Ratkaisu raakoihin rikoksiin: Jatimatic joka jannulle

Oslon tragedian syistä ja syyllisen motiiveista on taitettu peistä jo tarpeeksi muualla: itse sanoisin, että kannattaa odotella, mitä kaikkea tutkimuksissa selviää, ennen kuin alamme tehdä hätäisiä analyyseja. Sen sijaan minua kiinnostaa eräs kommentti, jonka olen nähnyt esitettävän usemmallakin foorumilla (kenties takana on sama ihminen, kuten usein tällaisissa tapauksissa tuntuu olevan): jos aseenkantaminen olisi yleisesti sallittua, Breivikin uhrit olisivat voineet puolustautua ja mahdollisesti jopa taltuttaa hänet.

Sanottakoon heti kärkeen, että en nyt ole kieltämässä yksityishenkilöiltä kaikenlaisten aseiden omistamista tai vaatimassa aselakien kiristämistä. En esimerkiksi osaa sanoa, miten helppoa mahdollisen murhaajan olisi hankkia laittomia aseita tai miten houkuttavia varkaille olisivat metsästys- ja ampumaseurojen pakolliset asesäilöt – tällaisia vasta-argumentteja aselain kiristämisellehän usein annetaan.

Sen sijaan osaan hyvin kuvitella, millainen yhteiskuntamme olisi, jos ihmisillä olisi lain myöntämä oikeus kanniskella – edes tuhovoimaltaan pieniä – tuliaseita julkisessa ympäristössä. Kaikkiallehan ne olisi pakko tuoda, ainakin jos tarkoituksena olisi todellakin puolustautuminen mahdollisia terroristeja tai joukkomurhaajia vastaan. Jos tähän astiset koulumurhat ja terroriteot ovat opettaneet jotakin, niin ainakin sen, ettei tällaisia tapahtumia pysty kunnolla ennakoimaan – mahdollisuus katastrofiin olisi periaatteessa kaikkialla. (Sivuhuomautus: miten käsiaseet auttaisivat, jos potentiaalinen terroristi päättäisikin käyttää pommia tai vaikkapa biologisia aseita?)

Elämä aseiden keskellä olisi pelottavaa. Ase-ehdotuksen tekijät eittämättä vetoaisivat suurten kansanjoukkojen järkevyyteen – mutta mistä minä voin tietää kenenkään asetta kantavan yksilön olevan juuri niitä selväjärkisiä? Ja entäpä jos aseenkäyttöä rajoittavat estot olisivat lieventyneet esimerkiksi päihteiden liikakäytön takia? Kuvitelkaa vain minkälainen suomalainen vappu olisi, jos ihmisillä roikkuisi pistooli vyöllään ja humalan noustessa pienikin agressio muuttuisi pyssykähinäksi.

Ongelmana eivät edes ole vain ihmisten agressiot, vaan myös pelko. Aseita kantavat yksityishenkilöt herättäisivät varmasti yleisen tarpeen puolustaa itseään, jopa niissä, jotka eivät aseista muuten olisi kiinnostuneet. Itse asiassa vaatisi suurta rohkeutta kulkea kaupungilla ilman tulivoimaa. Asetta kantavien ihmisten määrä kasvaisi, ja joukossa olisi varmasti monia vähemmän kylmähermoisia. Oliko tuo tyyppi vetämässä asetta esiin? Pelkäävä ihminen tarttuu itse aseeseen vähäisimmistäkin vaaran signaalista.

Lisääntynyt aseenkantajien määrä lisää myös asetta huonosti hallitsevien määrää. Vahingoilta ei siis voi välttyä: yritin tuohon, mutta osuiki viereiseen. (Ai että aseenkantamiseen vaadittaisiin jotain esikoulutusta ja koetta? Jos tällainen olisi takuuvarma lääke, kolareita ei tapahtuisi niin paljon.)

Koko ajatus aseiden vapauttamisesta on aivan käsittämätön, mutta heijastaa hyvin verkkokulttuurissa esiintyviä yhden asian ajajia. Olipa kysymys mikä tahansa, olipa maailmalla sattunut vaikka mitä, he kerääntyvät jokaiselle mahdolliselle foorumille korppikotkien tavoin, sillä tämähän on taas uusi todiste heidän mielipiteensä totuudesta – joka tapauksessa olen sitä mieltä, että aseet kaikille, pakkoruotsi on poistettava, Kreikalle ei anneta mitään, veroja on lisättävä, veroja on vähennettävä, valkoinen heteromies on uhattuna, rokotukset ovat pahasta ja evoluutio on vain teoria.

Vaikka mielipiteiden kirjo onkin suuri, kaikkien takaa tuntuu löytyvän yksi yhteinen ajatussikermä: virallinen totuus on valhetta ja viralliset laitokset ovat pahasta, mutta aito totuus ja hyvyys löytyy yksilöiden (eli ainakin kirjoittajan) suusta. Viralliset tahot ovat ensinnäkin aivan liian tehottomia. Näin aseiden vapauttamista kannattava painottaa, miten epäluotettavaa poliisin työskentely on, eivät edes ehtineet tapahtumapaikalle ajoissa, kun taas kyvykäs aseistettu läsnäolija olisi heti kaatanut hyökkääjän. Toisaalta viralliset tahot ovat liiankin kyvkkäitä ja käyttävät voimiaan esimerkiksi viattomien aseharrastajien häiritsemiseen. Tyhmempi voisi luulla, ettei virallinen salaliitto voisi olla yhtäaikaa sekä voimakas että voimaton, mutta kirjoittajat ilmeisesti tietävät paremmin. Onhan heidän takanaan tietysti lännentarinoista asti medioita hallinnut kuva yksinäisestä sankarista, joka vailla muiden apua palauttaa järjestyksen maan päälle, kun viralliset tahot eivät enää pysty tekemään tarvittavia toimenpiteitä tai ovat jopa korruption saastuttamia.

Toki viranhaltijat saattavat ajoittain olla korruptoituneita tai muuten vain virkaansa sopimattomia. Vastaavasti aktiivinen kansalaistoiminta voi olla hyvinkin hyödyllistä ja voi esimerkiksi herättää tietoisuutta yhteiskunnan epäkohdista tai käynnistää ilmassa olevia uudistuksia. Mutta jos oletetaan vain periaatteen vuoksi, että virallinen toiminta on parhaimmillaan hyödytöntä ja pahimmillaan haitallista, kun taas toden pelastuksen pitää tulla yksittäisiltä sankareilta, ollaan hyvin lähellä Breivikin ajatuskuvioita: maailmassa on virhe, kukaan ei tee asialle mitään, mutta minä tiedän, mitä täällä tarvitaan. Suurin ero on, että Breivik toteutti sen, mitä monet muut vain ajattelevat: hän turvautui oman käden oikeuteen aidosti eikä vain uhkaillut sillä.

Asekannattajamme ja hänen hengenheimolaisensa esittävät virallisen valtion jonkinlaisena painostavana diktatuurina, koska valtio rajoittaa heidän toimintaansa eikä anna kanniskella pyssyjä, mitä toki itsepuolustukseen vaadittaisiin. Mutta näkemättä jää olennainen: aktiivisten yksilöiden katupartiot olisivat paljon poliisia ja muita virallisia tahoja suurempia diktaattoreita. Viralliset tahot ovat demokratiassa loppujen lopuksi aina kansan vaihdettavissa, kun taas katupartioita hallitsee vain oman käden oikeus

Eri asia sitten on, ettei vallanpitäjien vaihtaminen tai ylipäätään mikään suurempi muutos tapahdu demokratiassa äkillisesti: demokraattiset instituutiot ovat tosiaan jossain mielessä tehottomia. Mutta tehottomuutta tai oikeastaan varovaisuutta tarvitaan, jotta ylilyöntejä ei tapahtuisi: poliisi ei voi valvoa jokaista saarta eikä eduskunta voi kertaheitolla muuttaa maan lakeja, koska tämä olisi diktatuuria. Näennäinen tehottomuus juuri suojelee ihmisiä mielivallalta, vähemmistöjä enemmistöiltä tai enemmistöä vähemmistöiltä, kumpi nyt sattuukin olemaan niskan päällä. Samalla se tietysti hidastaa tärkeiden asioiden toteuttamista, kuten sukupuolineutraalia avioliittolakia, mutta tämä on joka tapauksessa pienempi paha.

Missä vaiheessa sitten kansalaisaktiviteetti muuttuu vaaralliseksi? Nähdäkseni kauan ennen kuin aseet otetaan oikeasti käyttöön. Kun ihmiset alkavat ehdotella ihmisten turvaksi luotujen rakenteiden äkkinäistä purkamista ollaan jo vaarallisilla vesillä – poliisin korvaaminen aseistettujen siviilien itsesuojelulla olisi iso askel kohti demokratian vaarantumista.

Enemmistön tahto

”Kyllä nyky-Suomessa enemmistöä sorretaan/syrjitään!” kuuluu vihainen ääni keskustelupalstojen viidakoista. Onko näin?

Joskus väitettä yritetään häivyttää sanomalla, ettei enemmistöä voida sortaa, koska se nyt on enemmistö. Tämä on tietenkin hätäisesti sanottu. Voin olla melko varma siitä, että ainakin 1800-luvun puolelle enemmistöä suomalaisista sorrettiin jollakin tavalla: suurimalla osalla kansalaisista ei nimittäin ollut esimerkiksi äänioikeutta. Jopa valtiossa, jossa jonkinlainen äänestysoikeus on suurimmalle osalle valtion asujaimistoa taattu, voi korruptoitunut byrokratia väärentää tuloksia ja näin sortaa enemmistöä. Lisäksi jopa hyvin vähän korruptoituneessa maassa valtiokoneiston ulkopuolella vaikkapa suuryritykset voivat kyykyttää asiakkaitaan ja alaisiaan.

Kumma kyllä, keskustelupalstoilla ei tunnuta puhuttavan tällaisesta sorrosta. Sen sijaan suurena sortona esitetään vaikkapa sitä, että jonkin vähemmistön edustajasta ei saa sanoa kaikkea, mitä hänestä ajattelee, tai että jonkin toisen vähemmistön edustaja haluaisi samoja oikeuksia kuin enemmistöläisillä luonnostaan on. Tämä jos mikä sortaa enemmistöä ja on siksi demokratian vastaista!

On ehkä turha mainita tässä yhteydessä melko ilmeisestä virhepäätelmästä – jos enemmistön edustaja X katsoo jonkin lain tai tavan sortavan itseään, se ei tarkoita, että kaikki enemmistön edustajat pitäisivät tätä lakia tai tapaa sortona. Vielä ratkaisevampaa nimittäin on, että vaikka selvä enemmistö haluaisi sallia jonkin vähemmistön mollaamisen tai oikeuksien rajoittamisen, enemmistö toimii väärin.

”Ai miten niin? Enemmistöhän saa tehdä mitä haluaa!” Ja tässä taas yritetään huijata sanojen monimielisyydellä. Tankilla saa tunnetusti ajaa, missä haluaa – tai ainakaan kukaan ei uskalla tulla ryttyilemään. Siltikin naapurini varmasti sanoisi, ettei hänen asuntoonsa saa ajaa tankilla – se on väärin. Vastaavasti enemmistöllä on toki demokratiassa valta toteuttaa kaikenlaista, mutta jotkut enemmistön päätökset voivat olla hyvinkin moraalittomia.

Itse asiassa koko enemmistön tahto on hyvin hämärä asia: kysy asiaa yhdellä tavalla ja saat yhdenlaisen vastauksen, kysy samaa asiaa toisella tavalla ja saat aivan päinvastaisen. ”Mitenkäpä tuo maahanmuutto?”, ”Ei missään nimessä!”, vastaa Eikka Enemmistö. ”No mutta jos sillä on joku hätä?” (ns. humanitaarinen maahanmuutto), ”Toki silloin saa”. ”Tai jos se tulee tekemään mulle duunia?” (ns. työperäinen maahanmuutto), ”Toki silloinkin saa”. Ja Eikalta jää huomaamatta, että ei sitä paljon muuta maahanmuuttoa enää jääkään kiellettäväksi.

Niin, mitäpä ”kansan syvien rivien edustaja” miettisi seuraavista tarinoista:

Keskiluokkaiseen kouluun tulee ensimmäinen työväestön edustaja, Reiska. ”No mitä punikki!” tervehtivät koululaiset uutta tulokasta. Jostain syystä Reiska alkaa pillittään. Miksi ihmeessä? Sehän on vain hevosenleikkiä, meilläpäin on aina työläisiä kutsuttu punikeiksi ilman mitään pahoja aikeita ja eihän me voitu tietää, että sen isä on tapettu sisällissodassa. Hitto kun saa edes puhuakaan vapaasti, kun kaikenmaailman hyyryläisiä joudutaan meidän koulussa hyysäämään!

Naapurin Jenna haluaisi jääkiekkojoukkueeseen. Mutta se ei käy, sillä jääkiekkoa ovat aina pelanneet vain pojat. Virallisten tuomarien virallisessa sääntökirjassakin lukee heti aluksi: ”Jääkiekkojoukkueen kentällisessä on kuusi miestä” - siis miestä, ei naista! Koko jääkiekon käsite muuttuisi, jos joukkueeseen otettaisiin naisia, ja eihän sellainen sovi. Pelaisivat vain sitä ringetteä, kun se on niille kerta keksitty.

Perinteinen perhemalli kriisissä - mukakristityt valittavat

Tänä kesänä olen kyllästymiseen asti nähnyt uutisissa ja epävirallisemmissa keskusteluissa kommentteja, joissa joku kristityksi itseään kutsuva yrittää ehdoin tahdoin kertoa, millaisia lakeja Suomen maassa pitäisi olla: etenkin perhemuotoja pitäisi näiden yhteiskunnan moraalista selkärankaa vartioivien mielestä säädellä raskaalla kädellä.

Minusta on jotenkin kaksinaamaista, että kristitty yrittää uskontonsa nojalla päättää, mikä on muille ja jopa kokonaiselle valtiolle hyväksi. Tämä ei johdu mitenkään syvästä inhosta tai epäluulosta kristittyjä kohtaan. Sen sijaan minusta tuntuu, että tämä mukakristitty omalla politisoinnillaan ajautuu kauas siitä, mitä hänen uskontonsa perustaja ajoi takaa. Jo alusta asti on ollut selvää, että valtion kanssa ei aidolla kristinuskolla ole mitään tekemistä: antakaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli valtio hoitakoon rauhassa omat asiansa.

Ylipäätään näiden kristittynä esiintyvien moralisointi, suvaitsemattomuus ja omahyväinen oikeassa oleminen on jotenkin alhaista. Olipa kysymys mikä tahansa, vastaus tulee hetkessä, uskonnon suuresta lakikirjasta, joka antaa säännön jokaiseen elämäntilanteeseen ja ongelmaan. Kuinka syvälliseltä ja jopa postmodernilta vaikuttaakaan näiden fariseusten rinnalla nöyrä mies, joka ei saarnannut eikä tyrkyttänyt mitään, vaan puhui niille, joilla oli korvat sen kuuntelemista varten – mies, joka pyrki ilmaisemaan ajatuksensa niin arvoituksellisesti, että hänen lähimmät seuraajansakin joutuivat usein kysymään, mistä hän oikein oli puhunut – mies, joka ei tuominnut, koska tiesi, että tuomitsijat tuomitaan itse myöhemmin ja että sokealla ei ollut mitään syytä lähteä taluttamaan toista sokeaa.

Äärimmäisen irvokasta on, että joidenkin perinteisten perhearvojen katsotaan olevan kristinuskon kovassa ytimessä. Avioliitto, keskiluokkainen perhe-elämä ja kirkoissa järjestetyt perinteiset sakramentit ovat kristittyjä leikkiville uskonnossaan tärkeintä. Mitäpä moisesta olisi sanonut mies, joka piti avioliittoa niin vähäarvoisena instituutiona, ettei katsonut sen pitävän enää tulevaisuuden paremmassa valtakunnassa – joka vältteli omien vanhempiensa ja sisarustensa seuraa ja kutsui ystäviään aidoksi perheekseen – jonka mielestä kunniallisen työteliästä elämää parempaa oli linnun lailla odottaa, sillä tarpeellinen ruoka kyllä aina jostain löytyy ja leppoistavan ajattelijan elämä on hyvä valinta, jota ei keneltäkään pitäisi ottaa pois – ja joka hautajaisiin aikovalle seuraajalleen totesi vain, että kuolleiden on parempi antaa haudata toisensa?

Aitoja kristittyjä vainottiin aikoinaan, koska he eivät saaneet rauhassa harjoittaa omaa uskoaan: heidät heitettiin leijonien eteen, jos he vaikka omissa oloissaankin puuhailivat rituaaliensa parissa. Nyt kristittyjen kehnot kopiot katsovat olevansa jälleen sorrettuja, koska he eivät kohta saa määrätä, että muidenkin täytyy alistua heidän avioliittokäsitykseensä – tämä on jo lapsellisuuden huippu, ikään kuin todellista sortoa voisi verrata oman kiistämättömän valta-aseman menetykseen. Eräs aito tanskalainen kristitty totesi jo 1800-luvulla, että kristittynä oleminen on nykymaailmassa liian helppoa: ei tarvitse kuin syntyä, niin jo on ilman suurempia uskontaisteluja liittynyt kristittyjen sankkaan joukkoon. Mutta mitäpä tällaista miettimään, onhan se kiva, kun voi vailla mitään voimanponnistuksia suoraan kirjata lapsensa oman uskonnon jäseneksi – eikä kukaan kai oikeasti jaksa käydä virallisen avioitumisen jälkeen vielä erillisellä siunauskeikalla, kun sen kaiken voi nyt tehdä kätevästi yhdessä paikassa. Tällaisia ongelmia ”kristityllä” nykyisin on: johan siinä marttyyrit nauraisivat, kun kuulisivat miten helppoa nykyisten kristittyjen elämä on.

Lapsia vaikka muille jakaa

Keskustelupalstoilla esiintyy joskus äärimmäisen mielenkiintoinen väite ”aikuisilla ei ole oikeutta lapsiin, mutta lapsilla on oikeus [biologiseen] äitiin ja isään”: tietenkin ilman perusteluja, sehän kuuluu asiaan. En nyt puutu tämän itsestään selvän tosiasian jälkimmäiseen puoliskoon, joka sekin tosin kaipaisi tarkempaa analyysia: tuodaanhan sinä salakavalasti ilmi, että vanhemmuuden ideaali muodostuu heteropariskunnasta, joka sattuu vielä olemaan geneettisesti lapsilleen sukua (geeniperimä ilmeisesti synnyttää lisäksi jonkinlaisen mystisen henkisen siteen ihmisten välille, joka tekee automaattisesti geneettisestä vanhemmasta geneettisen lapsensa parhaimman kasvattajan).

Sen sijaan minua kiinnostaa nyt väitteen alkuosa: kenellekään ei ole oikeutta lapsiin. Väitteen tekee entistä hämmentävämmäksi sen monitulkintaisuus: yrittääkö se olla tosiasiallinen kuvaus nykyisten valtioiden ja muiden ihmisyhteisöjen laeista ja periaatteista vai normatiivinen väittämä, että aikuisilla ei pitäisi olla automaattista oikeutta lapseen? Edellinenhän ei vielä perustele mitään: jos lait ja periaatteet ovat huonoja tai puutteellisia, ne on syytäkin vaihtaa tai ainakin niitä on hyvä korjata. Oletettavasti väittämä siis yrittää olla normatiivinen: sen mukaan ei ole totta, että aikuisilla pitäisi olla oikeus lapsiin.

Mikä sitten estäisi ottamasta periaatteeksi tai ainakin tavoitteeksi sitä, että jokainen aikuinen, joka vain haluaa, voisi päästä jonkin lapsen huoltajaksi? Tässä usein nostetaan esiin väittämän loppuosan mystiset lapsen oikeudet biologisiin vanhempiinsa: jos lapselle määrättäisiinkin jotkut satunnaiset vanhemmat, lapselta voisi jäädä puuttumaan suhde (biologiseen) isään ja äitiin – ja heteroseksuaalinen pariskuntahan on useimmiten paras valinta ihmistaimen kasvattiperheeksi. Etenkin lapsen suhdetta omiin biologisiin vanhempiinsa (jotka kaikilla toki on, jos vain ovat hengissä) ei pitäisi kovin helposti purkaa.

Päättelyketjun kaikkia heikkouksia ei ole syytä ruotia (odotan muuten edelleen jotain evidenssiä sille, että geneettinen side tekisi ihmisestä automaattisesti jotenkin hyvän vanhemman: itse kun olen aina luullut, että rakkaudella olisi jotain tekemistä asian kanssa). Huomautan vain yhdestä silmiinpistävästä heikkoudesta: miksi lapsella ei voisi olla ihan virallisesti vaikkapa homovanhempien lisäksi (biologinen tai muunlainen) äiti?

Puhun siis siitä helposti piiloon jäävästä olettamuksesta, että kaikilla lapsilla voi olla korkeintaan kaksi virallista vanhempaa. Miksi ei yhtä hyvin kolmea, neljää jne.? Tavallisesti uusia perhemuotoja vastustetaan, koska sellaisissa eläviltä lapsilta jää jotain kokematta (naisparin lapsilta isäsuhde tms.). Monivanhempaisessa tilanteessa lapsilta ei jäisi välttämättä puuttumaan mitään. Päinvastoin, he saisivat hellyyttä, huolenpitoa ja kasvatusta yllin kyllin. Sanoohan se vanha sananlaskukin, että lasten kasvattamiseen vaaditaan kokonainen kylä.

Kuulen jo vastalauseen kaukaa: eihän ihmisiä voi pakottaa jakamaan lapsensa huoltajuutta (mihin muuten vastaväittäjältä unohtui tässä välissä lapsen oikeus? Tämähän kuulostaa siltä, että vanhempien ja erityisesti biologisten vanhempien oikeus lapsiensa yksinhuoltajuuteen olisi ehdoton, vaikka muunlainen ratkaisu koituisi lapsen parhaaksi). Mutta pakon sijaan haluankin puhua mahdollisuudesta jakaa lapsen huoltajuus. Miksi emme sallisi ihmisille tällaista mahdollisuutta?

Epäilevä Eetu voi väittää, ettei kukaan vapaaehtoisesti lisäisi huoltajien määrää. Itse sen sijaan näen montakin tapausta, jossa vanhempien määrän lisääminen olisi perusteltua. Luonnollisinta monivanhemmuus olisi tietysti tapauksessa, jossa lasta kasvatetaan polyamorisessa perheessä. Mutta jo nykyään hyväksytyissä perhemalleissa löytyy tilanteita, joissa monivanhemmuus olisi luonteva valinta. Jonkin verran onkin puhuttu sateenkaariperheistä, joissa lapselle olisi luontevaa nimetä biologisten vanhempien lisäksi ainakin kolmas huoltaja. Vastaavanlainen monihuoltajuus soveltuisi myös avioeron jälkeisiin tilanteisiin, joissa toisella tai kummallakin osapuolella on jo uusi perhe. Ja erityisesti järjestely helpottaisi adoptiotilanteita, joissa kuitenkin jonkinlainen yhteys biologisiin vanhempiin halutaan säilyttää: nyt huoltajia tarvitsee vain lisätä eikä muuttaa.

En pysty oikeastaan näkemään haittoja, joita lukumääräisten vanhemmuusrajoitusten kumoamisesta voisi seurata. Sen sijaan etuja on useitakin. Onko ongelmia hoitajan saamisessa lapselle? Mitä useampi vanhempi, sen helpommin tämä järjestyy ja vieläpä oman isän tai äidin kanssa (päiväkotien vastustajien kannattaa huomioida tämä). Lapsilla ei monihuoltajaisessa tilanteessa ole vain kahta roolimallia, vaan useampia, mikä lisää pienten oman kasvun valintamahdollisuuksia. Puhumattakaan tietysti siitä, miten ekologista olisi, jos jokaisen vanhemmuutta halajavan ei tarvitsisi hankkia ikiomaa lastaan, vaan saman hiilijalanjäljen voisi jakaa useamman ihmisen kanssa.

Milloin olet kypsä lapsettomuuteen?

Kesällä Vihreät nuoret päästivät kynistään merkittävän kannanoton sallitun sterilisaatioiän alentamisen puolesta. Kuten kaikki hyvät kannanotot, tämäkin sai osakseen vaitonaisen vastaanoton. Ehkäpä asia on niin itsestään selvä, ettei kannanottoa olisi tarvittu: harmi kyllä, se tuntuu myös ilmeisesti niin itsestäänselvyydeltä, että toteutus on unohtunut.

Onhan se jotenkin hassua, että useimpien täytyy kasvaa kolmikymppiseksi, ennen kuin laki katsoo heidät tarpeeksi kypsäksi päättämään oman hedelmöittymisjärjestelmänsä katkaisemisesta. Hedelmöittyähän saa kuka tahansa, joka siihen kykenee, olipa harkintakykyä tai ei – ja nuoruudenraskaudet usein kertovat juuri hetkittäisestä harkintakyvyn puutteesta. Jopa adoptio on lain kannalta lievempi juttu: riittää kun olet kaksivitonen, ja ei kun tilaamaan itsellesi omaa leikkikalua Kiinasta tai Kolumbiasta.

Mielenkiintoista on, että laki kuitenkin sallii sterilisaation osana sukupuolenkorjausta, jonka saa siis suorittaa heti täysi-ikäisyyden porteille tultaessa. Sukupuolenkorjaus on epäilemättä sallittava ihmisille, jotka kokevat oikean sukupuoli-identiteettinsä poikkeavan heidän fyysisestä sukupuolestaan. Sukupuolenkorjaukseen taas kuuluu olennaisena osana korjattavan ihmisen steriloiminen. Tuntuisi johdonmukaiselta hyväksyä sterilisaatio myös muille ihmisille identiteettikysymysten vuoksi. Jo sukupuolenkorjauksen mahdollistavaa lakia valmisteltaessa eräs Jumalan armoitettu kansanedustaja huomautti sinkkuelämäntyylin lisääntyessä ihmisten valitsevan yhä enemmän valitsevan vapaaehtoisen lapsettomuuden: ja katso, hän huomasi suuren epäkohdan nostavan uuden lain myötä päätään (myönnettäköön, että tämä innoitettu teki aivan väärän johtopäätöksen profeetallisista näyistään, mutta meillä myöhemmillä tulkitsijoilla lienee oikeus korjata hänen visioitaan).

Vapaaehtoinen lapsettomuus on noista päivistä kehittynyt yhä omaleimaisemmaksi elämäntyyliksi, jonka edustajat eli velat ovat muodostaneet verkon kautta omaa yhteisöllistä identiteettiä ja joka ei välttämättä ole enää kytköksissä edes iloiseen sinkkuelämään (esimerkiksi ystäväni Pipsa Partiolainen on erillissuhteessa elävä vela). Sterilisaatio on veloille tärkeä paitsi varmimpana ehkäisykeinona, myös symbolisena tapana ilmaista omaa identiteettiään. Kokonaisen identiteetiltään lapsettomuuteen sitoutuneen ryhmän olemassaolo puhuu siis sterilisoinnin ikärajan alentamisen puolesta.

Skepsiksen hyöky kohtaa rohkeat aatokset. Jos sterilisaatioikää alennettaisiin, elämästään epävarmat nuoret ryntäisivät hetken mielijohteesta tukkimaan putkensa ja katuisivat sitä hetken päästä, kun luontainen lapsien kaipuu nostaisi väistämätöntä päätään, ja sitten ne vain poraisivat, kun ei lastenteko onnistuisikaan. Mutta sterilisaatio ei ole täysin peruuttamaton prosessi. Naisten yleisin sterilisaatiomuoto vain estää munasolujen pääsemisen munasarjoista kohtuun, mutta mahdollistaa vielä munasolujen keräämisen ja istuttamisen kohtuun. Miehillä taas on mahdollisuus varastoida sterilisaation yhteydessä siemennestettään muutamaksi vuodeksi väestönliiton pankkeihin. Ja ainahan katujalla on mahdollisuus adoptioon.

Veronmaksajien herkkiä korvia tällainen puhe lääkärihoidoista ja niiden katumisesta ja uusista korvaavista hoidoista ei sykähdytä: kulut sterilisointiin ja sen purkamiseen maksaisi tietysti Ville tai Vilma Veronmaksaja. Perhe Veronmaksajalla ei kuitenkaan ole syytä huolehtia omien rahojensa valumisesta ”vääriin asioihin”. Sterilisaatio on jo nykyään toimenpide, jota Kela ei korvaa, kun taas sterilisaationjälkeiset hedelmöityshoidot korvataan vain silloin, jos sterilisaatio on aiheutunut terveydellisistä syistä.

Nuorten aikuisten katumisintoa lienee sitä paitsi liioiteltu. Ikärajan alentamisen vastustajat ovat usein viitanneet kansainvälisiin tutkimuksiin, joiden mukaan nuoret sterilisoidut olisivat katuneet toimenpidettään enemmän kuin yli kolmekymmentävuotiaat. Itse asiassa kunnollisia tutkimuksia aiheesta on tehty vain yksi, jota näennäiset muut tutkimukset ovat vain lainanneet: tieteellisen objektiivisuuden nimissä on tietysti jäänyt mainitsematta, että alkuperäisen tutkimuksen mukaan lapsettomilla ihmisillä (mihin luokkaan vapaaehtoiset lapsettomat luontaisesti kuuluisivat) ikä ei merkittävästi vaikuta sterilisaatiota seuraavaan katumiseen. Sterilisaatiota ovat siis enimmäkseen katuneet nuoret, jotka ovat jo hankkineet lapsia ja luulleet lisääntymishalunsa loppuneen ikuisiksi ajoiksi.

Tutkimustieto tekee itse asiassa hyvin kyseenalaiseksi nykyisen sterilisaatiolain klausuulin, jossa sterilisaatio hyväksytään myös tietyn lapsiluvun hankkineille perheille. Jos lainsäätäjä olisi suuressa viisaudessaan todella huolestunut sterilisaation katumisesta, hän olisi päästänyt vapaaehtoisesti lapsettomat suureperheiden edelle. Mutta lainsäätäjällä lienee ollut muuta mielessä. Suomenmaa tarvitsee alati lisää veronmaksajia, joten sterilisaatiota on hyvä säädellä: vasta hedelmällisyysiän ohittaminen tai riittävän lapsiluvun maailmaan saattaminen ovat hyväksyttäviä syitä valvonnan lakkauttamiselle.

Korkea sterilisaatioikä kannustaa ihmisiä ajautumaan lapsia tuottavan ihmisen rooliin. Erityisesti naisia se sitoo perinteiseen synnyttäjän rooliin. Nykyinen sterilisaatioikä kantaa näin kaikuja ajalta, jolloin nuoren naisen arvoa mittasi lapsiluku. Siksi sterilisaation salliminen nuoremmille ihmisille laventaisi sukupuolirooleja ja omalta osaltaan ajaisi tasa-arvon asiaa.