Vallan piirit - miehisen elämän säätelyä

Naisen ulkoista olemusta on säädellyt kulttuurissamme ennen kaikkea mies. Tietenkään ei ole mitään vanhojen partojen salaliittoa, joka määrittelisi etukäteen, millaista univormua naisten pitää käyttää: maailma ei toimi kuin Dan Brownin jännäri. On vain epämääräinen, kaikkialle levittyvä uskomus, että naisen pitäisi ulkomuodollaan miellyttää – ennen kaikkea miehiä, ehkä vain yhtä, ehkä useampaa, ehkä kaikkia, ehkä vain epämääräisesti pitää olla siistin ja huolitellun näköinen. Tätä uskomusta siirretään sukupolvelta toiselle, miehet ja naiset ottavat sen annettuna, edelliset luontaisena etuoikeutenaan nauttia eteensä ilmaantuvien naisvartaloiden esteettisyydestä, jälkimmäiset elämään kuuluvana tosiasiana. Ja lehdet täyttyvät ohjeista ja vinkeistä, neuvot leviävät kaverilta kaverille, näin löydät sen oikean, kiinnität hänen huomionsa, viettelet itsellesi, ja pikkuhiljaa naisen elämä on täynnä itsensä tuunaamista, hiusten laittamista, vaatteiden valitsemista...

Onko miehisessä kulttuurissa mitään vastaavanlaisia ulkonäköpaineita? Itse olen elänyt miesten määrittämässä maailmassa onnekseni viimeksi yläasteella, mutta uskoisin silti voivani näiden kokemusten perusteella kertoa, mikä päättää miesyhteisön maun. Jos naiset ovat kuunnelleet ulkonäkökysymyksissään miestä, kuviteltua tai oikeaa, miehet ovat kuunnelleet toisia miehiä. Perusmiehisessä kulttuurissa vallitsee selkeä hierarkia, jokaisella on oma paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Ryhmässä vallitsee selkeä näkemys, mikä tekee miehestä miehen. Aidon miehen paikka on ylhäällä muiden yläpuolella, hän on se, joka käskee, hänellä on voimaa pakottaa toiset tahtoonsa, fysiikkansa tai karismansa voimin hän raivaa tiensä huipulle. Häntä ihailevat kaikki naiset, tämä on totuus, joka kiertää miesten keskuudessa, se on jo päätetty, enää ei tarvitse kysyä edes naisilta.

Tosimiehen alapuolella ovat ne muut, joilla ei saumaa yksinkertaisesti ole – tätä eivät siis kerro naiset, vaan toiset miehet. Ja miksipä saumaa olisikaan, kun omaan viehättävyyteen ei voi vaikuttaa oikeanlaisella pukeutumisella, koristautumisella tai vastaavalla: flaksin määrää oma paikka miesten hierarkiassa eikä ulkoisilla tekijöillä ole mitään tekemistä asian kanssa, paitsi kenties jollain luonnon langettamalla vakiolla, kuten peniksen koolla – näin siis miesten keskuudessa kerrotaan. Eikä koristautuminen ole edes sallittua miehelle – naismaista, homojen hommaa, miehen pitää suhtautua väreihin ja tuoksuihin omassa nahassaan epäillen, vaikka naisilta niitä toki vaaditaankin. Naisilta neuvoja oman habituksen parantamiseen ei saa kysyä: vain mammanpojat ne naisilta tiedustelevat, mitä laittaa päälle.

Miehinen hierarkia päättää, miten mies saa pukeutua, ja myös, ketä hän saa haluta. Miesten hierarkia pisteyttää naiset, heidän jokaisen kehon osansa yksitellen. Tällä ei vain alisteta naisia, vaan myös rajoitetaan miesten haluja. Ai tuostako muka pidät, sehän on kamala läski, joku ihme larppaajakasvissyöjäfeministiviherpunafriikki, selvä lesbo: et saa haluta, ketä oikeasti haluat, vaan sinun täytyy haluta sitä, joka on etukäteen todettu haluttavaksi – vaikka sinulla ei tietenkään ole lupa sitten yrittää häntä, koska et ole tarpeeksi korkealla hierarkiassa.

Puhetta parrasta

”Ei kasva parta pahoille, turpajouhet joutaville”. Ei tarvitse paljon fundeerata, kun huomaa, että muinaisen runonlaulajan mielestä suurin osa naisista on pahoja tai ainakin joutavia.

Parta on muinaisuudesta alkaen merkinnyt kaikkea stereotyyppisesti miehistä: aikuisuutta, viisautta, rohkeutta ja ennen kaikkea tietysti valtaa. Parran avulla mies on voinut erottautua ”siitä toisesta sukupuolesta”: katsokaapa, tässä jotain upeaa ja esteettistä, mitä te ette osaakaan tehdä (mies ei tosin yksin osaa tehdä lapsia, mutta tästä ei ole kannattanut kovin suurta numeroa pitää – eihän nyt pelkkä Odottaminen suurta taitoa tietenkään vaadi). Eipä ihme, että kun nainen on joskus päässyt miehiseen asemaan, jopa faaraoksi asti, hänen on täytynyt pukea päällensä tekoparta – miehiseen työhön vaaditaan toki miehisiä ominaisuuksia.

Toisaalta parta on ollut niin miehinen ominaisuus, että naisella kasvaessaan se usein on herättänyt kammoa, oudoksuntaa ja vastenmielisyyttä. ”Meidän freak showstamme löytyvät kaikki maailman kummallisuudet: tulennielentää, kääpiöitä, jättiläisiä, käärmenaisia, tatuointeja ja tietysti parrakas nainen!” Ja niin pikku-Matit ja Liisat ovat ihmeissään katsoneet ja kauhistelleet, kun tätillä rehottaa kunnon parta. Joskus parrakkaassa naisessa ovat yhdistyneet sekä epänaisellinen luotaantyöntävyys että miehinen pyhyys. Keskiaikainen pyhimys Wilgefortis pelastautui avioliitolta pakanakuninkaan kanssa kasvattamalla kunnon karvakuontalon: hänen isänsä tosin ristiinnaulitsi hänet, mutta saipa Wilgefortis edes marttyyrin iäisen kunnian.

Nykyaikana vähäinenkin karvoitus naisen kasvoilla herättää enemmän sitä kammoksuntaa, ja nyky-yhteiskunnassa nainen kokee painetta olla kasvoiltaan täysin sileä ja karvaton, jos siis haluaa olla todella naisellinen. Onhan niitä parrakkaita naisia nykyäänkin olemassa, mutta miksi heitä näkee enimmäkseen sellaisissa nykyajan freak showssa kuin Nelosen ”dokumenteissa”?

Kuolevatko runopojat sukupuuttoon?

Populaarievoilijat ja ihmistieteilijät kiistelevät usein siitä, vaikuttaako ihmisen luonteeseen enemmän geeniperimä vai ympäristö. Sukupuolten muuttumattomiin ominaisuuksiin uskojat kannattavat useimmiten edellistä vaihtoehtoa: onhan se nyt selvä, että jos miehellä ja naisella on yhden geenin ero, niin jotenkin se näkyy niiden luonteissa, ja siksi miehet ovat kovia machoja, jotka hyppivät kukasta kukkaan, ja naiset taas herkkiä äitisieluja jne. On aika romuttaa tämä argumentti.

Oletetaan ihan huvin vuoksi, että ihmisten luonteet määräytyisivät todella pelkästään heidän perimänsä mukaan. Entä sitten? Kaikki miehet eivät kuitenkaan olisi samanlaisia, koska geenistö vaihtelee paitsi sukupuolten välillä, myös yksilöstä toiseen: karskien machojen lisäksi maailmaan mahtuu myös herkkiä runopoikia. Runopoikia ei syntyisi enää lainkaan ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki runopoikageenejä levittävät ihmiset sattuisivat kuolemaan sukupuuttoon: ja siltikin satunnaisen mutaation kautta runopoikageenit saattaisivat taas päästä valtaamaan maailmaa.

Voisivatko runopoikageenien esiintymät olla kuitenkin hyvin satunnaisia: heti kun yksi runopoika tulisi maailmaan, hänen sukunsa pian kuolisi? Ehkä joskus kaukaisina aikoina, mutta maailma on ehtinyt teknologian ansiosta muuttua toisenlaiseksi. Geenien sukupuuttoon johtaa kolme tekijää: a) geenien kantajat kuolevat jo ennen lisääntymisikää, b) geenien kantajat eivät pääse parittelemaan ja c) geenien kantajat eivät pysty saamaan lisääntymiskykyisiä lapsia. Oikeastaan mikään näistä ei enää suuremmalti estä runopoikageenien leviämistä ainakaan länsimaissa.

Pienten lasten kuolemat ovat entistä harvinaisempia: sen takaavat riittävä ruoansaanti ja lääketieteen kehittyminen. Jopa keskosina syntyneet lapset pystytään nykyisin pitämään hengissä, samoin lapset, joilla on jotain synnynnäisiä vammoja ja sairauksia. Runopojallammekaan tuskin on vaikeuksia pysyä kasvuikänsä elossa. Lääketieteen kehitys on myös antanut ainakin länsimaiden ihmisille levittää geenejään, vaikka normaalein metodein lapsia ei syntyisikään: erilaiset hedelmöityshoidot tekevät jopa runopojastakin vanhemman.

Ainoa vaikea linkki onkin sitten parittelemaan pääsy. Aiempien aikojen hankaluutena oli mahdollisesti kumppanien puute: kävelymatkan päässä ei välttämättä ollut naista, jolla olisi ollut runopoikia himoavaa geenistöä. Nykymaailmassa ihmisillä on tietysti mahdollisuus hakea sopivaa kumppania kauempaa: jossain päin maailmaa saattaa hyvinkin olla runopojille sopiva vastinparinsa. Mutta tämäkään ei itse asiassa ole tarpeen nykymaailmassa, jossa seksin ja lisääntymisen linkki ei enää ole yhtä tiukka. Ehkäisyn vuoksi kovakaan panomies ei välttämättä pääse koskaan lisääntymään. Toisaalta runopojan ei tarvitse varsinaisesti saada naista geeniensä leviämiseksi: kunhan vain luovuttaa sukusolujaan tarvitseville, saa geenistönsä parhaiten liikkeelle. Runopojan pitää vain olla ahkera peräkammarin poika ja luovuttaa tuotantoaan hedelmällisyysklinikoille, ja johan saadaan täytettyä maailma pikku runopojilla.

Joku voi tietysti epäillä, ettei evoluutio voisi tapahtua näin nopeasti: kestihän nykyihmisen syntyynkin jokunen milleniumi. Mutta evoluutio voi olla ajoittain nopeaakin: jos vain sopivia mutaatioita on olemassa ja ympäristö on suotuisa niiden leviämiselle, evoluutiota voi tapahtua hyvinkin nopeasti (kuuluisin esimerkki ovat ne perhoset, joiden musta mutaatio sai tilaisuuden hurjaan leviämiseen, kun saasteet muuttivat pesäpuiden rungot tummiksi). Runopoikia maailmassa on ollut ja on edelleen, ja jos kaikki tosiaan riippuu vain geeneistä, on myös runopoikageenejä. Enää tarvitsee vain levittää niitä maailmaan, ja tähänhän onkin jo neuvot annettu.

Yleisemmin ottaen, jos geenit määrittäisivätkin ihmisten luonteen täysin ja jos geeniperimämme olisikin tähän asti pysynyt melko homogeenisenä, nykymaailmassa geenien ja sitä myöten luonteiden muuntelu on karannut aivan käsistä. Jos sukupuolilla joskus keskiajalla olisikin ollut ”normaaliluonteet”, on hyvin epätodennäköistä, että sellaisia on enää. Ja hyvä niin: maailmasta tulee paljon värikkäämpi paikka.

Tytöt pussaa, pojat haluaa sänkyyn

Sattuipa tässä kuussa kirjastossa käydessäni käteeni kirja, joka lupasi kertoa tytöille kaiken, mikä nyt tietämisen arvoista oli. Letitysohjeiden ja suklaakeksireseptien lisäksi annettiin toki myös seurusteluvinkkejä sekä jopa suuteluohjeita ja luokiteltiin erilaisia suutelijatyyppejä. Mielenkiintoisesti opukseen oli lisätty myös luku yhden illan suhteista ja kannustettiin kokeilemaan niitä, koska ne voivat olla ihan kivoja: tosin kirjan muun aineiston perusteella näissä suhteissa ei suutelua pidemmälle päästä.

Vieressä makasi saman tekijän pojille kirjoittama vastaava teos. Pyöräilyvinkkien ja retkeilyjuttujen ohessa kerrottiin myös tuiki tärkeitä tietoja poikien fysiologiasta: pojilla on joku peli, jolla on kuin oma tahtonsa, mutta jota ei aina kannata seurata. Lisäksi neuvottiin erilaisia seurusteluvinkkejä: on esimerkiksi hyvä antaa tytölle aikaa ja siirtyä vuoteeseen muhinoimaan vasta sitten, kun kumpikin sitä oikeasti haluaa. Ja tietysti pitää aina muistaa käyttää kumipukua.

Nämä kirjat oli siis kirjoitettu 2000-luvulla. Kummankin perusteella 1) pojan on aina tehtävä aloite seksiin ja 2) vain pojan tarvitsee tietää, mistä seksissä on kyse (tytöille riittää, kunhan osaa suudella). Luulisi, että tekijälle olisi tullut mieleen laittaa edes jotain alkeellista sukupuolivalistusta teokseen, joka lupaa kertoa tytöille kaiken tärkeän maailmassa, mutta ei. Vai olettiko tekijä (joka siis oli naispuolinen), että tytöt tietävät tämän kaiken muutenkin? Vai uskoiko hän, että tytöt eivät oikeasti halua seksiä (korkeintaan sitä suutelua)?