaan parisuhteestakin, mutta vain enemmän. Jos tavallinen parisuhde on kuin rakkaudesta soliseva puro, minä kaipaan kokonaista merta, johon voisin hukuttautua löytämättä koskaan pohjaa. Tätä ylitsevuotavan rakkauden kaipuuta vannoutunut monoamoristi ei kenties voi ymmärtää, mutta se on hyvin todellinen tunne meille joillekin.

Mitä ominaisuuksia polyamoristilta vaaditaan? Eikö se ole ihan yli-inhimillinen juttu, jota ei oikeasti kukaan pysty toteuttamaan? Semmoista hippiunelmointia vailla mitään todellisuuspohjaa?

Polyamorisista suhteista on tietysti vielä vähän kokemusta, mutta se ei mielestäni ole vielä mikään syy olla yrittämättä sellaista: kaikki yhteiskunnalliset ja sosiaaliset konventiot ovat joskus olleet uutuuksia. Polyamorisia suhteita sitä paitsi on jo jonkin aikaa ollut, joten täysin utopiaa juttu ei voi olla.

Koska en oikeasti tiedä, millaisia maailman kaikki polyamoristit ovat, keskityn vain luettelemaan, minkälaisten piirteiden itsessäni olen kokenut helpottavan tai vahvistavan polyamorista identiteettiäni. Korostan siis, että näkökulmani on tässä hyvin subjektiivinen, ja myönnän, että kokemuksenpuute ei oikeastaan tee minusta pätevää sanomaan, millaista polyamorisessa suhteessa olisi todella elää. (Polyamoriaa tutkiva saa vapaasti käyttää omia kokemuksiani kvalitatiivisena lähdemateriaalina.)

En sano, että mustasukkaisuuden puute olisi välttämätön polyamoristin piirre, mutta se varmasti ainakin helpottaa mahdollisten monisuhteiden käytännössä. Omalta kohdaltani en ole koskaan oikein osannut asettua mustasukkaisen ihmisen asemaan: mistä siinä on oikein kyse? Jos rakastan ihmistä, haluan tämän olevan onnellinen, vaatipa hänen onnensa sitten mitä tahansa, vaikka seurustelua toisen ihmisen kanssa (mahdollinen surullisuus katsellessani rakastamani ihmisen seurustelua on aina johtunut vain kyvyttömyydestä ottaa heidän onneensa osaa lähemmin). Rakastamani ihmisen onnen näkeminen taas tekee minutkin onnelliseksi (tätä kutsutaan jostain kumman syystä kompersioksi).

Polyamoristi ei välttämättä rakastu tai edes koe seksuaalista himoa sen helpommin kuin ”normaalikaan”. Omalta osaltani rakastuminen on ollut pikemminkin vaikeaa – en ole juurikaan kokenut mitään äkillistä roihahdusta, vaan ainoastaan hiljaisia liekkejä, joiden kasvaminen täyteen mittaansa on saattanut kestää vuosia (rakastumisen tunteeni on niin ”hiljainen”, että sitä on melkein mahdotonta erottaa syvästä ystävyydestä: en muuten myöskään koe tarvetta erotella näitä kahta toisistaan, vaan sanon mielelläni rakastavani ystäviäni). Seksuaalisen halun synty on itselleni vielä vaikeampaa: seksi muiden kuin rakastamieni ihmisten kanssa tuntuu jo ajatuksena inhalta. Sen sijaan rakastumiseni ovat luonteeltaan hyvin pysyviä – en ole vielä kokenut aitoa rakkauden loppumista. Uusi rakkaus ei myöskään omalta osaltani ole ikinä sammuttanut vanhaa. Siksi ajatus loppuelämästä isossa perheessä tuntuu vain luonnolliselta.

Mitä hyvää polyamorisissa liitoissa sitten on? Onko se vain se, että saa kuumaa ryhmäseksiä joka päivä?

Korostan vielä, että joillekin polyamoria on tarpeen tai halun eikä hyödyn kysymys: koen haluavani elää polyamorisisissa liitoissa, enkä vain pidä sellaista hyödyllisenä (samoin kuin monoamorinen ihminen voi haluta parisuhdetta, vaikka se ei hänen elämänlaatuaan välttämättä parantaisikaan). Esitän kuitenkin joitakin asioita, jotka erityisesti itseäni monisuhteessa houkuttaisivat: ja tunnustan jälleen, että monisuhdetta kokemattomana en osaa sanoa, miten hyvin nämä odotukset toteutuisivat aidossa tilanteessa (toisaalta, eipä parisuhteeseenkaan uskaltautuva tiedä, toteutuvatko hänen suhdeunelmansa varmasti).

Käsittelen nyt nopeasti tuon seksikysymyksen pois alta, koska se joitakn varmasti askarruttaa. Varmasti monisuhde helpottaa kaikenlaista hauskanpitoa, mutta helpommallakin eittämättä pääsisi, jos vain kimppakivaa haluaa (samoin kuin seksiinkään ei kuulemma aina tarvitse parisuhdetta). Ja tuskinpa monisuhdekaan on tae edes säännöllisestä saatikka sitten jokapäiväisestä orgiamätöstä (eihän parisuhdekaan ole mikään tae päivittäisestä seksistä). Sikäli seksielämä sattaa monisuhteessa tietysti ”parantua”, että useamman ihmisen suhteessa lienee halun iskiessä helpompi löytää toinen yhtä kiimainen ihminen.

Mutta jos nyt pureudutaan siihen, mikä todella houkuttaa esimerkiksi minua monisuhteessa, se on läheisyyden ja turvallisuuden tunteen syveneminen. Aina on joku vierelläsi tukemassa, lohduttamassa, iloitsemassa, eikä vain yhtä, vaan monta. Usein polyamorisen suhteen ongelmaksi epäillään riitojen helppoa syntymistä (jos jo kaksi ihmistä tappelevat usein, eikö se vain pahentuisi, jos olisi useampi kokki sopassa?). Kuitenkin voi myös ajatella, että useamman ihmisen liitossa löytyy aina ihmisiä sovittelemaan kiistoja ja avaamaan paikoilleen jämähtäneitä poteroita.

Jos siirrytään hieman arkisempiin asioihin, taloudenpito moniperheessä saattaa olla vaikeampaa, mutta myös helpompaa. Toisaalta on enemmän suita ruokittavana ja tilaakin ”suurperheelle” tarvitaan kerrostalokaksiota enemmän (etenkin jos perhe haluaa asua yhteisessä asunnossa), toisaalta on myös enemmän ihmisiä lisäämässä perheen varallisuutta. Toisaalta useamman ihmisen aikataulujen ja siivoustaipumusten yhteensovittaminen saattaa olla hankalaa, toisaalta useamman henkilön läsnäolo saattaa myös helpottaa kotitöiden jakamista. Kaikki on oikeastaan kiinni suhteen jäsenien keskinäisestä vuorovaikutuksesta (siitä, miten hyvin kaikki stemmaavat yhteen), mutta tämähän pitää paikkansa jo parisuhteistakin.

Lapsien kasvattamisessa näen monisuhteiden olevan ainakin yhtä hyviä kuin parisuhteet tai yksinäiset ihmiset. ”Hallinnollisesti” katsottuna suuremmalta määrältä ihmisiä onnistuu lapsien syöttäminen, vaatettaminen, vahtiminen, viihdyttäminen jne. varmasti helpommin kuin yhdeltä tai edes kahdelta ihmiseltä. Toisaalta, jos otetaan vakavasti ajatus, että lapsi tarvitsee hyvään kasvamiseen mieluummin kaksi ihmistä kuin vain yhden (mistä en kyllä ole varma), silloin luulisi useamman ihmisen läsnäolon olevan vielä suotuisampaa lapsen henkiselle kasvulle.

Ja kun elämäni ehtoo koittaa ja järkeni ja kuntoni alkavat prakaa, kenen hoiviin haluaisin asettua? Laitokseen, ulkopuolisten palkollisten varaan tuntuisi ikävältä jättää itseni, mutta vielä pahemmalta tuntuisi olla riesansa jälkeläisille tai muille sukulaisille, jotka eivät kuitenkaan ole valinneet omaa sukulaisuuttaan minuun. Sen sijaan iso ja mahdollisesti jäsenistöltään ”uusiutuva” perhe, johon kaikki ovat liittyneet omasta tahdostaan ja rakkauden takia, tarjoaisi seesteisen ja hellän turvan ihmisen viimeisille heikkoudenhetkille.

Eikös polyamoristeilla ole kaikki ihan hyvin? Mitä ne oikein valittaa, saavat pilluakin/kyrpääkin niin paljon kuin mieli tekee?

Tässä tulee nyt sitten se valitusosasto, jonka laatiminen on itselleni vaikeinta. Jos lähden ihan lainsäädännöllisistä asioista, monisuhteelta puuttuu monia etuuksia, joita ainakin avioliitolla jo on ja joita avoliitolle ja rekisteröidylle parisuhteella ollaan ajamassa. Suuri väryys on jo sekin, että monisuhdetta ei voi mitenkään virallistaa: sehän olisi kaksinnaimista! (Mielenkiintoista muuten, että jos asian tuo esille, ihmisillä tulee mieleen lähinnä islaminuskoisten tai mormonilahkojen monivaimoiset perheet: ”eihän sellaisia voi sallia tasa-arvoisuuden nimissä”, kuuluu usein kauhistunut huudahdus. Ja pah. Monivaimoisuus on kuitenkin vain yksi pisara monijäsenisten perhemallien joukossa, vaikka se nyt historiallisesti onkin varmaan ollut yleisin.)

Monijäsenisen perheen virallistamiskelvottomuudesta seuraa perimiseen ja vastaaviin liittyviä ongelmia: kaikkialla, missä puolisoiden virallinen asema painaa jotakin, polyamorisen perheen kaikkia jäseniä ei tunnusteta toistensa lähiomaisiksi (”olkoon vaikka kuinka rakas ihminen, meidän paperien mukaan teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa”). Samaan syssyyn voisin mainita myös lastenkasvatukseen ja huoltajuuteen liittyvästä käsittämättömästä rajoituksesta, että lapsella voi olla korkeintaan kaksi virallista huoltajaa (mikä koskettaa muuten muitakin kuin polyamorisia perheitä).

Yhteiskunnallisten epäkohtien päälle tulee sitten vielä kaikenlainen näkymätön, esimerkiksi puheen tasolla esiintyvä syrjintä. Miksi rakkauden yhteydessä puhutaan aina vain parisuhteesta, miksi lehdet ovat täynnä parisuhdevinkkejä, miksi lähes jokainen romanttinen komedia pyörii oletuksella, että parisuhde on kaikkien haave? Meillä on aviopareja, avopareja, nykyään jopa rekisteröityjä parisuhteita – ja jos ne seukkaa, niin nehän on silloin pari. Miltä tämä pari, pari, pari –hurmos tuntuu sen ulkopuolelle jäävästä paariasta?

Vaikeinta polyamoristille lienee kuitenkin oman identiteetin näkymättömyys nykymaailmassa. Homoseksuaaleista ja transsukupuolisista jokaisella varmasti on oma mielipiteensä, mutta kuinka moni on edes kuullut polyamoristeista? Ja miten moni on valmis kertomaan ja selittämään asiasta läheisilleen? Jos olisin homo tai transu, voisin hyvin kuvitella tulevani kaapista ulos omille vanhemmilleni, mutta että kertoisin olevani poly… en varmasti, eivät ne vielä niin edistyksellisiä ole.

***

(Ja jos joku blogiani lurkkaava ihminen, joka tietää myös oikean identiteettini, on nyt kauhistunut polykaappini räjähtämisestä, puhelimeni ja sähköpostini ovat avoinna. Mutta välttäkää Facebookin seinää, sitä lukevat sivullisetkin.)

***

Ja jos joku lukija ei tosiaan vielä tiennyt, mitä polyamoria on, Wikipediassa on ihan hyvä esitys asiasta.

Seksikö muka velvollisuus?

Halal-tv:n uusinta närkästytti mieltäni jokin aika sitten. (Ja tästä ei ole tulossa halla-aholaista kommenttia. Tyhmä mielipide ansaitsee närkästyksen, edustipa sen esittäjä mitä tahansa uskonto- tai ajatussuuntaa, etnistä ryhmää, sukupuolta tai seksuaalista suuntaumusta.) Jakson aiheena oli seksuaalisen vapautumisen Ruotsissa (kuulemma) aiheuttama teiniraskauksien ja sukupuolitautitapauksien lisääntyminen. Lääkkeeksi tarjottiin (yllätys, yllätys) ehdotonta pidättäytymistä avioliittoon saakka, jota islamkin kannattaa. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kommentin, että islam puhuu myös täydellistä selibaattia vastaan: ihmisen on tarkoitus lopulta harrastaa seksiä (mutta vain sen yhden kanssa), koska seksuaalisuus on lahja Jumalalta, jota ei saa heittää hukkaan.

Hieman mietittyäni huomasin, että samanlainen ajatus on yleensä takana muillakin ihmisillä, jotka kannustavat odottamaan sitä oikeaa: (avio)seksi on heille luontainen, ideaalinen ja jopa välttämätön osa ihmiselämää, palkkio, joka odottaa venttaamisen jälkeen ja jota siksi ei saa heittää hukkaan, kun se tulee eteen. Vaikka yksiavioinen seksielämä usein esitetään ainoana vaihtoehtona kukasta kukkaan hyppivälle sinkkuelämälle ja näin kaikista siveimpänä ja moraalisimpana lifestylenä, syrjivät yksiavioisuutta parhaana elintapana kampanjoivat myös elinikäistä selibaattia (itse asiassa vaihtoehtoja on vieläkin enemmän, kuten uskollinen polyamoria, mutta keskityn tällä kertaa selibaattiin).

Seksitön elämähän on sikäli mielenkiintoinen avioelämän vaihtoehto, että se on aika ajoin ollut hyväksyttävä ja joskus jopa kannatettava elämäntapa. Itse asiassa on jopa irvokasta, että länsimaissa juuri fundamentalistikristityt puolustavat avioliiton ja aviollisen seksin pyhyyttä, vaikka alkujaan tyypillisenä maailmanlopunkulttina kristinuskoa eivät perhe-elämän kaltaiset muodollisuudet olisi voineet vähempää kiinnostaa: taivaassa ei mennä naimisiin, kerrotaan Jeesuksen sanoneen, ja taivas taas oli alkukristityille läsnä jo uskovien yhteisössä.

Avioliitto hiipi mukaan kristillisyyteen aluksi takaovesta, kun Paavali totesi uskovien himonnälästä syntyvää valitusta tarpeeksi kuultuaan, että parempi on naida kuin palaa – siis parempi, että seksielämää harrastetaan edes valvotusti kuin holtittomasti vehdaten. Kristillisyyden kiteydyttyä kirkoksi avioliitosta tehtiin tietysti sakramentti: tämä oli osa laajempaa projektia, jossa ihmiselämän jokainen alue otettiin tiukempaan kirkolliseen valvontaan. Ironisesti avioliiton pyhyyttä valvoi aluksi – ja katolisissa maissa vieläkin – joukko avioliitosta kieltäytyneitä ihmisiä. Uskonpuhdistajat sitten heittivätkin selibaatilla vesilintua ja korottivat avioliiton lopulta ideaaliseksi elämäntavaksi. Edes avioliiton sisällä seksitön elämä ei ollut kovin suotavaa: pitihän maailmaan saattaa lisää lapsia, kuten Raamatussa oli määrätty. Lapsien tekeminen tai edes yrittäminen oli suoranainen velvollisuus: Luther piti sitä jopa niin tärkeänä asiana, että muistaakseni salli kyvyttömien miesten vaimoille luvan hankkia rakastajan, kunhan juttu hoidettiin hiljaa ja liikaa huomiota herättämättä.

Ihmisten ja etenkin naisten sitominen avioliittoon ja aviolliseen seksiin on ollut kätevä tapa valvoa heidän elämäänsä: lapsia aviomiehelleen tuottava vaimo ei ole ehtinyt puuhailla turhia, kuten miettiä esifeministisiä ajatuksia. Juuri seksittömät (tai ainakin seksittömiksi oletetut) elämäntyylit ovatkin usein tarjonneet naisille tilaisuuden päästä vaikuttamaan laajemmalti. Leskinaiset – jotka eivät enää olleet avioseksin nauttijoita – saivat usein oikeuden hallinnoida kuolleen miehensä omaisuutta, kun taas nunnat – jotka eivät avioseksiin olleet koskaan koskeneetkaan – pystyivät vaikuttamaan ainakin oman luostarinsa alueella ja ehkä jopa laajemminkin ajan taloudelliseen ja kulttuuriseen elämään. Etenkin nunnat olivat tavallaan työssä käyvien naisten edeltäjiä, jotka rikkoivat tavanomaisen huora/madonna-jaottelun.

Yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuminen seksuaalisesti ja perhemuotojen kannalta sallivammaksi ei merkitse seksittömän elämäntavan kieltämistä. Päinvastoin tällainen kulttuuri hyväksyisi seksittömyyden tai neutriuden yhtenä mahdollisena asemana seksuaalimuotojen kirjossa (eräänlainen nollatapaus seksi- tai perhevalinnoissa on aina mahdollinen). Seksuaalisuudesta kiinnostumattomia henkilöitä epäilemättä on. Ehkä neutrius on heille geneettisesti määrittynyt tila, ehkä se on heihin iskostunut kasvuvaiheessa tai ehkä se on harkitun valinnan tulos. Tärkeää ei ole, mistä halu selibaattiin on heille tullut – onko se enemmän luontaista kiinnostumattomuutta seksuaalisuudesta vai pikemminkin halua irtautua seksuaalisuuden vallasta – tärkeää on se, että heidän halunsa on otettava vakavasti.

Elokuvassa A Dirty Shame seksuaalisesti addiktoituneet ja neutrit taistelivat yhden kaupungin vallasta. Oikeasti kiistaa ei pitäisi olla: maailmassa riittää tilaa sekä ihmisille, jotka haluavat tutkiskella itsensä ja toisten kehonsopukoita, että ihmisille, jotka päinvastoin haluavat pitää omat sopukkansa piilossa eivätkä toistenkaan sopukoihin halua lähemmin tutustua. Kummankin – tai oikeastaan kaikkien elämäntapojen – yhteisiä vihollisia ovat ihmiset, jotka pitävät omaa elämäänsä ohjenuorana muiden onnelle. Elämänkestävä monogaaminen avioliitto sopii epäilemättä joillekin: toisia se rajoittaa asettamalla heille mahdottoman yhteen ihmiseen sitoutumisen ideaaliksi, toisia se rajoittaa asettamalla heille mahdottoman seksin harjoittamisen velvollisuudeksi.