Ironian lyhyt oppimäärä

Kaarina Hazard oli paitsi ruma ja tyhmä nainen, lisäksi raukkamainen maanpetturi, joka ei uskaltanut älähtää aitoa suomalaista sankaria vastaan ennen tämän kuolemaa, vaan pelkurin lailla huuteli takapäin tämän kuoltua työntäyteisen ja ansiokkaan elämän jälkeen marttyyrin lailla. Kansa vaati oikeutta, mutta maamme johdossa olevat feministilesbot estivät rangaistuksen toimeenpanon, vaikka sotiemme veteraanit eivät kuolleet vapauden ja ruisleivän puolesta vain siksi, että aidoista perustason suomalaisista voitaisiin levittää törkeitä valheita. Exit only, pitäisi tuollaisille kantturoille sanoa jo Suomineidon neitseellisillä rajoilla. Puhumme tästä lehmästä jo menneessä aikamuodossa, sillä vaikka hän vielä eläisikin, sankareilla on aina monta ystävää, jotka juuri nytkin ovat polttamassa epäisänmaallisia kirjoituksia suurilla rovioilla ja valmistautuvat nostamaan hasardin korkealle killumaan merkiksi vaaleiden, suomalaisten, isänmaallisten, aitoa Suomen kansaa rakastavien heteromiesten ankarasta vihasta. Jos hän olisi mies, munatkin leikattaisiin irti, sillä lapsiinsekaantujaahan tuollainen epeli enemmän muistuttaa. Jumala ehkä armahtaa – vaikka Hänkään ei vaaleana partasuuna voine olla tässä asiassa eri mieltä – mutta suomalainen mies ei. Jäännökset jätämme Kiasmaan, tuonne homojen, ulkomaalaisten ja muiden epäsuomalaisten taiteeksi kutsuman maissipaskan joukkoon.

Yllä oleva oli esimerkki ironiasta. Omia blogitekstejäni tunteva saattoi jo minun suustani hämmentäviltä kuulostavista mielipiteistä päätellä, että aivan tosissaan tyyppi ei tässä voine olla. Tekstejäni tuntematonkin saattaisi huomata yhtäläisyyksiä tiettyihin viime aikojen tapahtumista nousseisiin kirjoitelmiin ja kenties hoksata, että kirjoituksen todellinen piikki ei ehkä sittenkään ollut Kaarina Hazardissa, vaan näissä kirjoituksissa, joiden ylilyöntejä on parodisesti vielä korostettu ja alleviivattu. Kokonaisuuden kruunaavat epäsuorat viittaukset erään perustason suomalaisen lausuntoihin.

Ironia on tunnetusti vaikea laji, ja nytkin on mahdollisuutena, että Kaarina Hazardin tukijoukot loukkaantuvat näennäisestä häneen kohdistuneesta vihanryöpytyksestä: epäilen kuitenkin, että hänen ystävänsä ovat tarpeeksi sivistyneitä ymmärtääkseen, mistä jutussani oli oikeasti kyse. Toisaalta ironinen otteeni saattaa säästää minut toiselta taholta tulevalta haukkumiselta ja jopa suoranaiselta väkivallalta: ymmärtämättä ivan oikeaa kohdetta keskustelupalstojen viisaat eivät saa päähänsä ripustaa minua Hazardin viereen roikkumaan (ironian epäilemättä keksi kivikaudella joku heikompi luolaihminen, joka halusi nälviä isompiaan saamatta kuitenkaan nyrkistä). Ja jos joku näistä viisaista saisi kerättyä tarpeeksi harkintaa huomatakseen salaivan kirjoituksessani, sen pahempi hänelle: samallahan hän myöntäisi oikeasti ymmärtävänsä, mistä ironiassa on kyse, ja näin tekisi hänen kiukunpuuskastaan perusteetonta.

Minäkö muka vaarallinen?

Myytinmurtajan blogissa käytiin joskus viime vuonna keskustelua raiskauksen pelosta, jota naiset saattavat tuntea jopa aivan kotikonnuillaan kävellessään: jokainen ohikulkeva mies voi olla potentiaalinen hyökkääjä ja jopa näennäisesti miehetön tila voi kätkeä pensaisiin piiloutuneen paholaisen. Ja miksipä pimeä pusikko ei pelottaisi nykymaailmassa, missä näennäisesti turvallisessa kauppakeskuksessakin voi joutua vaaratilanteeseen.

Kohtasin näiden keskustelujen aiheen konkreettisesti huomatessani viime viikkoina, miten oma, itseni vaarattomaksi tuntema olemukseni voi olla ohikulkijalle kauhun ja kammotuksen lähde. Joudun usein kävelyttämään lemmikkiäni hämärähköön aikaan, enemmän tai vähemmän valoisien polkujen läpi. Ulkopuolinen näkee tällöin helposti vain tumman hahmon, koska pienuudestaan johtuen lemmikkini jää usein näkemättä. Kulku lemmikin kanssa on aina hieman pysähtelevää ja epäsäännöllistä, mikä tekee tumman hahmon liikehdinnästä entistä epäilyttävämpää. Kaiken lisäksi lemmikkini päästelemät epämääräiset röhkimisen, läähätyksen, nuuskutuksen, hönkäilyn ja vinkumisen sekaiset ääntelyt kuulostavat tottumattomasta varmasti himokkaan perverssin päästämiltä.

Olenkin nyt pari kertaa havainnut vastaantulevien naisten suhtautuvan lähestymiseeni polkua pitkin hyvin varauksellisesti. Joku on jäänyt syrjemmälle odottelemaan, että varmasti menen ohitse. Joku on jopa poikennut polulta metsään ja valaissut matkaansa matkapuhelimen taskulampulla (strategisesti minusta varsin kummallinen manööveri – eikö valaistu ihminen ole pimeässä pusikossa helppo saalis?). Minusta tällainen on hyvin surullista: pelkkä läsnäoloni ahdistaa kanssaihmistäni ja tekee hänen olonsa turvattomaksi.

Ongelmana onkin, miten pystyisin helpottamaan mahdollisen vastaantulijan ahdinkoa, etenkään kun en itse voi koskaan ennakoida, milloin tai missä näitä yhteentörmäyksiä sattuu. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta ja väärintulkittavilta. Takaisin kääntyminen tai metsään poikkeaminen voivat vaikuttaa yritykseltä piiloutua yllätyshyökkäystä varten. Hidastaminen saattaisi kertoa valheellisesti, että harkitsen kohta iskua, ja pysähtyminen vaikuttaisi vielä selvemmältä uhkaukselta. Toisaalta tahdin nopeuttaminen ohituksen jouduttamiseksi voipi olla aivan yhtä pelottavaa: sieltä se tulee ja miltei juosten. Ja kaikenlaiset huudahdukset tyyliin ”ei tässä mitään hätää” ovat eittämättä kaikkein tökeröin yritys ja nostattaisivat naisen kammoa eksponentiaalisesti.

Mitä minun siis tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?