Olen tähän asti vältellyt polyamoriasta kirjoittamista, koska aihe koskettaa minua tavallista läheisemmin: olen siitä outo ihminen, että en osaa täysillä ajaa asioita, joiden koen hyödyttävän myös itseäni (jos esimerkiksi olisin nainen, minun olisi psykologisesti vaikeampi olla feministi). Nytkin ajattelen lähinnä muita polyihmisiä ja etenkin tulevia ihmispolvia: jos tietäisin olevani ainoa koskaan syntyvä polyamoristi, pystyisin olemaan tyytyväinen nykytilanteeseen, etenkin kun nyt monogaamisessa suhteessa eläessäni polyamoriani ei ainakaan tällä hetkellä näy ulkopuoliselle katsojalle.
Koska olen tavallaan asiantuntija aiheesta, haastattelen nyt itseäni ja yritän hälventää joitain tavanomaisimpia väärinkäsityksiä ja virheellisiä uskomuksia, joita sana ”polyamoria” tuntuu herättävän. Varoitan tosin, että en puhu minkään polyamoristien yhteisön äänellä: olen tietoinen sellaisten olemassaolosta, mutta en käytännöllisesti katsoen ollenkaan tekemisissä niiden kanssa. Tämä on siis vain yhden polyamoristin näkemys eikä välttämättä yleistettävissä muiden kokemusmaailmaan.
Mikä saa ihmisen ryhtymään polyamoristiksi? Eikö se ole vain sellainen trendijuttu, johon liitytään, kun kaveritkin kuuluu niihin?
Tällaiset kysymykset herättävät minussa aina epäilyn, että tiedustelija haluaa varman reseptin, jolla pitää omat lapsensa poissa ”paheen tieltä”: kunhan mukula pidetään poissa vääristä piireistä, ei ole pelkkoa, että siitä tulisi outo. Polyamoria tuskin kuitenkaan on pelkkä ohimenevä muoti-ilmiö. Omalla kohdallani polyamoriasta kuuleminen 2000-luvulla antoi minulle vain nimen omalle ”perversiolleni”, jonka olin tunnistanut jo kauan sitten oman teini-ikäni kiemuroissa. Jos jotain vinkkejä huolusteneille vanhemmille kannattaa jakaa, kehottaisin pitämään ipanat loitolla kirjoista: etenkin scifi-kirjallisuus on täynnä kuvauksia mitä ihmeellisemmistä perhemuodoista ja siksi tarjoaa hyvän kasvualustan kaikille epäsovinnaisille ajatuksille (ylipäätään kirjojen lukeminen tekee lapsista jotenkin outoja; jääkiekko, pienempien kiusaaminen ja koulun välttely sen sijaan valmentavat pienokaisesta kunnon suomalaisen).
Eikö polyamoristeilla ole suurempi mahdollisuus pettämiseen? Eikö ne vaan halua naida kaikkea, mikä liikkuu? Sehän on vain sellainen tekosyy, että pääsee muka luvan kanssa rietastelemaan?
Polyamorian käsite tuntuu olevan monelle vähän epäselvä, kun tällaisia ”ajatuskummajaisia” pääsee kuulemaan: polymoria samaistetaan avoimeen suhteeseen tai jopa parinvaihtoon. Eipä sillä, etteikö ”aatteen” edustajillakin ole joskus oma näkemyksensä asiasta. Tämä seuraava on kuitenkin oma tulkintani asiasta.
Itse ajattelen polyamoriaa osana omaa identiteettiäni: olinpa minkälaisessa elämäntilanteessa tahansa (vanhanapoikana, monogamisessa suhteessa tms.) olen silti polyamoristi. Siksi voin nytkin olla naimisissa (luultavimmin) melko monoamorisen ihmisen kanssa menettämättä omaa polyamorista identiteettiäni. Aivan samoinhan biseksuaali on edelleen biseksuaali, vaikka ”keskittyisi” sillä hetkellä vain naisiin tai vai miehiin (tosin olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän, että biseksuaalitkin olisivat herkempiä pettämään, koska heillä on kiusauksia joka puolella: samanlainen ennakkoluulo toistuu eri tilanteissa). Polyamoria on itselleni mahdollistavaa eikä rajoittavaa: voin elää monen ihmisen suhteessa, mutta monogaaminen suhdekaan ei ole poissuljettu ja voin kummassakin olla aivan yhtä onnellinen.
Polyamoriani on kuitenkin muutakin kuin pelkkää erilaisten elintapojen hyväksymistä, sillä tavallaan kaipaisin juuri ”isompia liittoja” (tämä ei ole ristiiriidassa sen kanssa, että voin olla onnellinen monogaamisessakin suhteessa: ihminenhän voi olla myös onnellinen sinkku ja silti kaivata vakaata parisuhdetta – onnen saavuttaminen voi usein olla kiinni oman mielentilan muuttamisesta eikä kaikkien halujen tyydyttämisestä).
Mutta mitä sitten kaipaan kaivatessani esimerkiksi useampaa kumppania? Helppo vastaus olisi tietysti ”seksiä”, mutta tämä ei ole lähellekään totta. Polyamorinen ihminen ei välttämättä halua naida ympäriinsä oman polyamorisen piirinsä ulkopuolella eikä polyamorinen suhdekaan ole välttämättä seksuaalisesti joka suuntaan avoin (toki se voi olla). Ja vaikka mahdollisuus vapaaseen seksiin annettaisiinkin, sitä ei välttämättä edes käytetä: esimerkiksi itse elän teoriassa 2/3-avoimessa suhteessa (missä minä polyamoristina olen valmiimpi antamaan vaimolleni hieman vapaammat kädet), mutta käytännössä seksielämämme on hyvin ”perhekeskeistä”, koska kumpikaan ei tunne suurempaa tarvetta seikkailuihin.
Edes seksin ja seksipartnereiden lisääntyminen oman perhepiirin sisäpuolella ei ole ainakaan itselleni painavin motiivi. Jos esimerkiksi pikkuyhteisöni haluaisi hankkia kolmannen jäsenen, haluaisin itse sen olevan mieluummin mies kuin nainen, koska en haluaisi olla ”huomion keskipisteenä”, mikä 2 naista + mies -tilanteessa lankeaisi ehkä luonnostaan vähemmistön edustajalle (ja selvennykseksi: suurimmaksi osaksi heterona 2 miestä + nainen -tilanteesta ei minulle koituisi juurikaan ”seksuaalista hyötyä”).
Tuntuu ehkä kornilta sanoa, että polyamoristina kaipaan rakkautta yli kaiken, mutta paremminkaan asiaa ei voi ilmaista. En kaipaa mitään fyysisen hekuman monistusta, vaan lämpöä, kumppanuutta, turvaa ja luottamusta: kaikkea samaa, mitä haetaan parisuhteestakin, mutta vain enemmän. Jos tavallinen parisuhde on kuin rakkaudesta soliseva puro, minä kaipaan kokonaista merta, johon voisin hukuttautua löytämättä koskaan pohjaa. Tätä ylitsevuotavan rakkauden kaipuuta vannoutunut monoamoristi ei kenties voi ymmärtää, mutta se on hyvin todellinen tunne meille joillekin.
Mitä ominaisuuksia polyamoristilta vaaditaan? Eikö se ole ihan yli-inhimillinen juttu, jota ei oikeasti kukaan pysty toteuttamaan? Semmoista hippiunelmointia vailla mitään todellisuuspohjaa?
Polyamorisista suhteista on tietysti vielä vähän kokemusta, mutta se ei mielestäni ole vielä mikään syy olla yrittämättä sellaista: kaikki yhteiskunnalliset ja sosiaaliset konventiot ovat joskus olleet uutuuksia. Polyamorisia suhteita sitä paitsi on jo jonkin aikaa ollut, joten täysin utopiaa juttu ei voi olla.
Koska en oikeasti tiedä, millaisia maailman kaikki polyamoristit ovat, keskityn vain luettelemaan, minkälaisten piirteiden itsessäni olen kokenut helpottavan tai vahvistavan polyamorista identiteettiäni. Korostan siis, että näkökulmani on tässä hyvin subjektiivinen, ja myönnän, että kokemuksenpuute ei oikeastaan tee minusta pätevää sanomaan, millaista polyamorisessa suhteessa olisi todella elää. (Polyamoriaa tutkiva saa vapaasti käyttää omia kokemuksiani kvalitatiivisena lähdemateriaalina.)
En sano, että mustasukkaisuuden puute olisi välttämätön polyamoristin piirre, mutta se varmasti ainakin helpottaa mahdollisten monisuhteiden käytännössä. Omalta kohdaltani en ole koskaan oikein osannut asettua mustasukkaisen ihmisen asemaan: mistä siinä on oikein kyse? Jos rakastan ihmistä, haluan tämän olevan onnellinen, vaatipa hänen onnensa sitten mitä tahansa, vaikka seurustelua toisen ihmisen kanssa (mahdollinen surullisuus katsellessani rakastamani ihmisen seurustelua on aina johtunut vain kyvyttömyydestä ottaa heidän onneensa osaa lähemmin). Rakastamani ihmisen onnen näkeminen taas tekee minutkin onnelliseksi (tätä kutsutaan jostain kumman syystä kompersioksi).
Polyamoristi ei välttämättä rakastu tai edes koe seksuaalista himoa sen helpommin kuin ”normaalikaan”. Omalta osaltani rakastuminen on ollut pikemminkin vaikeaa – en ole juurikaan kokenut mitään äkillistä roihahdusta, vaan ainoastaan hiljaisia liekkejä, joiden kasvaminen täyteen mittaansa on saattanut kestää vuosia (rakastumisen tunteeni on niin ”hiljainen”, että sitä on melkein mahdotonta erottaa syvästä ystävyydestä: en muuten myöskään koe tarvetta erotella näitä kahta toisistaan, vaan sanon mielelläni rakastavani ystäviäni). Seksuaalisen halun synty on itselleni vielä vaikeampaa: seksi muiden kuin rakastamieni ihmisten kanssa tuntuu jo ajatuksena inhalta. Sen sijaan rakastumiseni ovat luonteeltaan hyvin pysyviä – en ole vielä kokenut aitoa rakkauden loppumista. Uusi rakkaus ei myöskään omalta osaltani ole ikinä sammuttanut vanhaa. Siksi ajatus loppuelämästä isossa perheessä tuntuu vain luonnolliselta.
Mitä hyvää polyamorisissa liitoissa sitten on? Onko se vain se, että saa kuumaa ryhmäseksiä joka päivä?
Korostan vielä, että joillekin polyamoria on tarpeen tai halun eikä hyödyn kysymys: koen haluavani elää polyamorisisissa liitoissa, enkä vain pidä sellaista hyödyllisenä (samoin kuin monoamorinen ihminen voi haluta parisuhdetta, vaikka se ei hänen elämänlaatuaan välttämättä parantaisikaan). Esitän kuitenkin joitakin asioita, jotka erityisesti itseäni monisuhteessa houkuttaisivat: ja tunnustan jälleen, että monisuhdetta kokemattomana en osaa sanoa, miten hyvin nämä odotukset toteutuisivat aidossa tilanteessa (toisaalta, eipä parisuhteeseenkaan uskaltautuva tiedä, toteutuvatko hänen suhdeunelmansa varmasti).
Käsittelen nyt nopeasti tuon seksikysymyksen pois alta, koska se joitakn varmasti askarruttaa. Varmasti monisuhde helpottaa kaikenlaista hauskanpitoa, mutta helpommallakin eittämättä pääsisi, jos vain kimppakivaa haluaa (samoin kuin seksiinkään ei kuulemma aina tarvitse parisuhdetta). Ja tuskinpa monisuhdekaan on tae edes säännöllisestä saatikka sitten jokapäiväisestä orgiamätöstä (eihän parisuhdekaan ole mikään tae päivittäisestä seksistä). Sikäli seksielämä sattaa monisuhteessa tietysti ”parantua”, että useamman ihmisen suhteessa lienee halun iskiessä helpompi löytää toinen yhtä kiimainen ihminen.
Mutta jos nyt pureudutaan siihen, mikä todella houkuttaa esimerkiksi minua monisuhteessa, se on läheisyyden ja turvallisuuden tunteen syveneminen. Aina on joku vierelläsi tukemassa, lohduttamassa, iloitsemassa, eikä vain yhtä, vaan monta. Usein polyamorisen suhteen ongelmaksi epäillään riitojen helppoa syntymistä (jos jo kaksi ihmistä tappelevat usein, eikö se vain pahentuisi, jos olisi useampi kokki sopassa?). Kuitenkin voi myös ajatella, että useamman ihmisen liitossa löytyy aina ihmisiä sovittelemaan kiistoja ja avaamaan paikoilleen jämähtäneitä poteroita.
Jos siirrytään hieman arkisempiin asioihin, taloudenpito moniperheessä saattaa olla vaikeampaa, mutta myös helpompaa. Toisaalta on enemmän suita ruokittavana ja tilaakin ”suurperheelle” tarvitaan kerrostalokaksiota enemmän (etenkin jos perhe haluaa asua yhteisessä asunnossa), toisaalta on myös enemmän ihmisiä lisäämässä perheen varallisuutta. Toisaalta useamman ihmisen aikataulujen ja siivoustaipumusten yhteensovittaminen saattaa olla hankalaa, toisaalta useamman henkilön läsnäolo saattaa myös helpottaa kotitöiden jakamista. Kaikki on oikeastaan kiinni suhteen jäsenien keskinäisestä vuorovaikutuksesta (siitä, miten hyvin kaikki stemmaavat yhteen), mutta tämähän pitää paikkansa jo parisuhteistakin.
Lapsien kasvattamisessa näen monisuhteiden olevan ainakin yhtä hyviä kuin parisuhteet tai yksinäiset ihmiset. ”Hallinnollisesti” katsottuna suuremmalta määrältä ihmisiä onnistuu lapsien syöttäminen, vaatettaminen, vahtiminen, viihdyttäminen jne. varmasti helpommin kuin yhdeltä tai edes kahdelta ihmiseltä. Toisaalta, jos otetaan vakavasti ajatus, että lapsi tarvitsee hyvään kasvamiseen mieluummin kaksi ihmistä kuin vain yhden (mistä en kyllä ole varma), silloin luulisi useamman ihmisen läsnäolon olevan vielä suotuisampaa lapsen henkiselle kasvulle.
Ja kun elämäni ehtoo koittaa ja järkeni ja kuntoni alkavat prakaa, kenen hoiviin haluaisin asettua? Laitokseen, ulkopuolisten palkollisten varaan tuntuisi ikävältä jättää itseni, mutta vielä pahemmalta tuntuisi olla riesansa jälkeläisille tai muille sukulaisille, jotka eivät kuitenkaan ole valinneet omaa sukulaisuuttaan minuun. Sen sijaan iso ja mahdollisesti jäsenistöltään ”uusiutuva” perhe, johon kaikki ovat liittyneet omasta tahdostaan ja rakkauden takia, tarjoaisi seesteisen ja hellän turvan ihmisen viimeisille heikkoudenhetkille.
Eikös polyamoristeilla ole kaikki ihan hyvin? Mitä ne oikein valittaa, saavat pilluakin/kyrpääkin niin paljon kuin mieli tekee?
Tässä tulee nyt sitten se valitusosasto, jonka laatiminen on itselleni vaikeinta. Jos lähden ihan lainsäädännöllisistä asioista, monisuhteelta puuttuu monia etuuksia, joita ainakin avioliitolla jo on ja joita avoliitolle ja rekisteröidylle parisuhteella ollaan ajamassa. Suuri väryys on jo sekin, että monisuhdetta ei voi mitenkään virallistaa: sehän olisi kaksinnaimista! (Mielenkiintoista muuten, että jos asian tuo esille, ihmisillä tulee mieleen lähinnä islaminuskoisten tai mormonilahkojen monivaimoiset perheet: ”eihän sellaisia voi sallia tasa-arvoisuuden nimissä”, kuuluu usein kauhistunut huudahdus. Ja pah. Monivaimoisuus on kuitenkin vain yksi pisara monijäsenisten perhemallien joukossa, vaikka se nyt historiallisesti onkin varmaan ollut yleisin.)
Monijäsenisen perheen virallistamiskelvottomuudesta seuraa perimiseen ja vastaaviin liittyviä ongelmia: kaikkialla, missä puolisoiden virallinen asema painaa jotakin, polyamorisen perheen kaikkia jäseniä ei tunnusteta toistensa lähiomaisiksi (”olkoon vaikka kuinka rakas ihminen, meidän paperien mukaan teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa”). Samaan syssyyn voisin mainita myös lastenkasvatukseen ja huoltajuuteen liittyvästä käsittämättömästä rajoituksesta, että lapsella voi olla korkeintaan kaksi virallista huoltajaa (mikä koskettaa muuten muitakin kuin polyamorisia perheitä).
Yhteiskunnallisten epäkohtien päälle tulee sitten vielä kaikenlainen näkymätön, esimerkiksi puheen tasolla esiintyvä syrjintä. Miksi rakkauden yhteydessä puhutaan aina vain parisuhteesta, miksi lehdet ovat täynnä parisuhdevinkkejä, miksi lähes jokainen romanttinen komedia pyörii oletuksella, että parisuhde on kaikkien haave? Meillä on aviopareja, avopareja, nykyään jopa rekisteröityjä parisuhteita – ja jos ne seukkaa, niin nehän on silloin pari. Miltä tämä pari, pari, pari –hurmos tuntuu sen ulkopuolelle jäävästä paariasta?
Vaikeinta polyamoristille lienee kuitenkin oman identiteetin näkymättömyys nykymaailmassa. Homoseksuaaleista ja transsukupuolisista jokaisella varmasti on oma mielipiteensä, mutta kuinka moni on edes kuullut polyamoristeista? Ja miten moni on valmis kertomaan ja selittämään asiasta läheisilleen? Jos olisin homo tai transu, voisin hyvin kuvitella tulevani kaapista ulos omille vanhemmilleni, mutta että kertoisin olevani poly… en varmasti, eivät ne vielä niin edistyksellisiä ole.
***
(Ja jos joku blogiani lurkkaava ihminen, joka tietää myös oikean identiteettini, on nyt kauhistunut polykaappini räjähtämisestä, puhelimeni ja sähköpostini ovat avoinna. Mutta välttäkää Facebookin seinää, sitä lukevat sivullisetkin.)
***
Ja jos joku lukija ei tosiaan vielä tiennyt, mitä polyamoria on, Wikipediassa on ihan hyvä esitys asiasta.
.jpg)
10 kommenttia:
Moih. Hyvä kirjoitus aiheesta. Jännää kuinka polyamoria on nyt niin pinnalla, tosiaan "trendikästä". Tuntuu, että vuosi sitten kukaan ei vielä tuntenut koko sanaa ja nyt kaikki puhuvat siitä kahviloissa. Siis noin niin kuin vähän kärjistäen. ;)
Kun hyvä ystäväni kertoi minulle löytäneensä polyamorisen identiteetin myönnän olleeni aluksi vähän ennakkoluuloinen - minä itsekin niin monella tavalla kummajainen. Pelkäsin ehkä ennen kaikkea, että hän satuttaa itseään. Tuntui, että polysuhteessa ajatuu väistämättömästi rumasti tekemisiin mustasukkaisuuden kanssa. Nyt en enää tiedä. Joutuuhan mustasukkaisuutta joka tapauksessa käsittelemään kaikissa suhteissa. Ehkä perinteisessä parisuhdemallissa se mustasukkaisuus jopa korostuu suhteessa polysuhteeseen.
Ennakkoluuloni ovat sittemmin hälvenneet, vaikka itse haluankin pitää kiinni tämmöisestä perinteisestä "olet ainoani"-rakkausihanteesta. Koen sen romanttisena. Olen kuitenkin huomannut, että polyamoriset ihmiset voivat olla onnellisia ja vastuullisia - kyse ei tosiaan useimmille ole mistään kukasta kukkaan liihottelusta. Oikeastaan sarjamonogamia on alkanut tuntua minusta polyamoriaa vastuuttomammalta. Onko oikein heittää läheinen ihminen käytettynä yli laidan heti, kun romanttis-eroottiset tunteet alkavat suuntautua toisaalle?
En silti ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että polyamorisuutta voi pitää identiteettinä samaan tapaan kuin vaikkapa biseksuaalisuutta, jota itse pidän identiteettinäni, vaikka olenkin sitoutunut pitkäaikaiseen parisuhteeseen eli "se toinen" sukupuoli on nyt ikään kuin tavoittamattomissani. Toisaalta en koskaan olekaan nähnyt identiteettiäni niin, että jotenkin halusiaisin nimenomaan deittailla sekä miehiä että naisia vaan ennemminkin niin, että sukupuoli ei ole minulle primäärinen syy kumppanin valinnassa, rakastumisessa. Jotenkin olen pitänyt polyamoriaa sellaisena elämäntapavalintana - vähän niin kuin, että mennäänkö naimisiin vai eletäänkö avoparina, tehdäänkö lapsia vai ei jne. En ole ajatellut, että se voi olla ensisijainen identiteetti, ei vain elämäntilanne. Avartava oli siis tämä tekstisi. Ymmärrän ehkä tämän jälkeen polyamoriaa taas hiukkasen paremmin.
"En kaipaa mitään fyysisen hekuman
monistusta, vaan lämpöä,
kumppanuutta, turvaa ja luottamusta: kaikkea samaa, mitä haetaan parisuhteestakin, mutta vain enemmän. Jos tavallinen parisuhde on kuin rakkaudesta soliseva puro, minä kaipaan kokonaista merta, johon voisin hukuttautua löytämättä koskaan pohjaa. Tätä ylitsevuotavan rakkauden kaipuuta vannoutunut monoamoristi ei kenties voi ymmärtää, mutta se on hyvin todellinen tunne meille joillekin."
--> "Oi Mataleena, valtameri on tippa vain, jos sitä vertaa mun tunteisiini".
On myös meitä, jotka ovat löytäneet yhdessä ihmisessä kokonaisen meren tai ennemminkin niin, että on meitä, jotka ovat onnistuneet muodostamaan sen meren yhdessä yhden kumppaninsa kanssa.
Polyamorinen ystäväni sanoi kerran, että hän tuntee, että hänellä on niin paljon rakkautta annettavanaan, että sitä riittää monille ihmisille. Itse en koe niin. Tunnen rakastavani ihan mielettämästi, ainakin meren verran, ja silti se vaan uppoaa tuohon yhteen kaikki. Ei minulta riittäisi enää rakkautta jollekin toiselle, ei ainakaan yhtä paljon. Ja olisi epäreilua antaa toiselle puro ja toiselle meri. En itse tyytyisi vähempään.
Niin tai näin, rakkaus on aina yhtä arvokas, tulipa se itse kenellekin missä muodossa hyvänsä.
Muistelen, että oli vähän samanlaista silloin, kun biseksuaalisuus tuli joskus kymmenisen vuotta sitten suuren yleisön tietoon: joka kolmas tuttu (tai ainakin joka kolmas tuttu nuori nainen) kertoi löytäneensä oman bi-identiteettinsä... näin kärjistäen ;) Luultavasi kyse on vain siitä, että ilmiöstä ollaan tultu enemmän tietoisiksi ja he, joilla on ollut polytaipumuksia, ovat vain saaneet joillekin tuntemuksilleen kätevän kategorian.
Enkä tietenkään ole kieltämässä, etteikö muilla ihmisillä ole omia näkemyksiään rakkaudesta. Tämä nyt vain sattuu olemaan minun tapani kokea asiat, ja puhuessani merestä halusin vain jollain tavalla antaa monoamoristeillekin kuvan, mitä polyamoristin päässä liikkuu. Kielikuvat ovat tietysti aina vähän tökeröitä, mutta parempaakaan tapaa ei oikein ole yrittää välittää omia tuntemuksiaan ihmisille, jotka eivät koe maailmaa samalla tavalla.
Rakkaudesta en muuten malta olla lainaamatta Army of Loversin hittiä Sexual revolution:
"Love is love let's come together
Love is free it lasts forever
Free is love my contribution
Hail the sexual revolution
Love is love the world united
Love is free I'm so excited
Free is love our constitution
Hail the sexual revolution"
Pätee yhä, ainakin jos "sexual revolutionin" ymmärtää kyllin laajasti kaikenlaisten seksuaali-, sukupuoli-, perhe- yms. identiteettien hyväksymisenä.
Miksei oltais vaan amorisia seksuaaleja ilman lokeroivia etuliitteitä?
Periaatteessa olen ihan samaa mieltä lokerointien tarpeettomuudesta - siinä ideaalisessa tilanteessa, kun kaikilla on oikeasti oikeus harjoittaa rakkaus-, seksi-, perhe- jne. elämäänsä omien mieltymystensä mukaisesti (poislukien ne muodot, joissa oikeasti loukataan toisten oikeuksia, esim. raiskaukset). Sitä ennen näitä lokeroita tarvitaan osoittamaan, että lainsäädännölliset ja yleisemmät kulttuuriset käytännöt suosivat yksipuolisesti tiettyjä rakkaus(jne.)muotoja ja sorsivat toisia. On vaikeaa ajaa polyamoristien tai vaikka homoseksuaalien oikeuksia, jos ei ole käsitteitä, millä näistä oikeuksista puhua.
Eino, joo oma seksuaalinen ja seksuaali-identiteetillinen heräämiseni osuu juuri sinne kymmenen vuoden taakse, kun "trendibisseys" räjähti Suomessa. Olihan se silloin sellainen juttu, jota ainakin älykkölukioteinien piti "kaikkien" kokeilla. Myöhemmin sitten moni on elänyt ainakin näennäisesti ihan perinteisessä hetskusuhteessa, mutta toisaalta monen maailmankuvaan se silloin tiedostettu identiteetti varmaan tulee vaikuttamaan aina.
On kai se aina niin, että kun joku tällainen seksuaalinen, sukupuolinen tai amorinen identiteetti tulee laajemmin tunnetuksi, monet myös huomaavat ilokseen siihen kuuluvansa. Saavat nimen jollekin, mikä on ehkä ollut sisäisenä kokemuksena jo pitkään. Tai sitten vaan heräävät siihen, että hei, voisinhan minäkin elää noinkin. Molemmat musta ihan jees.
Mikko, luulen, että useimmat erilaisiin seksuaali-, sukupuoli-, perhemuoto- ja amoriavähemmistöihin sun muihin kuuluvat ihmiset ovat omalla kohdallaan miettineet sitä, miksi ylipäätään pitää olla jossain identiteettikategorialaatikossa. Ihmisiähän me vaan kaikki kuitenkin ollaan, amorisia ja seksuaalisia kaikki tavallamme. Kuten Eino sanoikin, ihmisoikeuksia on kuitenkin vähän hankala ajaa määrittelemättä, että kenen ja millaisia ihmisoikeuksia ajetaan.
Toisaalta seksuaali-, sukupuoli-, amoria- sun muita identiteettejä tarvitaan myös ihan siihen ihmisten keskinäisten suhteiden muodostukseen. Joillakin termeillähän se pitää voida selittää, että "mä tykkään tästä, mistä sinä tykkäät", että voidaan päätellä sovitaanko noin alkuunkaan yhteen. Itse esimerkiksi en solmisi kovin helposti liittoa polyamoristin kanssa, vaikka mulla ei sinäänsä olekaan mitään polyamorisia ihmisiä vastaan. Olen kuitenkin itse niin monoamorinen, että en oikein usko, että se toimisi. Olisin epävarma ja mustasukkainen, pelkäisi ettei mua rakasteta tarpeeksi, pelkäisin ettei rakkauteni riitä. Varmaan ihan sama juttu kuin että umpiheteron ja umpihomon ei ehkä kannata solmia liittoa keskenään. Tai aseksuaalin ja ihmisen, joka haluaa olla seksuaalisesti aktiivinen. Tai vaikka voimakaasti sadomasokistisesti identifioituvan ihmisen ja ihmisen, joka ei tykkää semmoisista leikeistä ollenkaan. Suvaita ja hyväksyä voi tietysti yleisellä tasolla vaikka mitä, mutta kumppania valitessa kannattaa yhteensopivuutta vähän miettiä.
Sanotaanhan sitä myös, että rakkaus voittaa kaikki esteet, mutta kai niistä esteistä kannattaa ainakin olla tietoinen, että voi miettiä, miten niistä selvitään.
Ps. Juttelin juuri eilen polyamorisen ystäväni kanssa, kuinka rakkaudesta on vaikea puhua määrällisillä adjektiiveilla. Itse rakastan esimerkiksi paljon joitakin läheisiä ystäviäni - mutta tietysti jotenkin eri tavalla kuin puolisoani. En kuitenkaan tiedä, rakastanko heitä vähemmän kuin puolisoani. Kuulostaa vähän oudolta.
Tai entäs perheenjäseniin kohdistuva rakkaus? Rakastan vanhempiani ja sisarustani todella todella paljon. Puolisostani voisin ehkä joissakin olosuhteissa erota, mutta perheestäni en millään. Rakastanko siis perheenjäseniäni enemmän kuin puolisoani? No, enpä silti sanoisi niinkään.
Musta rakkauden käsitteeseen ei oikein ylipäätään sovi ajatus siitä, että voisi rakastaa enemmän tai vähemmän. Ei kai kukaan voi rakastaa vain vähän? Vähyys ei jotenkin sovi koko rakkauden ideaan. Rakkaus tuntuu aina isolta. Sitä joko rakastaa tai ei rakasta, ei sitä määrää oikein sen tarkemmin voi mitata. Ja rakastaa voi vain omalla tavallaan.
polyamoristin ominaisuuksista: Kyky itsereflektioon, omien tunteiden analysointiin noin muutenkin ja erityisesti keskustelemaan niistä reippaasti ovat aika pop. Ja toisten tunteitten ja tuntemusten kuunteluun (ja kuulosteluun) pitäsi IMO olla ehkä normaalia herkemmät tuntosarvet. Kauhean epänarsistininen varmaan olisi hyvä :).
Mustasukkaisuus on sitten sellainen asia, että se voi iskeä myös iskea aivan puskan takaa. On eri ikävä kyllä asia *ajatella* että jokin asia, partneri tai toimintamalli ihan ok kuin sitten se todellisuus... Mutta siinäkin asioista puhuminen ja tunteiden käsittely auttaa. En usko (mutten tiedä), että tuo on samalla tavalla ongelma esim. samassa taloudessa elävien polyjen kanssa, mutta jokin "sivuveto" voikin olla tunnepuolelle liikaa.
Rakkauden rajattomuudesta: Kotiäidille kävi niin, että pitkä polysuhde (NMN, jossa minä olin kaiketi se keskipiste) alkoi takkuilla jo ensimmäisen lapsen kohdalla. Ehkä minusta tuli hetkellisesti melkoisen heteromonogaaminen, en tiedä, mutta uusi ihminen vei siinä määrin voimia ettei "ylimääräiselle" kumppanille ollut enää mitään annettavaa. Se oli sinänsä aika paska tilanne, tosin niinhän erot ovat aina. Silloin jäljelle jäi vielä jonkinlainen kimppailu, ts. ei niin paljon tunnepuolelta vaativa seksuaalinen toiminta. Toinen lapsi vähensi seikkailunhalujani entisestään ja nyt kolmen lapsen äitinä koen, että rakkauteni rajat on - toistaiseksi - saavutettu. Tokkopa tämäkään on pysyvä tila.
Kumppanilleni meneminen on sen verran tärkeä ja iso juttu, että tuo saa edelleenkin mennä, sovittujen sääntöjen puitteissa. Mainittakoon, että sääntömme perustuvat rakkauteen ja toisen kunnioitukseen, ts. kumpikaan ei halua satuttaa toista millään tavoin. Ne on kuitenkin puhuttu ja käyty läpi aika selvästi, arvailujen varassa eläminen ei tuollaisessa taida oikein kannattaa.
Tyly kotiäiti:
Kiitoksia asiantuntevasta kommentista! Ja ilo tutustua ihmiseen, joka on käytännönkin tasolla tutustunut polyamoriaan. Myönnettäköön, että olen melkoinen idealisti ja haaveilija, joten saatoin tuossa maalailla liiankin valoisan kuvan polyamorisesta suhteesta ja sen pysyvyydestä. Mutta toisaalta, realiteetit ovat usein haaveita karvaampia tai ainakin harmaampia jokaisenlaisessa ihmissuhteessa: mainitsemasi epänarsistisuus, rakkaus ja toisen huomioonottaminen varmasti auttavat pitkälle muissakin suhteissa kuin polyamorisissa. (Ja kaipa meitä haaveilijoitakin johonkin tässä maailmassa tarvitaan...)
Lähetä kommentti