Mitä näet, kun katsot - savikipon, elukan vai persoonan?

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni tein ns. Full Montyt isomman yleisön edessä seitsentoistavuotiaana pikkupoikana. XL-vitosen tahdittamina minä ja pari muuta jukuria olimme päätyneet vähentämään vaatetustamme muutaman naispuolisen ystävämme edessä (ei, alkoholilla ei ollut osuutta asiaan). Vastaanotto oli tirskuvaa, joskin ystävällistä ja vähäinen innostus lieni näyteltyä. Silti koin tuon vähäisen kiinnostuksen, en ehkä kiihottavaksi, mutta ainakin miellyttäväksi: jokaisen pitäisi saada tuntea, miten toisen katse lipuu omissa kehonkaarteissa, jotka jännittyvät tanssin (tai tässä tapauksessa tanssia etäisesti simuloivan liikkeen) vietävinä ääriasentoihin.

[Myönnän käyttäneeni melko halpaa koukuttamistapaa: terveellinen rusina piilotetaan seksuaalisuuden suklaaseen ja toivotaan, että lukija haukkaa koko makeisen eikä vain imeskele herkkuja pinnalta. Toisaalta, seksuaalisuus kerää uteliaita: kirjoituksen alun ovat ehkä jo lukeneet masturbointimateriaalia etsivä sinkku, närkästyshaiveniaan kutitteleva vanhus ja sukupuolisuudestaan epävarma teini. Ehkäpä joku heistä jatkaa hieman pidemmällekin.]

Saman toiselle paljastautumisesta kumpuavan nautinnon olen kokenut intensiivisemmin Eeva Empaatin kanssa, jolloin vastaanotto on saattanut lopulta olla muutakin kuin hilpeää hihittelyä. Silti ensireaktio alkavaan katseidenkeruuesitykseen on sitoutuneessa parisuhteessakin usein lähinnä huvittunut ja jopa kiusaantunut (osasyynä tosin lienee se, että lähinnä naispuolisia ystäviä ympärilleni keränneenä olen oppinut vain naisellisia kiihottamisliikkeitä, jotka eivät niin herkästi heteronaisiin vaikuta). Miksi näin? Miksi on niin vaikeaa ottaa vastaan katseelle antautuva ihminen ja nauttia hänen kehostaan? Miksi katselemisesta voi jopa tuntea syyllisyyttä? Miksi antautuva taas kokee nauttivansa, vaikka toisessa kontekstissa sama tapahtuma saattaisi tuntua nöyryyttävältä? Hyvät sukupuoliset ja sukupuolettomat, pureudumme tänään objektiksi tekemisen eli esineellistämisen saloihin.

Muistan olleeni hyvin hämmentynyt, kun ensi kertaa kuulin tahi luin, että jonkin näkemisessä pelkkänä objektina olisi jotain väärää. Ajattelin tuolloin vain englannin ”object” tai saksan ”Gegenstand”-sanan pääasiallista merkitystä: kohteena oleminen (niin tosin tuntuivat monet kirjoittajatkin ajattelevan). Meidänhän on ihan mahdotonta asettua suoranaisesti toisen housuihin ja kokea, millaista heidän kokemuksensa on (jos joku sellaista taitaa, kehotan ottamaan yhteyttä skeptikoihin, he ovat luvanneet moisesta ihmeestä ihan rahapalkkioitakin). Bussissa näen kasan ihmisiä, mutta yhdenkään kanssa en pääse näköyhteydessä hyppäämään hänen aivoihinsa: olenko silloin muka jotenkin katsonut heitä loukkaavalla tavalla?

Mysteeri sai valoa, kun huomasin, että suomeksi puhuttiin esineellistämisestä. Jos ihminen nähdään pelkkänä materiaalisena möykkynä eikä itsenäisenä persoonana, hänen arvoaan alennetaan, kuului siis sanoma. Olin silti hämmentynyt. Ensinnäkin, tällaista esineellistämistä tapahtui monessa sellaisessa tilanteessa, jota tuskin pidettäisiin paheksuttavana. Jos kuljen tiiviissä väkijoukossa, ajattelen kanssaihmisiäni usein lähinnä ainekappaleina, joiden liikeratoja minun täytyy ennakoida ja joita minun täytyy parhaani mukaan väistellä: olenko silloin todella alentanut näiden henkilöiden arvoa? Toisekseen, tuntui huvittavalta, että esineellistämisen yleisimmät esimerkit olivat seksuaalisia, vaikka tällaisissa tilanteissa myös ihmisten epäesineelliset ominaisuudet esittävät selvää osaa. Malliesimerkkinä esineellistämisestähän on rivosti alastonta naista tiiraava mies, joka tunkeutuvalla katseellaan tyydyttää oma himoaan. Kuitenkaan irstaan katsojan himoa ei tässä tapauksessa sytyttäisi pelkkä materiaalinen kappale, vaan nimenomaan naispuolinen vartalo: vähintäänkin miessian täytyy nimittäin visualisoida edessään avautuva satunnainen materian kappale naiseksi, jotta kiihkoa heräisi.

Perinpohjaisena ihmisenä halusin päästä esineellistämisajattelun seksuaalisuteen kytkemisen alkulähteille, jotta ymmärtäisin tätä mysteeriä paremmin. Varhaisimmat merkit löysin harmaahapsi Kantin mietteistä. Tämän raihnaisen filosofin mukaan ihminen toimi kaikessa sukupuolisessa kanssakäymisessä esineen eikä vapaan persoonan tavoin. Koska ihmisen arvoa taas alensi, jos häntä havainnoi pelkkänä käyttöesineenä, oli seksitapahtumalle altistuminen siis häväistys ikisaksalaisen mielestä – paitsi jos se tapahtui lain sanktion saamassa avioliitossa, jossa kumpikin maksoi toisen häpäisemisen omalla itsehäpäisemisellään (ihanan romanttisia nämä muinaiset ajattelijat).

Esineellistämisopin juurit löytyivät siis ajalta, jolloin maailma jaettiin kahtia persooniin ja esineisiin (tai tutummin termein ilmaistuina sieluihin ja ruumisiin/materiaalisiin kappaleisiin): sielu nolataan, kun sen sijaan huomio kiinnittyy vain ruumiiseen, ja siksi esineellistäminen on pahasta. Mutta ihmistä harvemmin ajatellaan enää kahdesta palasesta liimattuna tekeleenä: kehoni on minua enkä ainakaan vielä ole onnistunut irtautumaan kehostani (jos joku onnistuu, ilmoittautukoon taas skeptikoille). Myönnettäköön, vaikka ihminen olisikin kehollinen tai jopa keho, ihmiskeho on paljon muutakin kuin pelkkä ainekappale: tunteva, tahtova, ymmärtävä jne. Mutta miksi juuri seksuaalisuus alentaisi ihmiskehon asemaa muiden silmissä, kun seksuaaliset ominaisuudet eivät kuitenkaan kuulu pelkälle aineelle (rauta ei kiihotu, vaikka jähmeää joskus onkin)?

Toisaalta ihmiskeho ei ole ainoa vaihtoehto pelkälle ainekappaleelle: myös eläimen vartalolla on paljon ominaisuuksia, mitä elottomalla aineella ei ole (aistivuus, luultavasti jonkinasteinen tunne-elämä ja muuta). Ja tässä siis oikeastaan piileekin seksuaalisen katseen kohteena olemisen väitetty alistavuus: siinä ihmiskehoa ei nähdä pelkkänä esineenä, vaan eläimenä, tuntevana olentona, joka tihkuu seksuaalisuutta jopa aivan konkreettisen nestemäisessä muodossa. Pitäisi siis oikeastaan puhua eläimellistämisestä eikä esineellistämisestä.

Mutta pelkkä katse ei vielä oikeasti eläimellistä katseen kohdetta. Jos vapaaehtoisesti heittäydyn toisen himon tuijotettavaksi, jopa odotan, että hän näkee minut vain seksuaalisuuden silmälasien läpi: haluan kokea, miten ihailijani silmät uppoutuvat vain kehoni eläimellisiin puoliin ja unohtavat esimerkiksi yhteiskunnallisen roolini. Silloin eläimellistyjä onkin katsova ihminen. Hän ei pysty irrottamaan silmiäni minusta, koska hän on niin oman eläimellisyytensä tai himojensa vallassa. Seksuaalisuuteen tottumaton katsoja saattaa tuntea hämmennystä ja syyllisyyttä, mutta oikeastaan oman arvonsa puolesta: hänen järkensä saattaa kimpaantua, että eihän minun nyt ihan näin viettieni vietävissä pitänyt olla. Minä sen sijaan voin joko olla tietoinen korkeammalla tasolla ja nauttia omasta kyvystäni saada katseen haltija menettämään järkensä tai sitten saatan itsekin lopulta eläimellistyä toisen kiihkon näkemisestä ja ajatella pelkästään ihollani.

Eläimellisen katseen kohteeksi joutuminen voi siis olla positiivinen asia, mutta vain jos katseen valtaan joutuu vapaaehtoisesti. Minulla täytyy voida olla mahdollisuus nousta sijaltani ja verhoutua eläimellisen katseen edessä: katsojan täytyy olla valmis sulkemaan silmänsä, jos en haluakaan enää olla niille avoinna. Tuijotustaan kiellon jälkeen jatkava on ainakin hetkellisesti joko järjetön tai julma. Joko hän todella voi olla niin himojensa vietävissä, ettei pysty herkullisen pakaran nähdessään olemaan ilmaisematta haluaan saada se illalliseksi: tällöin katse on vaarallinen ja eläimellinen, mutta ei ainakaan tietoisesti eläimellistävä. Tai sitten hän katsoo, koska haluaa kertoa arvostavansa minua vain eläimen vartalona, mutta ei järkevään keskusteluun pystyvänä kehona: tällöin katse on oikeasti eläimellistävä ja alistava.