Perinteinen perhemalli kriisissä - mukakristityt valittavat

Tänä kesänä olen kyllästymiseen asti nähnyt uutisissa ja epävirallisemmissa keskusteluissa kommentteja, joissa joku kristityksi itseään kutsuva yrittää ehdoin tahdoin kertoa, millaisia lakeja Suomen maassa pitäisi olla: etenkin perhemuotoja pitäisi näiden yhteiskunnan moraalista selkärankaa vartioivien mielestä säädellä raskaalla kädellä.

Minusta on jotenkin kaksinaamaista, että kristitty yrittää uskontonsa nojalla päättää, mikä on muille ja jopa kokonaiselle valtiolle hyväksi. Tämä ei johdu mitenkään syvästä inhosta tai epäluulosta kristittyjä kohtaan. Sen sijaan minusta tuntuu, että tämä mukakristitty omalla politisoinnillaan ajautuu kauas siitä, mitä hänen uskontonsa perustaja ajoi takaa. Jo alusta asti on ollut selvää, että valtion kanssa ei aidolla kristinuskolla ole mitään tekemistä: antakaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli valtio hoitakoon rauhassa omat asiansa.

Ylipäätään näiden kristittynä esiintyvien moralisointi, suvaitsemattomuus ja omahyväinen oikeassa oleminen on jotenkin alhaista. Olipa kysymys mikä tahansa, vastaus tulee hetkessä, uskonnon suuresta lakikirjasta, joka antaa säännön jokaiseen elämäntilanteeseen ja ongelmaan. Kuinka syvälliseltä ja jopa postmodernilta vaikuttaakaan näiden fariseusten rinnalla nöyrä mies, joka ei saarnannut eikä tyrkyttänyt mitään, vaan puhui niille, joilla oli korvat sen kuuntelemista varten – mies, joka pyrki ilmaisemaan ajatuksensa niin arvoituksellisesti, että hänen lähimmät seuraajansakin joutuivat usein kysymään, mistä hän oikein oli puhunut – mies, joka ei tuominnut, koska tiesi, että tuomitsijat tuomitaan itse myöhemmin ja että sokealla ei ollut mitään syytä lähteä taluttamaan toista sokeaa.

Äärimmäisen irvokasta on, että joidenkin perinteisten perhearvojen katsotaan olevan kristinuskon kovassa ytimessä. Avioliitto, keskiluokkainen perhe-elämä ja kirkoissa järjestetyt perinteiset sakramentit ovat kristittyjä leikkiville uskonnossaan tärkeintä. Mitäpä moisesta olisi sanonut mies, joka piti avioliittoa niin vähäarvoisena instituutiona, ettei katsonut sen pitävän enää tulevaisuuden paremmassa valtakunnassa – joka vältteli omien vanhempiensa ja sisarustensa seuraa ja kutsui ystäviään aidoksi perheekseen – jonka mielestä kunniallisen työteliästä elämää parempaa oli linnun lailla odottaa, sillä tarpeellinen ruoka kyllä aina jostain löytyy ja leppoistavan ajattelijan elämä on hyvä valinta, jota ei keneltäkään pitäisi ottaa pois – ja joka hautajaisiin aikovalle seuraajalleen totesi vain, että kuolleiden on parempi antaa haudata toisensa?

Aitoja kristittyjä vainottiin aikoinaan, koska he eivät saaneet rauhassa harjoittaa omaa uskoaan: heidät heitettiin leijonien eteen, jos he vaikka omissa oloissaankin puuhailivat rituaaliensa parissa. Nyt kristittyjen kehnot kopiot katsovat olevansa jälleen sorrettuja, koska he eivät kohta saa määrätä, että muidenkin täytyy alistua heidän avioliittokäsitykseensä – tämä on jo lapsellisuuden huippu, ikään kuin todellista sortoa voisi verrata oman kiistämättömän valta-aseman menetykseen. Eräs aito tanskalainen kristitty totesi jo 1800-luvulla, että kristittynä oleminen on nykymaailmassa liian helppoa: ei tarvitse kuin syntyä, niin jo on ilman suurempia uskontaisteluja liittynyt kristittyjen sankkaan joukkoon. Mutta mitäpä tällaista miettimään, onhan se kiva, kun voi vailla mitään voimanponnistuksia suoraan kirjata lapsensa oman uskonnon jäseneksi – eikä kukaan kai oikeasti jaksa käydä virallisen avioitumisen jälkeen vielä erillisellä siunauskeikalla, kun sen kaiken voi nyt tehdä kätevästi yhdessä paikassa. Tällaisia ongelmia ”kristityllä” nykyisin on: johan siinä marttyyrit nauraisivat, kun kuulisivat miten helppoa nykyisten kristittyjen elämä on.

Lapsia vaikka muille jakaa

Keskustelupalstoilla esiintyy joskus äärimmäisen mielenkiintoinen väite ”aikuisilla ei ole oikeutta lapsiin, mutta lapsilla on oikeus [biologiseen] äitiin ja isään”: tietenkin ilman perusteluja, sehän kuuluu asiaan. En nyt puutu tämän itsestään selvän tosiasian jälkimmäiseen puoliskoon, joka sekin tosin kaipaisi tarkempaa analyysia: tuodaanhan sinä salakavalasti ilmi, että vanhemmuuden ideaali muodostuu heteropariskunnasta, joka sattuu vielä olemaan geneettisesti lapsilleen sukua (geeniperimä ilmeisesti synnyttää lisäksi jonkinlaisen mystisen henkisen siteen ihmisten välille, joka tekee automaattisesti geneettisestä vanhemmasta geneettisen lapsensa parhaimman kasvattajan).

Sen sijaan minua kiinnostaa nyt väitteen alkuosa: kenellekään ei ole oikeutta lapsiin. Väitteen tekee entistä hämmentävämmäksi sen monitulkintaisuus: yrittääkö se olla tosiasiallinen kuvaus nykyisten valtioiden ja muiden ihmisyhteisöjen laeista ja periaatteista vai normatiivinen väittämä, että aikuisilla ei pitäisi olla automaattista oikeutta lapseen? Edellinenhän ei vielä perustele mitään: jos lait ja periaatteet ovat huonoja tai puutteellisia, ne on syytäkin vaihtaa tai ainakin niitä on hyvä korjata. Oletettavasti väittämä siis yrittää olla normatiivinen: sen mukaan ei ole totta, että aikuisilla pitäisi olla oikeus lapsiin.

Mikä sitten estäisi ottamasta periaatteeksi tai ainakin tavoitteeksi sitä, että jokainen aikuinen, joka vain haluaa, voisi päästä jonkin lapsen huoltajaksi? Tässä usein nostetaan esiin väittämän loppuosan mystiset lapsen oikeudet biologisiin vanhempiinsa: jos lapselle määrättäisiinkin jotkut satunnaiset vanhemmat, lapselta voisi jäädä puuttumaan suhde (biologiseen) isään ja äitiin – ja heteroseksuaalinen pariskuntahan on useimmiten paras valinta ihmistaimen kasvattiperheeksi. Etenkin lapsen suhdetta omiin biologisiin vanhempiinsa (jotka kaikilla toki on, jos vain ovat hengissä) ei pitäisi kovin helposti purkaa.

Päättelyketjun kaikkia heikkouksia ei ole syytä ruotia (odotan muuten edelleen jotain evidenssiä sille, että geneettinen side tekisi ihmisestä automaattisesti jotenkin hyvän vanhemman: itse kun olen aina luullut, että rakkaudella olisi jotain tekemistä asian kanssa). Huomautan vain yhdestä silmiinpistävästä heikkoudesta: miksi lapsella ei voisi olla ihan virallisesti vaikkapa homovanhempien lisäksi (biologinen tai muunlainen) äiti?

Puhun siis siitä helposti piiloon jäävästä olettamuksesta, että kaikilla lapsilla voi olla korkeintaan kaksi virallista vanhempaa. Miksi ei yhtä hyvin kolmea, neljää jne.? Tavallisesti uusia perhemuotoja vastustetaan, koska sellaisissa eläviltä lapsilta jää jotain kokematta (naisparin lapsilta isäsuhde tms.). Monivanhempaisessa tilanteessa lapsilta ei jäisi välttämättä puuttumaan mitään. Päinvastoin, he saisivat hellyyttä, huolenpitoa ja kasvatusta yllin kyllin. Sanoohan se vanha sananlaskukin, että lasten kasvattamiseen vaaditaan kokonainen kylä.

Kuulen jo vastalauseen kaukaa: eihän ihmisiä voi pakottaa jakamaan lapsensa huoltajuutta (mihin muuten vastaväittäjältä unohtui tässä välissä lapsen oikeus? Tämähän kuulostaa siltä, että vanhempien ja erityisesti biologisten vanhempien oikeus lapsiensa yksinhuoltajuuteen olisi ehdoton, vaikka muunlainen ratkaisu koituisi lapsen parhaaksi). Mutta pakon sijaan haluankin puhua mahdollisuudesta jakaa lapsen huoltajuus. Miksi emme sallisi ihmisille tällaista mahdollisuutta?

Epäilevä Eetu voi väittää, ettei kukaan vapaaehtoisesti lisäisi huoltajien määrää. Itse sen sijaan näen montakin tapausta, jossa vanhempien määrän lisääminen olisi perusteltua. Luonnollisinta monivanhemmuus olisi tietysti tapauksessa, jossa lasta kasvatetaan polyamorisessa perheessä. Mutta jo nykyään hyväksytyissä perhemalleissa löytyy tilanteita, joissa monivanhemmuus olisi luonteva valinta. Jonkin verran onkin puhuttu sateenkaariperheistä, joissa lapselle olisi luontevaa nimetä biologisten vanhempien lisäksi ainakin kolmas huoltaja. Vastaavanlainen monihuoltajuus soveltuisi myös avioeron jälkeisiin tilanteisiin, joissa toisella tai kummallakin osapuolella on jo uusi perhe. Ja erityisesti järjestely helpottaisi adoptiotilanteita, joissa kuitenkin jonkinlainen yhteys biologisiin vanhempiin halutaan säilyttää: nyt huoltajia tarvitsee vain lisätä eikä muuttaa.

En pysty oikeastaan näkemään haittoja, joita lukumääräisten vanhemmuusrajoitusten kumoamisesta voisi seurata. Sen sijaan etuja on useitakin. Onko ongelmia hoitajan saamisessa lapselle? Mitä useampi vanhempi, sen helpommin tämä järjestyy ja vieläpä oman isän tai äidin kanssa (päiväkotien vastustajien kannattaa huomioida tämä). Lapsilla ei monihuoltajaisessa tilanteessa ole vain kahta roolimallia, vaan useampia, mikä lisää pienten oman kasvun valintamahdollisuuksia. Puhumattakaan tietysti siitä, miten ekologista olisi, jos jokaisen vanhemmuutta halajavan ei tarvitsisi hankkia ikiomaa lastaan, vaan saman hiilijalanjäljen voisi jakaa useamman ihmisen kanssa.

Aliseksualisoitunut kaupunkimme

Olen kuullut huhuja, että kaupunkiympäristö olisi nykyisin yliseksualisoitunut, jopa pornoistunut. Huhujen vuoksi olen monasti lähtenyt innoissani tutkimaan kaupunkia ja joutunut joka kerta pettymään: eihän täällä mitään seksiä ole!

Aikamme yliseksualisoitumisen suurin symboli on ilmeisesti isokokoisen kerrostalon seinän peittävä H&M:n mainoskuva, jossa puolipukinen naikkonen istuskelee raukeasti. En vielä parhaimmalla tahdollanikaan ole löytänyt tällaisista kuvista mitään erityisen seksikästä tai pornoa. Alastomuutta niissä voi jotenkuten havaita, tosin vielä kaukana ollaan täydestä nudismista. Mutta pelkkä vähäpukeisuus ei seksiä tee eikä kiihottumista herätä. Mitäänsanomaton, jopa tyhjä mallinilme ja epä- tai jopa yliluonnollisen kiiltävä ihonpinta eivät yksinkertaisesti saa minua kiinnostumaan.

Mutta siirrytäänpä vähitellen pois minun mieltymyksistäni ja mietitään, mikä näissä kuvissa niin häiritsee – siis muu kuin se paljonpuhuttu seksikkyys. Yksi kritiikin kohde on tietysti siinä, että nämä kuvat ovat useimmiten täynnä puolipukeisia naisia: missä kaikki miehet ovat? Mutta vaikka joka toinen seinä peitettäisiin puolipukeisilla miehillä, joilla olisi ilmeisesti samanlainen tyhjä ilme kuin Dolce and Gabbanan erään mainoksen herraseurueella, jäisi siltä vielä jotain painamaan mieltä.

Toinen kuvissa hiertävä seikka on niiden kaupallisuus: härnäävää puolialastomuutta ja pseudoseksikkyyttä käytetään välineenä siiderien, vaatekappaleiden, partavesien ja ties minkä myymisessä. Ei kaupunkikuva ole yliseksualisoitunut, vaan seksuaalisuus ja eroottisuus on kaupallistunut (ja samalla madaltunut joksikin äärimmäisen epäeroottiseksi). Olisi ehkä jopa hyvää terapiaa nähdä aitoa eroottisuutta tällaisen mukaeroottisuuden rinnalla, tasapuolisesti joka makuun sopivana ja tietysti ilman mitään kaupallisia kytköksiä (valtio, kunnat ja järjestöt, tässä mahdollisuus todella muuttaa katukuvaa positiivisempaan suuntaan). Mutta millaisia eroottisia kuvia julkisin varoin voisi silmäniloksi kustantaa?

Ja tässä tulemmekin kolmanteen ja tärkeimpään kritiikin aiheeseen. Mainosten miltei kelteisillään keikkuvat naiset (ja ne muutamat miehet, joita olen sattunut bongaamaan) kuuluvat vartalo- ja elämänmalliltaan hyvin kapealle sektorille: mainoskuvat täyttävät kiiltokuvamaiset, nuoret, trimmatut, useimmiten vaaleaihoiset heterot, jotka eivät häpeile hitusen paljaan pinnan esittämistä, mutta joiden silmistä puuttuu aito intohimo ja joiden seksuaalisuuskin on jotenkin liian puhtoista ja sovinnaista. Jos seksuaalisuus yhdistyy vain tällaisiin ihmishahmoihin, syntyy väistämättä mielikuva, että muille ihmisryhmille seksuaalisuus ei kuulu. Ehdottaisinkin kampanjaa, jossa nämä unohdetut ihmisryhmät esiintyisivät aidosti eroottisissa ja sähköisissa kuvissa, ilman mitään kuvamanipulointeja, busseissa, talojen seinillä, sähkökaapeissa jne. Paraatipaikalla olisi selvästi varttuneempi pariskunta, ilkoalasti, jolloin jokainen elämän mukanaan tuoma merkki näkyisi laajalti, katse täynnä kiihkoa ja himoa, kietoutuneena toisiinsa (ehkä jopa coituksessa, jos kunnanisien kantti sen kestää): ja alla lukee ”ei vain nuorille”.

Pääkuvan lisäksi on helppo keksiä muita samaan aiheeseen sopivia teoksia: kun tarkoituksena on sanoa, että seksi sopii kaikille, pitää sanoma tosiaan kohdistaa kaikille. Pyörätuolissa oleva ihminen tyydyttää oraalisesti sokeaa partneriaan: ”ei vain hyväkuntoisille”. Selvästi pyöreämmäksi kasvaneet ihmiset harrastavat kivointa kuntoilumuotoa: ”ei vain laihoille”. Parrakkaan miehen pää piiloutuu tuuheaan ja tumman pusikkoon: ”ei vain karvattomille”. Kaksi miestä tai naista hyväilee toistaan: ”ei vain heteroille”. Aivan tavallinen nainen katsoo alastonkuvia miehistä: ”ei vain miehille”. Peiton alta kurkistaa kaksi ujosti hymyilevää kasvoa: ”ei vain rohkeille”. Piiskamista, nahkaa ja sidontaa: ”ei vain vaniljalle”. Useamman ihmisen lauma on epämääräisessä kimpussa: ”ei vain pareille”. Masturboiva ihmishahmo: ”ei vain seurallisille”. Kaksi nuorta myyttisissä lääkärileikeissä: ”ei vain varttuneille”. Ja tietysti tasaveroisuuden nimissä myös kuva iloisista ihmisistä, jotka pelaavat pleikkaa, lukevat kirjaa, lenkkeilevät ja tekevät yleensäkin kaikkea muuta kuin sekstailevat: ”ei ole pakko, jos ei halua”.

Yhtyäkö ihmiseen vai maailmankaikkeuteen?

Vapaa-ajattelijoiden pornotempauksesta ovat varmaan kuulleet jo kaikki. Vaikka suhtaudunkin tempauksen perusideaan positiivisesti – seksuaalisen monimuotoisuuden ilosanomaa on toki aina hyvä levittää, ja monilla kirkollisilla tahoilla ja lahkoilla tosiaan on hyvin seksuaalisuutta liialti rajoittavia opinkappaleita – jotenkin tuntui, että tapahtuma ei kuitenkaan oikein osunut siihen, mihin se ehkä yritti, eli uskontoon. Tämä ei niinkään ollut tapahtuman vika, sillä koko vapaa-ajattelijoiden toiminta kohdistuu mielestäni johonkin, mikä ei ole uskonnossa kovinkaan olennaista. Tempauksen innoittamana laajennankin nyt poikkeuksellisesti repertuaariani ja puhun uskonnosta.

Selvennyksen vuoksi sanottakoon, etten sitoudu minkään kirkon opinkappaleisiin enkä edes teismiin, mutten toisaalta myöskään ateismiinkaan: pyörin usemmiten ympäärinsä välittämättä lainkaan siitä, onko jotain jumaluutta olemassa, ja parhaimmillaankin sitoudun vain agnostisismiin, tai sitten panteismiin tai joskus jopa akosmismiin tai... Valitseminen on liian hankalaa, kun ei ole mitään selkeää perustetta, mitä pitäisi valita.

Enkä myöskään kannata yrityksiä tuoda tieteen teorioiden rinnalle yliluonnollisia selityksiä: sellaisia hypoteeseja ei tarvita, sillä ”tämänpuolista” voi tulkita ihan ilman sellaisten apua. (Toisaalta mahdollisen ”tuonpuoleisen” olemassaoloon en ota mitään kantaa: on aivan yhtä hedelmätöntä argumentoida sellaisen puolesta kuin sellaista vastaan, kun kuitenkin vain siihen ”tämänpuoliseen” pääsemme nyt käsiksi.) Kreatonismin kaltaisen epätieteen kritisoiminen on varmasti hyödyllistä: yhtä hyödyllistä lienee varoittaa vaaroista, joita epämääräisiin oppeihin sitoutuminen saattaa aiheuttaa.

Kuitenkin tällainen oppijärjestelmien kritiikki ei nähdäkseni koskaan kohdistu siihen, mikä uskonnoissa on olennaista tai mikä tekee uskonnoista uskontoja. Oppijärjestelmiä, jopa epätieteellisiä, on muitakin kuin uskontoja (äärimmäisen yksisilmäisesti tulkittu Neuvostoliiton marksismi on yksi hyvä esimerkki). Toisaalta uskonnoissa on paljon muitakin puolia kuin se dogmakokoelma, jota keskiverto vapaa-ajattelija tuntuu pitävän uskonnon olemuksena (huomaamatta usein edes sitä, että uskontojen dogmat, jos niitä sattuu edes kaikissa tapauksissa olemaan, ovat yhtä muuttuvia ja ihmiseltä ja ajanjaksolta toiselle vaihtelevia kuin muutkin mielipiteet ja uskomukset).

(Sanottakoon välihuomautuksena, että moni uskovaiseksi itseään tituleeraavakin keskittyy juuri näiden jostakin vedettyjen dogmien julistamiseen ja kirjavien lehdyköiden jakeluun postiluukusta. Hekin ovat nähdäkseni aivan hakoteillä uskonnon suhteen: sen sijaan he ovat pahimman luokan ideologeja ja agitaattoreita.)

Dogman sijasta päällimäisenä uskonnoista tulee etenkin ulkopuoliselle katsojalle varmaankin esiin niiden rituaalinen puoli. Omalta kohdaltani en tällaisista julkisista uskonosoituksista perusta: olen ilmeisesti lukenut nuorena liikaa Kierkegaardia, sillä tuntuisi jopa perverssiltä jakaa jotain pyhältä tuntuvia kokemuksia kenenkään muun kanssa. Mutta mikäpä minä olen muita tuomitsemaan, ja jos jostakusta tällainen yhteisöllisyys on kivaa, ei siihen pitäisi olla vastaansanomista, kunhan ketään ei rituaaleissa loukata tai pahoinpidellä. Mutta vaikka rituaalinen yhteisöllisyys olisi kuinka tärkeää uskovaisille ihmisille, ei sekään liene se uskontojen olennaisin kohta, sillä rituaalista yhteisöllisyyttä löytyy kyllä muualtakin kuin temppeleistä ja seurakunnista (urheilukisojen katsojissa tai konserttiyleisössä voi hyvin havaita jotain samanlaista).

Uskontojen kolmas aspekti opinkappaleiden ja rituaalien rinnalla ovat uskonnolliset kokemukset, jotka vaihtelevat pienestä valaistumisen tunteesta järisyttäviin tuntemuksiin, että ihmisen koko persoona sulautuu johonkin suurempaan, olipa se nyt sitten jumaluus tai maailmankaikkeus. Tällaiset kokemukset ovat nähdäkseni koko uskonnollisuuden ydin, sillä ne ovat jotain juuri uskonnoille ominaista, jota ei muussa elämänpiirissä esiinny. Jos hetkinen spekulatiivista antropologiaa sallitaan, epäilen, että uskontojen muut puolet ovat kasvaneet tällaisten kokemusten ympärille. Joku on kokenut koskettavansa jotain elämää suurempaa ja on siitä paikasta päätellyt, että joku Iso Ukko tai Akka siellä varmaan on hänelle jutellut: näin syntyi dogmi. Useampi tällaisia tuntemuksia kokenut on kerääntynyt yhteen ja kenties yrittänyt toisintaa jotain liikkeitä ja tapahtumia, jotka ovat johtaneet mystisiin kokemuksiin, ja lopulta samoihin bileisiin on kerääntynyt enempikin porukkaa, josta vain on ollut kiva hengata muiden kanssa ja touhuta siinä samalla kaikenlaista outoa: näin syntyi rituaali ja kultti.

Uskonnollisia tai mystisiä tuntemuksia kokeneet usein ankkuroivat omat kokemuksensa johonkin mukavalta tuntuvaan opinkappaleeseen tai uskonlahkoon: heidän kokemuksensa todistavat heidän mielestään näiden dogmien totuuden. Ne, jotka eivät tällaisia kokemuksia ole saaneet ja jotka luottavat tieteen metodeihin, väheksyvät helposti mystisiä tuntemuksia: synapsit ne siellä vain roihuavat. Itse olen siinä onnekkaassa asemassa, että olen paitsi tieteellisesti tai ainakin skeptisesti ajatteleva ihminen, olen myös kokenut muutaman kerran tuntemuksia, joita ei paremmin voi kuvata kuin ”sulautumiseksi johonkin isompaan” (sanottakoon näistä kokemuksista vain, että ne ovat tulleet yllättäen ja pyytämättä kuin paperit ministerin faksiin). Tieteellis-skeptisen asenteeni vuoksi minun ei ole tarvinnut sitoa kokemuksiani mihinkään dogmiin: pelkkä mystinen kokemus ei kerro vielä välttämättä minkään yliluonnollisen olemassaolosta, vaan voi todella olla vain ”hermojen heiluntaa” (tietenkään aivotieteellinen selitys uskonnollisille tuntemuksille ei poissulje mahdollista ”yliluonnollista kytköstä”: sellaista mahdollisuutta ei vain ole kovin mielekästä pohtia liikaa, kun mihinkään ratkaisuun ei voi päästä). Uskonnollisia kokemuksia ei tarvitse tulkita, ja usein juuri tällainen tulkinta on johtanut ongelmiin ja ylilyönteihin (ja etenkin niiden agitaattorien liikehdintään).

Toisaalta minulle ei tulisi mieleeni mahdollisten neurologisten selitysten takia kiistää uskonnollisten tuntemusten ja kokemusten arvoa. Rakkauskin on ehkä vain feromonien aiheuttamaa ja orgasmi jokin refleksi: entä sitten? Siltikin on olemassa rakkauden kokemuksia, on olemassa seksuaalista mielihyvää ja on olemassa myös uskonnollisia tajunnantiloja: asioiden selittäminen ei vielä poista niiden olemassaoloa eikä edes niiden herättämää ihmetystä. Jos sanon, että haluaisin niin kovasti yhtyä tuohon naiseen, on vain naurettavaa, jos joku tulee kertomaan, ettei siitä halusta kannata välittää, kun se on vain kemiallinen reaktio. Yhtä naurettavaa on, jos minulle paasataan aivotutkimuksen viimeisimmistä totuuksista, kun mainitsen, että koin juuri yhtyväni maailmankaikkeuteen. Lausahdukseni pointti on ollut kokemuksessani ja sen merkityksessä minulle eikä tämän kokemuksen mahdollisesti aiheuttaneissa tekijöissä. (Totta kai uskonnollisten tuntemusten kokija voi olla näistäkin kiinnostunut. Samalla tavoinhan orgasmeja kokeneet haluavat mielellään tietää, miten niitä saisi helpoiten lisää; vastaavasti mystisiä tuntemuksia kokeneet ovat usein koettaneet kaikenlaisten rituaalipaastojen tai meditaatioiden avulla toisintaa noita kokemuksiaan).

Uskonnollisten tuntemusten teoreettinen kumoaminen on jo käsitteellisesti mahdotonta – eihän tuntemuksia kumota, vaan teorioita ja opinkappaleita. Entäpä näiden tuntemuksien kritisoiminen niiden aiheuttamien käytännön ongelmien takia? - onhan uskonnollisten tuntemusten ”liikakäyttö” johtanut jotkut dogmatismiin, suvaitsemattomuuteen, yksisilmäisyyteen, kiihkoiluun, fanatismiin, jopa suoranaisiin väkivallantekoihin. Asia vaatisi enemmän selvitystä, mutta epäilen, että näissä tapauksissa on ollut kyse jostain muusta kuin pelkkien mystisten tuntemusten vaikutuksesta, esimerkiksi liiallisesta sitoutumisesta johonkin elämälle vieraaseen tai jopa sille vastakkaiseen opinkappaleeseen. Aivan samoin orgasmien kokeminen voi kenties suistaa jonkun heikkomielisen pois raiteiltaan ja tehdä tämän jopa niin riippuvaiseksi seksistä, että kyltymätön halu häiritsee hänen muuta elämäänsä, mutta tämä tuskin on ollut pelkästään orgasmien vika. Ja kuten orgasmeillakin, uskonnollisilla tuntemuksillakin voi kenties olla myös terveysvaikutuksia: miksi ne ”uskikset” muuten niin onnellisia kaikissa tutkimuksissa olisivat? (Tietenkään kukaan ei lähde harrastamaan seksiä tai uskonnollisia menoja vain terveysvaikutusten takia: Pena runkkaa Anttilan alusvaatekuvastolle ihan muista syistä kuin estääkseen mahdollista eturauhassyöpää, ja hänen kämppiksensä hakee meditoinnilla muutakin kuin onnea.)

Lyhyesti. Dogmeja on syytä kritisoida, jos ne selvästi asettuvat tiedettä vastaan kokemuksen selittämisessä. Jos ne taas puhuvat jostain kokemuksen ylittävästä, on parasta olla ottamatta niihin kantaa: uskoa voi toki miten haluaa, eikä näissä asioissa ole todisteita suuntaan eikä toiseen. Yhteisöllisiä rituaaleja ei voi kritisoida, paitsi jos ne tuottavat jollekin kärsimystä. Ja uskonnollisia kokemuksia – jotka ovat sitä uskonnon ydintä – ei ole järkeä kritisoida, vaikka niitä voi toki tutkia: uskonnolliset tuntemukset voivat antaa elämälle mielekästä sisältöä siinä missä rakkaus, kaikenlainen nautinto tai muutkin kokemukset.

Maailman ensimmäinen (?) feministinen tarina

Kerrotaan, että aikoinaan kuningas Arthurille esitettiin visainen kysymys, mitä kaikki naiset ihan oikeasti haluavat (panoksena oli tietysti kuninkaan henki). Arthur lähetti joukkonsa tekemään gallupia valtakunnan naisilta ja sai monen monta vastausta: kauniita koruja, komean miehen, paljon lapsia ja niin edelleen. Mutta vain yksi vanha eukko osasi tai uskalsi kertoa oikean feministisen vastauksen: naiset haluavat elää ja toimia ihan oman päänsä mukaan.

Palkkioksi vastauksestaan eukko halusi naida yhden Arthurin ritareista, ja arpa lankesi tällä kertaa sir Gawainille. Häiden jälkeen Gawain astui rohkeasti makuukammariin, jossa eukko olikin muuttunut kauniiksi naiseksi. Kävi ilmi, että nainen oli kirottu olemaan vain puolen vuorokautta kaunis. Gawainin piti nyt päättää, halusiko hän päivien ajaksi kauniin edustusvaimon vai öiden ajaksi seksikkään petikaverin.

Kunnon feministin tavoin Gawain päätti, että vaimon on paras päättää näin tärkeistä asioista ihan itsenäisesti ja omin päin. Kuinka ollakaan, nämä taikasanat rikkoivat naisen kirouksen ja hän saattoi olla nyt 24h kaunis.

Tiedettiin siis jo keskiajalla, että feminismi tekee miehetkin onnelliseksi!

Nimi on enne?

Osallistuja G: ”Feminismi on aivan kauheaa, se on sitä ja tätä hirveää ja kamalaa, pelkkää tyranniaa ja diktatuuria, haisee pahalta ja vie meiltä työt…”
Osallistuja R: ”Ehei ystäväiseni, feminismihän on loistavaa ja upeaa, maailman paras juttu sitten mansikkapirtelön, avartaa ja vapauttaa, vie kielenkin mennessään…”

Miten minusta tuntuu, että jokainen keskustelu feminismistä tai feminististä aiheista etenkin blogimaailmassa kääntyy lopulta tähän ongelmaan: mitäs se feminismi nyt olikaan? Aina jostain kulmasta joku sanoo, että sukupuolten tasa-arvoa hän kyllä kannattaa, muttei feministi silti ole, kun feminismi nyt on mitä on, muttei ainakaan aja tasa-arvoa, ja areenan vastakkaisesta kulmasta joku toteaa, että totta kai sinun täytyy olla feministi, ainakin jos tasa-arvoa haluat ajaa, sillä sitähän feministi tekee…

Kun tästä pakollisesta alkuselvittelystä päästään – jos päästään – varsinaisiin asioihin, no, kenties niitä mielipide-eroja on, kenties ei tai ainakin vähemmän kuin aluksi luultiin. Voisi jo luulla, että syntyisi kolmas puolue, joka haluaisi hypätä näiden nimikysymysten yli asioihin itseensä: jos vaikka ensin määriteltäisiin tarkkaan, mistä keskustellaan, ja sitten tosiaan keskusteltaisiin siitä (”ja päivän aiheena tänään, pitäisikö naisvaltaisten alojen palkkoja nostaa” ja huomenna ”miksi niillä pojille menee niin huonosti koulussa”).

Mutta näin ei toki tule käymään, paitsi ehkä akateemisen maailman abstrakteissa väittelyissä ja harvemmin sielläkään. Sillä ihminen ilmeisesti vain ei pysty ajattelemaan helposti tarkkojen määritelmien avulla; sen sijaan hänen päähänsä piintyy joistain sanoista mallikuvia, useimmiten sanojen yksittäisten (ja joskus jopa kuviteltujen) edustajien kautta. Kommunisti, kuulee yksi, ja mieleen nousee heti kuva piippalakkisesta armeijasta rynnistämässä rajan takaa orjuuttamaan vapaan kansan: kommunisti, kuulee toinen, ja hetikohta ajatus kääntyy Kuubaan, jossa sikaria polttelevat partisaanit taistelevat köyhän kansan puolesta – mikä ero sanoista syntyvissä tuntemuksissa voikaan olla.

Ja niin meille jää aina joku joukko ihmisiä, joille koko sana ”feminismi” on kuin punainen vaate eikä kelpaa tasa-arvon ajajien yhteisnimittäjäksi. Voipi siinä takana olla moninaisia syitä, miksi nimi ei kelpaa: ehkä se femi siinä alussa tuo liikaa mieleen naisten edun, ehkä mieleen muistuu joku ilkeä ihminen, joka itseään kutsui feministiksi tai ehkä tai…

Mutta eipä sanasta voi oikein luopuakaan eikä korvata sitä toisella, vaikka ruusu onkin kaunis, oli nimi mikä tahansa, sillä toiselle joukolle ihmisiä siihen liittyy niin positiivisia mielteitä. Ehkä muistellaan menneitä feminismin taistelijoita ja koko sitä perinnettä, joka on jo laajentanut meidän sukupolvemme tasa-arvoisuutta, ehkä vain ollaan totuttu käyttämään sanaa tai ehkä tai…

Tällaiset nimikiistat ovat siitä harmittavia, kun ne vievät aikaa varsinaisten asioiden ja ongelmien käsittelyltä: vähän niin kuin joka oppitunti jouduttaisiin palaamaan aina aakkosiin ja miettimään, että mikäs kirjain tuo nyt olikaan. Mutta eihän tällainen nimikiista voi jatkua loputtomiin, kaipa ihmiset osaavat nähdä sanojen läpi ja lopulta päästään niiden varsinaisten tasa-arvojuttujen käsittelyyn?

Tässä olen melko pessimistinen: nimet ovat ihmisille kuin hypnotisoivia taikasanoja, jotka estävät heitä ”sortumasta” oikeasti ihan kivoihin juttuihin (kuten nyt vaikka siihen feminismiin). Toisaalta toiset taikasanat houkuttelevat pahoille teille. Laita asialle kiva nimi, josta moni tykkää, niin saat paljon kannattajia, oli aatteesi mikä tahansa (n. 1930 eräässä puoluetoimistossa: ”kansallinen” ja ”sosialistinen” ovat nousussa, mitenkäs jos ne yhdistäisi). Ja älä käytä epäsuosittuja sanoja, niin voit hämätä kansaa (antiikin Roomassa ”kuninkuus” oli tabusana, joten yksinvaltius täytyi piilottaa kaikenlaisten ”keisarin” kaltaisten uudissanojen taakse).

Jos sitten joskus kaikista nimikiistoista huolimatta ensi vuosituhannella saadaan valmiiksi yhteiskunta, jossa kaikilla on sukupuoleen ja muuhunkin katsomatta kiva olla, jossa työhön pääsee ansioiden eikä kromosomien avulla, jossa kenenkään ei tarvitse lyödä toista pataan puolustaakseen itseään, jossa kenelläkään ei ole pelkoa ruumiillisesta ja seksuaalisesta koskemattomuudestaan missään tilanteessa, jossa kromosomit eivät määritä hyväksyttäviä pukeutumiskoodeja, käyttäytymismalleja tai edes sitä ruumiin muotoa … (annettakoon lukijalle vapaus lisätä tähän kaikki se, minkä hän haluaisi nähdä korjattavan nykyisessä sukupuolitilanteessa); niin eiköhän tässä onnelassa siltikin riidellä siitä, saako tätä paratiisillista tilaa nyt kutsua feministiseksi!

Koti, uskonto ja isänmaa - niiden nimissä ihmisen tappaa saa?

Jos joku haluaa miesnäkökulmaa tasa-arvokeskusteluun, hän usein melko nopeaan ottaa armeijakortin käyttöön. Miehet joutuvat käyttämään kokonaisen vuoden elämästään pakkotyöhön, josta ei saa edes kunnolla rahaa, on miesliikkeen edustaja tottunut jahkaamaan. Tästä usein seuraa loputon köydenveto siitä, kumpi sukupuoli oikeastaan tuhlaa aikaansa ja mihin: lasketaan loputtomiin keskimääräisiä tuntipalkkoja, työaikoja, raskauskuukausilta menetettyjä euroja, elinikäkertoimia ja ties mitä.

Vaikka tällaisella markanviilauksella epäilemättä jokin arvonsa on, en oikeastaan ole kovin kiinnostunut siitä. Toisaalta minulle on yks hailee, tienaanko koko elämäni aikana enemmän, vähemmän vai tismalleen saman verran kuin joku kuvitteellinen vertaisihminen ”sieltä toisesta sukupuolesta” – kunhan nyt kumpikin tienaa sen verta, että elämään pystyy (hippi-ideologiaa, myönnetään); toisaalta minusta on hyvin epäselvää, mikä noin yleensä ottaen olisi täysin oikeudenmukainen palkkausjärjestelmä – miksi vaikka jollain kunnankirjastonhoitajalla on paljon huonompi palkka kuin käytännössä vastaavaa hommaa yrityspuolella tekevällä informaatikolla? (Tiedän tiedän, en ymmärrä talouden lainalaisuuksista yhtään mitään: ehkä olisi pitänyt niitä kaupallisia aineitakin joskus viitsiä lukea.)

Pakollisen (tai puoliksi pakollisen) armeijassa käynnin suurin ongelma ei minusta joka tapauksessa ole se taloudellinen kysymys. Tai oikeastaan tämä taloudellinen kysymys on osa laajempaa ongelmaa, onko ylipäätään oikein, että ihmiset joutuvat/pääsevät tekemään puoli-ilmaiseksi ihan oikeita töitä (armeijan ja siviilipalveluksen lisäksi sama ongelma koettelee myös esimerkiksi opiskelun tai ”työvoimapoliittisten toimenpiteiden” työharjoittelijoiksi ohjaamia ihmisiä).

Armeijassa on nimittäin ihan omat ongelmansa. Enkä nyt viittaa siihen, että siinähän voi kuolla, jos luotisateeseen joutuu. Ja nyt en halua sotkeutua siihen iänikuiseen kiistakysymykseen, kumpi sukupuoli kärsii sodassa enemmän: eturintamassa kuolevat tykinruokamiehet vai kotirintamalla odottavat naiset, joita etenevät vihollisjoukot sitten raiskaavat tai ainakin muuten seksuaalisesti nöyryyttävät. Nykyaikaisessa sodassa kun kärsii jokainen, olipa sukupuoleltaan mitä tahansa ja olipa koti- tai eturintamalla.

Paljastan tässä vaiheessa, että olen kunnon maanpetturi enkä ole käynyt armeijaa, vaan siviilipalveluksen. Jos tämä jonkun mielestä jäävää minut keskustelemasta aiheesta, mikäpä siinä: ainahan on mahdollista lukea jotain muuta. Joka tapauksessa valitsin pitkällisen harkinnan jälkeen siviilipalveluksen juuri tuon mainitsemani armeijan ongelman takia.

Ajatus sotaan joutumisesta pelottaa. Ei se mahdollisuus, että kuolee jossain keskellä erämaata mahdollisesti vieläpä hyvin tuskallisissa merkeissä: sellaista voi tapahtua ihan normaalioloissakin. Sen sijaan ajatus siitä, että joutuu itse tappamaan toisia, päättämään, että nyt tuolta otan hengen pois, on silmittömän kylmäävä.

Pienenä minulla oli moraalisesti kaikki selvillä. Totta kai menisin armeijaan, ja jos sota syttyisi, menisin tietysti etulinjaan kivääri tanassa, ja kun vastapuolen edustaja juoksisi kohti asemapaikkaani, ampuisin suoraan – ohi. Jonkun lapsi, vanhempi, ystävä, rakastettu, mikä tuo kuviteltu vihulainen nyt olisikaan, säilyisi hengissä, koska juuri minä olisin ottamassa hänet vastaan eikä joku liipasinherkkä hullu, joka ei muusta piittaisi kuin oman High Scoren ylittämisestä. Hekumoin ajatuksella, miten saattaisin jopa juosta taistelukentälle ottamaan omien luodit vastaan ja pelastamaan omalla kehollani viattoman yksilön, ihan niin kuin joku moderni Jeesus tai Gandhi.

Sittemmin tajusin, ettei sota ole niin yksinkertaista: ettei se kaikki verenvuodatus ja sisälmysten leviäminen hiekalle ole johtunut vain siitä, että sinne jonnekin on lähetetty ne kaikkein mielipuolisimmat ja verenhimoisimmat yksilöt. Päinvastoin, normaaleja ihmisiä suurin osa on alun perin ollut. Mutta ihmiseläimen mieli on loppujen lopuksi niin kovin heikko. Rauhan oloissa pärjäämme jotenkuten keskenämme, mutta äärimmäisissä tilanteissa itsesuojeluvaisto saattaa pakottaa ihmisen tappamaan, jos ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja kun kuolemaa näkee joka päivä ympärillä, näkee, miten hyvät ystävät ja tutut hajoavat palasiksi tai jäävät vain sijoilleen makaamaan, sille kaikelle verenhajulle turtuu, alkaa vihata – ai ketä? – no sillä ei niin väliä ole, on valmis ja lopulta innokas iskemään ja ampumaan, ja vielä enemmän, häpäisemään ja alistamaan oletetut viholliset. Aiemmin vastuullinen ja herkkä ihmiskoneisto muuttuu pelkäksi reaktioapparaatiksi, valmiina leikkaamaan vihollisarmeijan sotilailta pään ja kiinnittämään sen kepinnokkaan toteemiksi: valmiina riisumaan vieraan vallan siviilitkin alastomiksi hangelle kitumaan ja ottamaan jopa kuvia kidutetuista ja raiskatuista ihmispoloista.

Niin, meillä kaikilla, jopa selväjärkisimmilläkin lienee jossain se oma katkeamispisteemme, jossa lakkaamme olemasta ihmisiä ja muutumme joksikin eläimiä alhaisemmiksi. Tätä mahdollisuutta pelkäsin, että tositilanteessa sivistyneen ulkokuoreni alta paljastuisi jotain, minkä olisi ollut parempi jäädä piiloon – enkä lopulta mennyt armeijaan.

Sivariin kuuluvalla koulutusjaksolla kuulin monen kanssapetturini kertovan hämmentyneenä, miten nimenomaan naiset olivat kritisoineet heidän valintaansa: miehet olivat sen sijaan suhtautuneet asiaan paljon ymmärtäväisemmin. Kritiikin perusteina olivat vielä ne samat vanhat litaniat: onhan se nyt miesten velvollisuus puolustaa maataan. Haluan ajatella, että näiden naisten kommenttien takana on ollut vain kulttuurinen tietämättömyys ja kokemuksen puute eikä mikään sukupuolinen tarve tulla miesten puolustamaksi. Suurin osa suomalaisista naisista ei ole joutunut kohtaamaan tätä valintaa: haluanko todella joutua joku päivä kenties ottamaan sen vallan, että päätän toisten elämästä? Suurin osa suomalaisista miehistä on tämän valinnan joutunut tekemään ja siksi ymmärtää myös niitä, jotka ovat tästä vallasta halunneet kieltäytyä.

Haluaisinko sitten, että myös naiset kutsuttaisiin armeijan harmaisiin? En: jos minä olen jotenkin huonossa tilanteessa, asia ei siitä muutu eikä mieleni tule yhtään paremmaksi, jos saan lisää kohtalotovereita. Pikemminkin näkisin mielelläni sen päivän koittavan, jolloin ketään ei pakotettaisi tekemään tätä valintaa: jolloin miehiäkään ei enää kutsuttaisi koko sukupolven voimin puolustamaan maatansa.

Ai mitä tehdään siinä vaiheessa, kun jostain päin itää vainolainen käy hyökkäämään neitseelliseen isänmaahamme? No, itse uskoisin, että jopa vain 16 000 koulutettua, hyvin palkattua ja työstään oikeasti pitävää ammattilaista auttaa rajalla, ilmassa ja meressä paljon enemmän kuin 350 000 ihmistä, joita joku vuosikymmen sitten on kuljetettu metsissä pakolla hiihtelemässä harvenevan lumen keskellä. Ja jos tämä ei riitä, ainahan on mahdollista evakuoida kaikki Ruotsiin.

Totta puhuen, ei sitä kukaan tietäisi, miten tässä hypoteettisessa vieraan vallan hyökkäyksessä kävisi. Eikä sitä tiedä, mihin diplomatian ja ulkopolitiikan kiemurat meidät vievät: kuka ties olemme ihan pian jo jossain sotilasliitossa mukana. Joka tapauksessa miesten yleisestä asevelvollisuudesta kiinnipitäminen ihan vaan siksi, kun niin on ”aina” tehty ja hyväksi havaittu, ei ole kovin järkevää.

Lopuksi erään 90-luvulla suositun yhtyeen ironisin sanoin:
"Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää
- ei taida riittää, johonkin se tyssää"