Lapset ja aikuiset eivät kohtaa

Kannatan periaatteessa suuresti adoptiota. Maailma on täynnä lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet tai eivät kykene tai halua hoitaa lapsiaan: mikäpä sen mukavampaa kuin tarjota heille vanhemmat, joita he eivät tähän asti ole voineet saada. Olisin jopa valmis sanomaan, että suvullinen lisääntyminen on tavallaan itsekästä verrattuna adoptioon: miksi lisätä maailman muutenkin ylikansoittuvaa väestöä, jos omaa vanhemmuusviettiä voi toteuttaa muutenkin, jo olemassa olevien lasten avulla. Tai ehkä itsekkyys on huono sana: kenties jokin tiedostamaton vaisto tosiaan ajaa suuren osan ihmisistä kaipaamaan juuri omaa geeniperimäänsä kantavaa jälkeläistä. Siltikin olisin valmis kehottamaan kaikkia hiljentämään tätä vaistoaan ja suhtautumaan lastenhankintaan rationaalisemmin: teillä on ehkä oikeus lapseen, mutta tarvitseeko sen lapsen geenien olla samoja kuin omanne?

Näin siis olisi täydellisessä tilanteessa. Adoptioprosessi ei kuitenkaan ole maailman helpoimpia asioita. Ihminen ei voi vain valikoida maailmalla odottavista pienokaisista yhtä omaan perheeseensä, sillä välissä on kokonainen ketju auktoriteetteja, joiden pitää hyväksyä, että adoptoijat todella ovat sopivia vanhemmiksi. On organisaatiota omassa maassa, on organisaatiota lapsen maassa.Sinällään tässä ei ehkä olisi mitään pahaa, aikaahan tällainen tarkistus vain vie ja lapsen parastahan tässä vain ajatellaan. Mutta miksi sitten tuntuu, että välikäsien valintoja ohjaavat enemmän heidän omat käsityksensä hyvästä vanhemmuudesta. Mitä tekemistä ihmisen sukupuolielämällä, siviilisäädyllä tai vaikkapa vammaisuudella/vammattomuudella on hänen hoivaamiskykynsä kanssa? Kuka nämä ideaalimuotit valitsee?

Otan esimerkiksi oman tilanteeni. Vaimollani Eeva Empaatilla on liikuntavamma: niin lievä, että hän pystyy kävelemään melko hyvin ilman tukea ja kantamaan asioita toisella kädellään. Itse kuitenkin olen terve ja kykenevä liikkumaan ”normaalisti”: pahimmassa tapauksessakin olisin kuitenkin minä lapsen huoltajana vielä jäljellä. Vaimoni vammaisuuden takia meidän olisi kuitenkin vaikea päästä adoptiojonossa kovinkaan pitkälle, koska adoptiojärjestöt eivät ilmeisesti pidä vammaisia suotavina vanhempina – suoranaista syrjintää ei esiinny, lapsia haluavat vain tahtovat jäädä ikuisesti odottamaan vastausta.

(Hämmentävää muuten, että hedelmättömyyshoitoklinikoilla ollaan paljon suvaitsevaisempia, eikä esimerkiksi vammaisuutta nähdä esteeksi hoitojen aloittamiselle. Yhteiskunta siis mieluummin asettaa jo muutenkin heikompirakenteisen ihmisen alttiiksi hormoneille ja mahdolliselle yhdeksän kuukauden ”rääkille” kuin antaa jonkun toisen hankkiman lapsen tällaisen ihmisen käsiin. Arvovalinta tämäkin.)

Kansainvälisen adoption säännöt ovat vuosi vuodelta vain tiukentuneet. Yksityinen adoptio oltiin jokin aika sitten kieltämässä – liekö kenties jo ehditty kieltääkin. Perusteluina esitettiin, että yksityinen adoptio mahdollistaa kaupankäynnin lapsilla – ja ainoa ratkaisu sitten ilmeisesti olisi tiukka valvonta. Ihmisethän tunnetusti ovat niin heikkoja ja paheisiin sortuvia, että myyvät vaikka omat lapsensakin omien halujensa toteuttamiseksi.

Hämmentävä on myös Yhdistyneiden Kansakuntien tekemä päätös, että adoptiot toteutetaan ensisijaisesti aina maansisäisinä – onhan lapsosen tärkeä kasvaa juuri omaan kulttuuriinsa. Takana tuntuu olevan vanha ennakkoluulo, että biologinen side vanhemman ja lapsen välillä on niin pyhä, että sitä ei millään voi rikkoa: ainakin uuden vanhemman pitää olla edes samaa ”heimoa”. Ja totta kai valtioista on hauskaa pelata pikkulapsilla rulettia: tuolla on vähän harittava katse, annetaan sen mennä ulkomaille, mutta tämähän on vallan potra ihmisenalku, kyllä siitä vielä tuottava kansalainen ja armeijan vahvistus saadaan, pidetään meillä.

Ja onhan biologisen vanhemmuuden linkki niin pyhä Suomenmaallakin, että lapsia mieluummin kiikutetaan erilaisissa väliaikaisratkaisuissa – jos ne vanhemmat vielä vaikka aikuistuisivat ja alkaisivat hoitaa omaa vekaraansa – sen sijaan, että luovutettaisiin adoptoitavaksi ihmisille, jotka oikeasti haluaisivat niitä lapsia huolehtia. Ai mitä tekemistä sillä biologisella siteellä on lasten edun kanssa? Epäilemättä paljon, ei vain nyt tule mieleen yhtään mitään. (Ja mikäli tällainen maaginen linkki todella olisi, olisi tietysti se kolmas ratkaisu, että lapsi voisi biologisten vanhempiensa lisäksi saada useampia huoltajia. Ai niin, niitähän voi olla Luonnollisesti vain kaksi kerrallaan ja mieluusti vielä eri sukupuolta! Mutta tämä onkin jo toisen tekstin aihe…)

(Palatakseni vielä muuten juttuni alkuun, naisilla vielä ymmärrän halun tulla raskaaksi: on eittämättä upea kokemus tuntea kantavansa uuden elämän alkua omassa kehossaan. Mutta miesten halu saada geneettisesti itsensä kaltaisia jälkeläisiä – tätä en enää tajua.)

Lapsetko muka viattomia?

Helsingin sanomissa ja Seksualistin blogissa oli jokin aika sitten käynnissä keskustelua pornon haitallisuudesta yhteiskunnassa yleensä ja erityisesti nuorten sielunelämässä. Pornon vastustajien keskuudessa toistui ajatus pornosta väijyvänä pahantekijänä, joka syöksyy viattomien lasten ja nuorten kimppuun ja mullistaa heidän käsityksensä oikeasta seksuaalisuudesta. Vastustajat vetosivat teoreettiseen viitekehykseen, jossa keskenkasvuisia pidetään ensisijaisesti passiivisina vastaanottajina ja siksi aina pornon uhreina eikä koskaan aktiivisina toimijoina, jotka saattaisivat itsenäisesti hakeutua seksuaalisesti kiihottavan materiaalin ääreen.

Heitetäänpä tähän väliin parhaimpia paloja keskustelusta:

"Pikku poikien päät menevät sekaisin tästä sairaasta seksin ja pornon tuputtamisesta. Joka tuutista tunkee silmille vain sitä ittiään. Pojilla on ihan järjettömät käsitykset siitä mitä tarkoittaa olla "mies". Sitten aletaan leikkimään pikkusiskolla tai koulukaverilla. Kukaan ei pysty kontrolloimaan sitä mitä pojat näkevät ja kokevat aivan liian aikaisin. "
"Ala-asteikäiset ovat jo lähes kaikki nähneet pornoa. Sen ikäisestä suurimmalla osalla seksi ei ole ajankohtaista vielä vuosiin, osalla ei ole puberteettikään alkanut. Miten tuon ikäinen ihmisalku voi ymmärtää sitä mitä näkee?"
"Tämä lienee ajan ilmiö, sillä pornoriippuvaiset ovat saaneet yliotteen, ja saaneet kakarat kuvittelemaan, että porno on normaalia aikuisten kanssakäymistä. Jo esiteinit kyselevät mitä tehdä kun teinipoikakaverit ehdottelevat pornolehdistä oppimiaan asentoja ja muuta käyttäytymistä. Teiniyteen kuuluu uteliaisuus seksistä, mutta porno on aivan toinen juttu."
"Mutta katastrofin ainekset ovat edessämme nyt, kun tytöistä kasvaa pornon myötä samanlaisia suhteessaan seksiin, kuin pojista. Tytöt muuttuvat poikien kaltaiseksi. Ja kun tytöt käyttäytyvät samalla tavoin kuin pojat, on katastrofi valmis. Kaikki naivat kaikkien kanssa ilman mitään rajaa. Irtoseksi ja yhden yön suhteet muuttuvat normaaleiksi. Tytöt ovat niihin yhtä valmiita, kuin pojat. Tämä on katastrofi parisuhteille ja avioliitoille. Kuka enää menisi naimisiin, ja perustaisi perheen, kun joka puolelta löytyy naisia yhden yön seikkailuihin. Eivätkä perheet pysy kasassa, kun aviomiehille on tarjolla halukkaita naisia rajattomasti. Miten käy perheen, miten lasten?"

Ystäväni lapsuudentutkija Siiri Sympaattinen [salanimi ei tällä kertaa ole omaa keksintöäni, vaan tilaustyö] kertoi, että samanlainen lapset passiivisina tulkitseva paradigma on ollut aiemmin vallitseva tutkittaessa yleensäkin lapsia ja etenkin heidän suhdettaan mediaan: esimerkiksi tutkittaessa lasten suhdetta niinkin viattomaan mediaan kuin tv-uutiset on lähinnä mietitty, millaisia traumoja lapset voivat aivoihin syötettyjen rajujen uutiskuvien vuoksi kokea. Siiri itse kannattaa uutta paradigmaa, jossa lapset voidaan hyväksyä myös aktiivisina toimijoina, joita esimerkiksi itseään kiinnostavat uutiset ja jotka ottavat uutisten välittämän tiedon aktiivisesti osaksi omia leikkejään (lapset esittävät uutistoimittajia jne.). Tällaista lähestymistapaa vanhan liiton tutkijat ovat pitäneet jopa moraalittomana: selvä merkki siitä, että heidän oman paradigmansa takana ovat olleet pikemminkin lastensuojelulliset kuin puhtaan tieteelliset intressit.

Sovelletaanpa oppimaamme käytännössä. Vanhan paradigman mukaisesti lasten suhde pornoon ja yleensäkin seksuaaliasioita käsittelevään mediaan olisi aina vain vastaanottava. Lapsi itsessään olisi kuin tyhjä taulu, viaton enkeli, jonka päähän ei ainakaan ennen sopivaa ikää (joka on aikaisintaan joskus yläasteella) pilkahtaisikaan ajatus seksistä (ainakaan mistään kovin perverssistä seksistä). Uuden paradigman mukaan lapset voisivat päinvastoin oma-aloitteisestikin keksiä seksuaalisuuden ilot, jopa ilman ulkoapäin tulevia vaikutteita. Todistusaineistona uuden paradigman puolesta esitänkin tosipohjaisen kertomuksen siitä, miten pienet lapsetkin voivat itsenäisesti ajautua ”synnin ja saastan” tai ”mielenkiintoisten kokemusten” äärelle. Seksuaalisista asioista kylmiä väreitä saavat voinevat tässä vaiheessa lopettaa lukemisen, sillä pääsanomahan tuli jo esitettyä. Kiihottavaa materiaalia etsivät taas... ehkä kannattaa hakeutua jonnekin muualle, sillä ei tämä nyt oikeasti niin rääviä aineistoa tule olemaan.

Tapahtumapaikkana on siis Maamme erään suurehkon kaupungin keskikokoinen ala-aste melko syrjäisessä kaupunginosassa viime vuosisadan viimeisen vuosikymmenen alkupuoliskolla, aikana ennen internetin ja nettipornon maihinnousua. Olosuhteet seksuaalisen materiaalin silmille hyppimiseksi olivat heikohkonlaiset. Jotkut väittivät löytäneensä lehtiroskiksesta joskus kiinnostavia kuvia – ilmeisesti alusvaatekatalogin – ja toinen pikkulapsi oli joskus vanhemmiltaan salaa ehtinyt tiirata viisi minuutta Kolmoskanavan Club Erotica -sarjaa (jossa siis kaikki rintaa rivompi piilotettiin jopa aikuisten silmiltä).

Kertojanne (eli allekirjoittanut) oli tuolloin kymmenvuotias eikä vielä lainkaan kiinnostunut sukupuoliasioista: siksipä hän muistaa kyseisen vuoden tapahtumat objektiivisen, ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Astetta alemmalle luokalle (siis yhdeksänvuotiaiden joukkoon) tuli uusi tyttö. Tyttö ei ollut mitenkään erikoisen ”kehittynyt” (ainakaan kertojan muistin mukaan) eikä tuolloin nuorisomuotiin edes kuulunut paljastavuus. Silti kertoja muistaa suuren osan yhdeksän- ja jopa osan kymmenvuotiaista pojista villiintyneen tytöstä aivan täysin: seksuaaliasiat nousivat puheenaiheeksi paljon enemmän kuin ennen. Kolmannen luokan pojat pudottelivat tahallaan kyniä tytön pulpetin läheisyyteen, jotta voisivat kontata hänen läheisyyteensä ja tiirailla hänen muotojaan. Uskaliaimmat taisivat jopa koskettaa tyttöä ikään kuin vahingossa. Näkemäänsä ja tuntemaansa nämä yhdeksänvuotiaat koltiaiset käyttivät fantasiointinsa pohjana harjoittaessaan pienissä porukoissa joukkomasturbointisessioita, joissa munkkirinkilöitä käytettiin aidon asian korvikkeena.

Tyttö ilmeisesti ei ollut saamastaan huomiosta edes pahoillaan, vaan pikemminkin yllytti ihailijoitaan ja valikoi palvojien joukosta itselleen mieleisensä. Pisimmälle pääsi kertojan luokalla ollut – siis 10-vuotias – poika, joka oli ikäisekseen jo melko hyvin kehittynyt: tämän saattoi miltei jokainen todeta, sillä pojalla oli taipumusta ekshibitionismiin jo näin varhaisella iällä. Eräänä päivänä oleillessaan tytön pihalla poika joutui tytön ja tämän seitsemänvuotiaan pikkusiskon ”hyökkäyksen kohteeksi”: tytöt olivat raahanneet hänet sisään, riisuneet ja tehneet, mitä kaikkea nyt voi tehdä ryhtymättä varsinaiseen yhdyntään.

Jutun viimeisten vaiheiden todenperäisyyden voi tietysti kiistää, koska kertoja itse ei ollut tapahtumassa paikalla: tapahtuman tosin varmistivat sekä pojalta että tytöltä tietonsa saaneet lähteet. Joka tapauksessa jo tällaisten tarinoiden syntyminen näin nuoressa ikävaiheessa ilman ulkoisia vaikutuksia kertoo, että seksuaalikysymykset saattavat tulla ajankohtaisiksi jo yllättävän varhaisessa iässä. Voisi olettaa, että tällaiset tapahtumat ovat miltei väistämättömiä, kun iso kasa lapsosia kootaan päivittäin yhteen viettämään aikaa toistensa kanssa: ei siihen sen kummempia ulkoisia yllykkeitä tarvita. (Ja jos joku konservatiivi ajatteli käyttää tätä tarinaa propagandana sukupuolille yhteistä varhaiskasvatusta vastaan, kannattaa muistaa, että esimerkiksi brittiläiset poikien sisäoppilaitokset ovat tunnetusti olleet vielä suurempia ”paheen pesiä”, joissa isommat miehenalut ovat surutta käyttäneet nuorempia tovereitaan hyväkseen.)