Kieli piiloon, jottei moraali kärsi!

Kun pieni tyttö näyttää kieltään, hän luultavimmin yrittää viestiä yksinkertaisesti ”Lällällää!”: härnäystä ja leikkisää vahingoniloa onnistuneen kepposen tai kekseliään herjan kunniaksi. Kun keski-ikäinen mies näkee tytön näyttävän kieltään, hän ajattelee kenties jotain aivan muuta: hän miettii, mitä kaikkea tuollainen kieli saattaisi saada aikaan hänen vartalollaan ja miten se näyttää ikään kuin odottavan jotain viettelevän herkullista ja paheellisen maukasta.

Onko tytön ele paheksuttava? Ei varmastikaan. Onko keski-ikäisen miehen päähänpisto paheksuttava? Uskaltaisin väittää, että mikäli se jää pelkän ajatuksen tasolle, tuskin (mikäli miehellä ei ole tapana väijyä puskissa odottelemassa pikkuisten kielien ulostuloa). Paheksuttavaa sen sijaan on, kun keski-ikäinen mies peloissaan omien ajatustensa ajatellusta moraalittomuudesta vaatii kaikkeen viattoman pikkutytön vetämään kielen suuhunsa. Silloin hän paitsi rajoittaa tytön käyttäytymistä perusteettomasti, myös väkivaltaisesti työntää omalla tulkinnallaan tytön oman kokemuksen syrjään: tytön viaton elämys ei paina mitään keski-ikäisen miehen moraalisen raivon rinnalla.

(Niin, puhehan oli siitä, miten kirjamessujen julisteesta piti poistaa yksi säädytön kieli.)

Maailma ei sitten ikinä muutu

Ennen muinoin rationaalisuuden merkkejä olivat yhteisöstä huolehtiminen ja riippumattomuus omaa etuaan ajavista vieteistä, jopa suoranainen oman edun alistaminen yhteiselle hyvälle. Irrationaalisuutta oli sen ajan ihmisen mielestä vastaavasti oman edun ja erityisesti omien viettien liiallinen kuunteleminen. Antiikin kaupunkivaltiossa ei katsottu hyvällä liiallista kanssakansalaisten huomiotta jättämistä rahan- tai nautintojenhimon vuoksi, sillä vain eläin olisi saattanut alentua moiseen. Kristillisenä aikanakin lähimmäisten rakastaminen oli korkein hyve, kun taas liiallinen itsekeskeisyys johti paratiisista karkottamiseen.

Moderni aika on tietysti onnistunut unohtamaan moiset haihattelut ja vannoo rajoittamattoman individualismin nimeen. Meille rationaalisuutta edustaa juuri oman edun ajaminen järkevimmillä mahdollisilla keinoilla, kun taas rakkaus, hoivavietti ja muut eduntavoittelua häiritsevät tunteet ovat vain irrationaalisia jäänteitä eläimellisistä vaistoista.

Rationaalisuuden määritelmän muuttuminen täysin päinvastaiseksi aiheuttaa tietysti sekaannuksia. Onneksi jotkin asiat eivät ole muuttuneet. Rationaalisuus on ja on aina ollut miehinen piirre, kun taas irrationaalisuus on aina kuulunut naisen luonteeseen. Mies on ollut hyveellinen ja omia halujaan laajempia ympyröitä katsasteleva vieteistä vapaa rationaalinen olento, ja nykyään mies on omia tarpeitaan fiksusti ja tunteista vapaana toteuttava rationaalinen olento. Nainen on ollut vain oman verenperintönsä etua itsekkäästi ajava irrationaalinen eläin, ja nykyään nainen on omasta edustaan tietämätön ja hoivaviettinsä ajama irrationaalinen eläin.

Eihän tässä ole mitään ristiriitaa.

Lapsetko muka viattomia?

Helsingin sanomissa ja Seksualistin blogissa oli jokin aika sitten käynnissä keskustelua pornon haitallisuudesta yhteiskunnassa yleensä ja erityisesti nuorten sielunelämässä. Pornon vastustajien keskuudessa toistui ajatus pornosta väijyvänä pahantekijänä, joka syöksyy viattomien lasten ja nuorten kimppuun ja mullistaa heidän käsityksensä oikeasta seksuaalisuudesta. Vastustajat vetosivat teoreettiseen viitekehykseen, jossa keskenkasvuisia pidetään ensisijaisesti passiivisina vastaanottajina ja siksi aina pornon uhreina eikä koskaan aktiivisina toimijoina, jotka saattaisivat itsenäisesti hakeutua seksuaalisesti kiihottavan materiaalin ääreen.

Heitetäänpä tähän väliin parhaimpia paloja keskustelusta:

"Pikku poikien päät menevät sekaisin tästä sairaasta seksin ja pornon tuputtamisesta. Joka tuutista tunkee silmille vain sitä ittiään. Pojilla on ihan järjettömät käsitykset siitä mitä tarkoittaa olla "mies". Sitten aletaan leikkimään pikkusiskolla tai koulukaverilla. Kukaan ei pysty kontrolloimaan sitä mitä pojat näkevät ja kokevat aivan liian aikaisin. "
"Ala-asteikäiset ovat jo lähes kaikki nähneet pornoa. Sen ikäisestä suurimmalla osalla seksi ei ole ajankohtaista vielä vuosiin, osalla ei ole puberteettikään alkanut. Miten tuon ikäinen ihmisalku voi ymmärtää sitä mitä näkee?"
"Tämä lienee ajan ilmiö, sillä pornoriippuvaiset ovat saaneet yliotteen, ja saaneet kakarat kuvittelemaan, että porno on normaalia aikuisten kanssakäymistä. Jo esiteinit kyselevät mitä tehdä kun teinipoikakaverit ehdottelevat pornolehdistä oppimiaan asentoja ja muuta käyttäytymistä. Teiniyteen kuuluu uteliaisuus seksistä, mutta porno on aivan toinen juttu."
"Mutta katastrofin ainekset ovat edessämme nyt, kun tytöistä kasvaa pornon myötä samanlaisia suhteessaan seksiin, kuin pojista. Tytöt muuttuvat poikien kaltaiseksi. Ja kun tytöt käyttäytyvät samalla tavoin kuin pojat, on katastrofi valmis. Kaikki naivat kaikkien kanssa ilman mitään rajaa. Irtoseksi ja yhden yön suhteet muuttuvat normaaleiksi. Tytöt ovat niihin yhtä valmiita, kuin pojat. Tämä on katastrofi parisuhteille ja avioliitoille. Kuka enää menisi naimisiin, ja perustaisi perheen, kun joka puolelta löytyy naisia yhden yön seikkailuihin. Eivätkä perheet pysy kasassa, kun aviomiehille on tarjolla halukkaita naisia rajattomasti. Miten käy perheen, miten lasten?"

Ystäväni lapsuudentutkija Siiri Sympaattinen [salanimi ei tällä kertaa ole omaa keksintöäni, vaan tilaustyö] kertoi, että samanlainen lapset passiivisina tulkitseva paradigma on ollut aiemmin vallitseva tutkittaessa yleensäkin lapsia ja etenkin heidän suhdettaan mediaan: esimerkiksi tutkittaessa lasten suhdetta niinkin viattomaan mediaan kuin tv-uutiset on lähinnä mietitty, millaisia traumoja lapset voivat aivoihin syötettyjen rajujen uutiskuvien vuoksi kokea. Siiri itse kannattaa uutta paradigmaa, jossa lapset voidaan hyväksyä myös aktiivisina toimijoina, joita esimerkiksi itseään kiinnostavat uutiset ja jotka ottavat uutisten välittämän tiedon aktiivisesti osaksi omia leikkejään (lapset esittävät uutistoimittajia jne.). Tällaista lähestymistapaa vanhan liiton tutkijat ovat pitäneet jopa moraalittomana: selvä merkki siitä, että heidän oman paradigmansa takana ovat olleet pikemminkin lastensuojelulliset kuin puhtaan tieteelliset intressit.

Sovelletaanpa oppimaamme käytännössä. Vanhan paradigman mukaisesti lasten suhde pornoon ja yleensäkin seksuaaliasioita käsittelevään mediaan olisi aina vain vastaanottava. Lapsi itsessään olisi kuin tyhjä taulu, viaton enkeli, jonka päähän ei ainakaan ennen sopivaa ikää (joka on aikaisintaan joskus yläasteella) pilkahtaisikaan ajatus seksistä (ainakaan mistään kovin perverssistä seksistä). Uuden paradigman mukaan lapset voisivat päinvastoin oma-aloitteisestikin keksiä seksuaalisuuden ilot, jopa ilman ulkoapäin tulevia vaikutteita. Todistusaineistona uuden paradigman puolesta esitänkin tosipohjaisen kertomuksen siitä, miten pienet lapsetkin voivat itsenäisesti ajautua ”synnin ja saastan” tai ”mielenkiintoisten kokemusten” äärelle. Seksuaalisista asioista kylmiä väreitä saavat voinevat tässä vaiheessa lopettaa lukemisen, sillä pääsanomahan tuli jo esitettyä. Kiihottavaa materiaalia etsivät taas... ehkä kannattaa hakeutua jonnekin muualle, sillä ei tämä nyt oikeasti niin rääviä aineistoa tule olemaan.

Tapahtumapaikkana on siis Maamme erään suurehkon kaupungin keskikokoinen ala-aste melko syrjäisessä kaupunginosassa viime vuosisadan viimeisen vuosikymmenen alkupuoliskolla, aikana ennen internetin ja nettipornon maihinnousua. Olosuhteet seksuaalisen materiaalin silmille hyppimiseksi olivat heikohkonlaiset. Jotkut väittivät löytäneensä lehtiroskiksesta joskus kiinnostavia kuvia – ilmeisesti alusvaatekatalogin – ja toinen pikkulapsi oli joskus vanhemmiltaan salaa ehtinyt tiirata viisi minuutta Kolmoskanavan Club Erotica -sarjaa (jossa siis kaikki rintaa rivompi piilotettiin jopa aikuisten silmiltä).

Kertojanne (eli allekirjoittanut) oli tuolloin kymmenvuotias eikä vielä lainkaan kiinnostunut sukupuoliasioista: siksipä hän muistaa kyseisen vuoden tapahtumat objektiivisen, ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Astetta alemmalle luokalle (siis yhdeksänvuotiaiden joukkoon) tuli uusi tyttö. Tyttö ei ollut mitenkään erikoisen ”kehittynyt” (ainakaan kertojan muistin mukaan) eikä tuolloin nuorisomuotiin edes kuulunut paljastavuus. Silti kertoja muistaa suuren osan yhdeksän- ja jopa osan kymmenvuotiaista pojista villiintyneen tytöstä aivan täysin: seksuaaliasiat nousivat puheenaiheeksi paljon enemmän kuin ennen. Kolmannen luokan pojat pudottelivat tahallaan kyniä tytön pulpetin läheisyyteen, jotta voisivat kontata hänen läheisyyteensä ja tiirailla hänen muotojaan. Uskaliaimmat taisivat jopa koskettaa tyttöä ikään kuin vahingossa. Näkemäänsä ja tuntemaansa nämä yhdeksänvuotiaat koltiaiset käyttivät fantasiointinsa pohjana harjoittaessaan pienissä porukoissa joukkomasturbointisessioita, joissa munkkirinkilöitä käytettiin aidon asian korvikkeena.

Tyttö ilmeisesti ei ollut saamastaan huomiosta edes pahoillaan, vaan pikemminkin yllytti ihailijoitaan ja valikoi palvojien joukosta itselleen mieleisensä. Pisimmälle pääsi kertojan luokalla ollut – siis 10-vuotias – poika, joka oli ikäisekseen jo melko hyvin kehittynyt: tämän saattoi miltei jokainen todeta, sillä pojalla oli taipumusta ekshibitionismiin jo näin varhaisella iällä. Eräänä päivänä oleillessaan tytön pihalla poika joutui tytön ja tämän seitsemänvuotiaan pikkusiskon ”hyökkäyksen kohteeksi”: tytöt olivat raahanneet hänet sisään, riisuneet ja tehneet, mitä kaikkea nyt voi tehdä ryhtymättä varsinaiseen yhdyntään.

Jutun viimeisten vaiheiden todenperäisyyden voi tietysti kiistää, koska kertoja itse ei ollut tapahtumassa paikalla: tapahtuman tosin varmistivat sekä pojalta että tytöltä tietonsa saaneet lähteet. Joka tapauksessa jo tällaisten tarinoiden syntyminen näin nuoressa ikävaiheessa ilman ulkoisia vaikutuksia kertoo, että seksuaalikysymykset saattavat tulla ajankohtaisiksi jo yllättävän varhaisessa iässä. Voisi olettaa, että tällaiset tapahtumat ovat miltei väistämättömiä, kun iso kasa lapsosia kootaan päivittäin yhteen viettämään aikaa toistensa kanssa: ei siihen sen kummempia ulkoisia yllykkeitä tarvita. (Ja jos joku konservatiivi ajatteli käyttää tätä tarinaa propagandana sukupuolille yhteistä varhaiskasvatusta vastaan, kannattaa muistaa, että esimerkiksi brittiläiset poikien sisäoppilaitokset ovat tunnetusti olleet vielä suurempia ”paheen pesiä”, joissa isommat miehenalut ovat surutta käyttäneet nuorempia tovereitaan hyväkseen.)

Seksikö muka velvollisuus?

Halal-tv:n uusinta närkästytti mieltäni jokin aika sitten. (Ja tästä ei ole tulossa halla-aholaista kommenttia. Tyhmä mielipide ansaitsee närkästyksen, edustipa sen esittäjä mitä tahansa uskonto- tai ajatussuuntaa, etnistä ryhmää, sukupuolta tai seksuaalista suuntaumusta.) Jakson aiheena oli seksuaalisen vapautumisen Ruotsissa (kuulemma) aiheuttama teiniraskauksien ja sukupuolitautitapauksien lisääntyminen. Lääkkeeksi tarjottiin (yllätys, yllätys) ehdotonta pidättäytymistä avioliittoon saakka, jota islamkin kannattaa. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kommentin, että islam puhuu myös täydellistä selibaattia vastaan: ihmisen on tarkoitus lopulta harrastaa seksiä (mutta vain sen yhden kanssa), koska seksuaalisuus on lahja Jumalalta, jota ei saa heittää hukkaan.

Hieman mietittyäni huomasin, että samanlainen ajatus on yleensä takana muillakin ihmisillä, jotka kannustavat odottamaan sitä oikeaa: (avio)seksi on heille luontainen, ideaalinen ja jopa välttämätön osa ihmiselämää, palkkio, joka odottaa venttaamisen jälkeen ja jota siksi ei saa heittää hukkaan, kun se tulee eteen. Vaikka yksiavioinen seksielämä usein esitetään ainoana vaihtoehtona kukasta kukkaan hyppivälle sinkkuelämälle ja näin kaikista siveimpänä ja moraalisimpana lifestylenä, syrjivät yksiavioisuutta parhaana elintapana kampanjoivat myös elinikäistä selibaattia (itse asiassa vaihtoehtoja on vieläkin enemmän, kuten uskollinen polyamoria, mutta keskityn tällä kertaa selibaattiin).

Seksitön elämähän on sikäli mielenkiintoinen avioelämän vaihtoehto, että se on aika ajoin ollut hyväksyttävä ja joskus jopa kannatettava elämäntapa. Itse asiassa on jopa irvokasta, että länsimaissa juuri fundamentalistikristityt puolustavat avioliiton ja aviollisen seksin pyhyyttä, vaikka alkujaan tyypillisenä maailmanlopunkulttina kristinuskoa eivät perhe-elämän kaltaiset muodollisuudet olisi voineet vähempää kiinnostaa: taivaassa ei mennä naimisiin, kerrotaan Jeesuksen sanoneen, ja taivas taas oli alkukristityille läsnä jo uskovien yhteisössä.

Avioliitto hiipi mukaan kristillisyyteen aluksi takaovesta, kun Paavali totesi uskovien himonnälästä syntyvää valitusta tarpeeksi kuultuaan, että parempi on naida kuin palaa – siis parempi, että seksielämää harrastetaan edes valvotusti kuin holtittomasti vehdaten. Kristillisyyden kiteydyttyä kirkoksi avioliitosta tehtiin tietysti sakramentti: tämä oli osa laajempaa projektia, jossa ihmiselämän jokainen alue otettiin tiukempaan kirkolliseen valvontaan. Ironisesti avioliiton pyhyyttä valvoi aluksi – ja katolisissa maissa vieläkin – joukko avioliitosta kieltäytyneitä ihmisiä. Uskonpuhdistajat sitten heittivätkin selibaatilla vesilintua ja korottivat avioliiton lopulta ideaaliseksi elämäntavaksi. Edes avioliiton sisällä seksitön elämä ei ollut kovin suotavaa: pitihän maailmaan saattaa lisää lapsia, kuten Raamatussa oli määrätty. Lapsien tekeminen tai edes yrittäminen oli suoranainen velvollisuus: Luther piti sitä jopa niin tärkeänä asiana, että muistaakseni salli kyvyttömien miesten vaimoille luvan hankkia rakastajan, kunhan juttu hoidettiin hiljaa ja liikaa huomiota herättämättä.

Ihmisten ja etenkin naisten sitominen avioliittoon ja aviolliseen seksiin on ollut kätevä tapa valvoa heidän elämäänsä: lapsia aviomiehelleen tuottava vaimo ei ole ehtinyt puuhailla turhia, kuten miettiä esifeministisiä ajatuksia. Juuri seksittömät (tai ainakin seksittömiksi oletetut) elämäntyylit ovatkin usein tarjonneet naisille tilaisuuden päästä vaikuttamaan laajemmalti. Leskinaiset – jotka eivät enää olleet avioseksin nauttijoita – saivat usein oikeuden hallinnoida kuolleen miehensä omaisuutta, kun taas nunnat – jotka eivät avioseksiin olleet koskaan koskeneetkaan – pystyivät vaikuttamaan ainakin oman luostarinsa alueella ja ehkä jopa laajemminkin ajan taloudelliseen ja kulttuuriseen elämään. Etenkin nunnat olivat tavallaan työssä käyvien naisten edeltäjiä, jotka rikkoivat tavanomaisen huora/madonna-jaottelun.

Yhteiskunnan ja kulttuurin muuttuminen seksuaalisesti ja perhemuotojen kannalta sallivammaksi ei merkitse seksittömän elämäntavan kieltämistä. Päinvastoin tällainen kulttuuri hyväksyisi seksittömyyden tai neutriuden yhtenä mahdollisena asemana seksuaalimuotojen kirjossa (eräänlainen nollatapaus seksi- tai perhevalinnoissa on aina mahdollinen). Seksuaalisuudesta kiinnostumattomia henkilöitä epäilemättä on. Ehkä neutrius on heille geneettisesti määrittynyt tila, ehkä se on heihin iskostunut kasvuvaiheessa tai ehkä se on harkitun valinnan tulos. Tärkeää ei ole, mistä halu selibaattiin on heille tullut – onko se enemmän luontaista kiinnostumattomuutta seksuaalisuudesta vai pikemminkin halua irtautua seksuaalisuuden vallasta – tärkeää on se, että heidän halunsa on otettava vakavasti.

Elokuvassa A Dirty Shame seksuaalisesti addiktoituneet ja neutrit taistelivat yhden kaupungin vallasta. Oikeasti kiistaa ei pitäisi olla: maailmassa riittää tilaa sekä ihmisille, jotka haluavat tutkiskella itsensä ja toisten kehonsopukoita, että ihmisille, jotka päinvastoin haluavat pitää omat sopukkansa piilossa eivätkä toistenkaan sopukoihin halua lähemmin tutustua. Kummankin – tai oikeastaan kaikkien elämäntapojen – yhteisiä vihollisia ovat ihmiset, jotka pitävät omaa elämäänsä ohjenuorana muiden onnelle. Elämänkestävä monogaaminen avioliitto sopii epäilemättä joillekin: toisia se rajoittaa asettamalla heille mahdottoman yhteen ihmiseen sitoutumisen ideaaliksi, toisia se rajoittaa asettamalla heille mahdottoman seksin harjoittamisen velvollisuudeksi.

Hiustesi väri kertoo luonteesi

Vanhempaa kirjallisuutta lukeneet ovat kenties huomanneet usein toistuvan säännönmukaisuuden naisten hiusten värin ja heidän kuvaillun käytöksensä välillä: tummatukkaiset on usein kuvattu pahoiksi tai vähintäänkin paheellisiksi ja epäilyttäviksi, kun taas vaaleaveriköt ovat hyveellisiä sankarittaria, jotka (onnellisissa tarinoissa) saavat itselleen kunnon miehen. Erottelun taustalla lienevät vanhat rotuennakkoluulot: tummat ovat lähempänä pirua kuin valkoiset kristityt. Mielenkiintoisesti sama asetelma on toistunut vielä TV-sarjojen aikanakin. Alkuperäisen Beverly Hillsin vaaleatukkainen Donna on herttainen ja ehkä jopa naiivi naisihminen, joka ihanteellisesti odottaa sitä oikeaa ja naimisiinmenoa, ennen neitsyytensä luovuttamista (myöhemmin hän tosin päättää harrastaa seksiä jo ennen avioliittoa, mutta onneksi hurjasti rakastamansa Davidin kanssa, josta tietysti tulee Donnan aviomies sarjan lopuksi). Saman sarjan tummaverinen Valerie taas on moniongelmainen vamppi, joka manipuloi miehiä seksin avulla.

Mielenkiintoisesti TV-sarjanaisten värikooditus on tuntunut viime aikoina vaihtuneen: blondit ovatkin nyt niitä miehiänieleviä ketkuja, kun taas tummaveriköt ovat siveellisiä hyviksiä. Kauniitten ja rohkeitten vaalea Brooke Logan vamppaa peräjälkeen kolme Forresteria ihan vain saadakseen palasen näiden vaateimperiumista, kun taas tummaverinen lääkäri Taylor on hyväsydäminen ja uskollinen perheenäiti. Täydellisten naisten tumma Susan on sen oikean perään haikaileva, hieman hössöttävä, mutta silti hyvin sympaattinen ihminen, kun taas vaalea Edie on ukkomiehiä nielevä, sitoutumista kammoava ja ilkeähkö henkilö. Erityisen hyvin tämän muutoksen syitä valottaa 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa esitetty Popular, jossa kiltit, mutta vähän halveksitut tummaveriköt kamppailivat suosittuja, mutta ilkeitä blondeja vastaan (erityinen pahis oli blondi Nicole, joka käytti seksiä esimerkiksi opettajien viettelyyn ja näin turmeli omat polvensakin liiallisella kontillaanololla).

Nykymediassa vaaleus ei siis enää kuvasta luontaista hyveellisyyttä ja puhtoisuutta, vaan purkista tulleena pikemminkin pinnallisuutta ja häikäilemättömyyttä, kun taas tumma hiusväri on aitouden ja kiltteyden merkki. Mustavalkoisen värikoodauksen muuttuessa valkomustaksi on hyvä tietää, että joistain perinteistä pidetään silti kunniakkaasti kiinni: naisen moraalinen arvo päätetään edelleen hänen seksielämänsä perusteella ja erityisesti sen mukaan, harrastaako hän seksiä nautinnon ja seksistä mahdollisen koituvan hyödyn vuoksi vai puhtaampien tunteiden takia (tosikoille: ironiavaihde kannattaa viimeistään tässä vaiheessa heittää päälle).

Mitä näet, kun katsot - savikipon, elukan vai persoonan?

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni tein ns. Full Montyt isomman yleisön edessä seitsentoistavuotiaana pikkupoikana. XL-vitosen tahdittamina minä ja pari muuta jukuria olimme päätyneet vähentämään vaatetustamme muutaman naispuolisen ystävämme edessä (ei, alkoholilla ei ollut osuutta asiaan). Vastaanotto oli tirskuvaa, joskin ystävällistä ja vähäinen innostus lieni näyteltyä. Silti koin tuon vähäisen kiinnostuksen, en ehkä kiihottavaksi, mutta ainakin miellyttäväksi: jokaisen pitäisi saada tuntea, miten toisen katse lipuu omissa kehonkaarteissa, jotka jännittyvät tanssin (tai tässä tapauksessa tanssia etäisesti simuloivan liikkeen) vietävinä ääriasentoihin.

[Myönnän käyttäneeni melko halpaa koukuttamistapaa: terveellinen rusina piilotetaan seksuaalisuuden suklaaseen ja toivotaan, että lukija haukkaa koko makeisen eikä vain imeskele herkkuja pinnalta. Toisaalta, seksuaalisuus kerää uteliaita: kirjoituksen alun ovat ehkä jo lukeneet masturbointimateriaalia etsivä sinkku, närkästyshaiveniaan kutitteleva vanhus ja sukupuolisuudestaan epävarma teini. Ehkäpä joku heistä jatkaa hieman pidemmällekin.]

Saman toiselle paljastautumisesta kumpuavan nautinnon olen kokenut intensiivisemmin Eeva Empaatin kanssa, jolloin vastaanotto on saattanut lopulta olla muutakin kuin hilpeää hihittelyä. Silti ensireaktio alkavaan katseidenkeruuesitykseen on sitoutuneessa parisuhteessakin usein lähinnä huvittunut ja jopa kiusaantunut (osasyynä tosin lienee se, että lähinnä naispuolisia ystäviä ympärilleni keränneenä olen oppinut vain naisellisia kiihottamisliikkeitä, jotka eivät niin herkästi heteronaisiin vaikuta). Miksi näin? Miksi on niin vaikeaa ottaa vastaan katseelle antautuva ihminen ja nauttia hänen kehostaan? Miksi katselemisesta voi jopa tuntea syyllisyyttä? Miksi antautuva taas kokee nauttivansa, vaikka toisessa kontekstissa sama tapahtuma saattaisi tuntua nöyryyttävältä? Hyvät sukupuoliset ja sukupuolettomat, pureudumme tänään objektiksi tekemisen eli esineellistämisen saloihin.

Muistan olleeni hyvin hämmentynyt, kun ensi kertaa kuulin tahi luin, että jonkin näkemisessä pelkkänä objektina olisi jotain väärää. Ajattelin tuolloin vain englannin ”object” tai saksan ”Gegenstand”-sanan pääasiallista merkitystä: kohteena oleminen (niin tosin tuntuivat monet kirjoittajatkin ajattelevan). Meidänhän on ihan mahdotonta asettua suoranaisesti toisen housuihin ja kokea, millaista heidän kokemuksensa on (jos joku sellaista taitaa, kehotan ottamaan yhteyttä skeptikoihin, he ovat luvanneet moisesta ihmeestä ihan rahapalkkioitakin). Bussissa näen kasan ihmisiä, mutta yhdenkään kanssa en pääse näköyhteydessä hyppäämään hänen aivoihinsa: olenko silloin muka jotenkin katsonut heitä loukkaavalla tavalla?

Mysteeri sai valoa, kun huomasin, että suomeksi puhuttiin esineellistämisestä. Jos ihminen nähdään pelkkänä materiaalisena möykkynä eikä itsenäisenä persoonana, hänen arvoaan alennetaan, kuului siis sanoma. Olin silti hämmentynyt. Ensinnäkin, tällaista esineellistämistä tapahtui monessa sellaisessa tilanteessa, jota tuskin pidettäisiin paheksuttavana. Jos kuljen tiiviissä väkijoukossa, ajattelen kanssaihmisiäni usein lähinnä ainekappaleina, joiden liikeratoja minun täytyy ennakoida ja joita minun täytyy parhaani mukaan väistellä: olenko silloin todella alentanut näiden henkilöiden arvoa? Toisekseen, tuntui huvittavalta, että esineellistämisen yleisimmät esimerkit olivat seksuaalisia, vaikka tällaisissa tilanteissa myös ihmisten epäesineelliset ominaisuudet esittävät selvää osaa. Malliesimerkkinä esineellistämisestähän on rivosti alastonta naista tiiraava mies, joka tunkeutuvalla katseellaan tyydyttää oma himoaan. Kuitenkaan irstaan katsojan himoa ei tässä tapauksessa sytyttäisi pelkkä materiaalinen kappale, vaan nimenomaan naispuolinen vartalo: vähintäänkin miessian täytyy nimittäin visualisoida edessään avautuva satunnainen materian kappale naiseksi, jotta kiihkoa heräisi.

Perinpohjaisena ihmisenä halusin päästä esineellistämisajattelun seksuaalisuteen kytkemisen alkulähteille, jotta ymmärtäisin tätä mysteeriä paremmin. Varhaisimmat merkit löysin harmaahapsi Kantin mietteistä. Tämän raihnaisen filosofin mukaan ihminen toimi kaikessa sukupuolisessa kanssakäymisessä esineen eikä vapaan persoonan tavoin. Koska ihmisen arvoa taas alensi, jos häntä havainnoi pelkkänä käyttöesineenä, oli seksitapahtumalle altistuminen siis häväistys ikisaksalaisen mielestä – paitsi jos se tapahtui lain sanktion saamassa avioliitossa, jossa kumpikin maksoi toisen häpäisemisen omalla itsehäpäisemisellään (ihanan romanttisia nämä muinaiset ajattelijat).

Esineellistämisopin juurit löytyivät siis ajalta, jolloin maailma jaettiin kahtia persooniin ja esineisiin (tai tutummin termein ilmaistuina sieluihin ja ruumisiin/materiaalisiin kappaleisiin): sielu nolataan, kun sen sijaan huomio kiinnittyy vain ruumiiseen, ja siksi esineellistäminen on pahasta. Mutta ihmistä harvemmin ajatellaan enää kahdesta palasesta liimattuna tekeleenä: kehoni on minua enkä ainakaan vielä ole onnistunut irtautumaan kehostani (jos joku onnistuu, ilmoittautukoon taas skeptikoille). Myönnettäköön, vaikka ihminen olisikin kehollinen tai jopa keho, ihmiskeho on paljon muutakin kuin pelkkä ainekappale: tunteva, tahtova, ymmärtävä jne. Mutta miksi juuri seksuaalisuus alentaisi ihmiskehon asemaa muiden silmissä, kun seksuaaliset ominaisuudet eivät kuitenkaan kuulu pelkälle aineelle (rauta ei kiihotu, vaikka jähmeää joskus onkin)?

Toisaalta ihmiskeho ei ole ainoa vaihtoehto pelkälle ainekappaleelle: myös eläimen vartalolla on paljon ominaisuuksia, mitä elottomalla aineella ei ole (aistivuus, luultavasti jonkinasteinen tunne-elämä ja muuta). Ja tässä siis oikeastaan piileekin seksuaalisen katseen kohteena olemisen väitetty alistavuus: siinä ihmiskehoa ei nähdä pelkkänä esineenä, vaan eläimenä, tuntevana olentona, joka tihkuu seksuaalisuutta jopa aivan konkreettisen nestemäisessä muodossa. Pitäisi siis oikeastaan puhua eläimellistämisestä eikä esineellistämisestä.

Mutta pelkkä katse ei vielä oikeasti eläimellistä katseen kohdetta. Jos vapaaehtoisesti heittäydyn toisen himon tuijotettavaksi, jopa odotan, että hän näkee minut vain seksuaalisuuden silmälasien läpi: haluan kokea, miten ihailijani silmät uppoutuvat vain kehoni eläimellisiin puoliin ja unohtavat esimerkiksi yhteiskunnallisen roolini. Silloin eläimellistyjä onkin katsova ihminen. Hän ei pysty irrottamaan silmiäni minusta, koska hän on niin oman eläimellisyytensä tai himojensa vallassa. Seksuaalisuuteen tottumaton katsoja saattaa tuntea hämmennystä ja syyllisyyttä, mutta oikeastaan oman arvonsa puolesta: hänen järkensä saattaa kimpaantua, että eihän minun nyt ihan näin viettieni vietävissä pitänyt olla. Minä sen sijaan voin joko olla tietoinen korkeammalla tasolla ja nauttia omasta kyvystäni saada katseen haltija menettämään järkensä tai sitten saatan itsekin lopulta eläimellistyä toisen kiihkon näkemisestä ja ajatella pelkästään ihollani.

Eläimellisen katseen kohteeksi joutuminen voi siis olla positiivinen asia, mutta vain jos katseen valtaan joutuu vapaaehtoisesti. Minulla täytyy voida olla mahdollisuus nousta sijaltani ja verhoutua eläimellisen katseen edessä: katsojan täytyy olla valmis sulkemaan silmänsä, jos en haluakaan enää olla niille avoinna. Tuijotustaan kiellon jälkeen jatkava on ainakin hetkellisesti joko järjetön tai julma. Joko hän todella voi olla niin himojensa vietävissä, ettei pysty herkullisen pakaran nähdessään olemaan ilmaisematta haluaan saada se illalliseksi: tällöin katse on vaarallinen ja eläimellinen, mutta ei ainakaan tietoisesti eläimellistävä. Tai sitten hän katsoo, koska haluaa kertoa arvostavansa minua vain eläimen vartalona, mutta ei järkevään keskusteluun pystyvänä kehona: tällöin katse on oikeasti eläimellistävä ja alistava.

Milloin olet kypsä lapsettomuuteen?

Kesällä Vihreät nuoret päästivät kynistään merkittävän kannanoton sallitun sterilisaatioiän alentamisen puolesta. Kuten kaikki hyvät kannanotot, tämäkin sai osakseen vaitonaisen vastaanoton. Ehkäpä asia on niin itsestään selvä, ettei kannanottoa olisi tarvittu: harmi kyllä, se tuntuu myös ilmeisesti niin itsestäänselvyydeltä, että toteutus on unohtunut.

Onhan se jotenkin hassua, että useimpien täytyy kasvaa kolmikymppiseksi, ennen kuin laki katsoo heidät tarpeeksi kypsäksi päättämään oman hedelmöittymisjärjestelmänsä katkaisemisesta. Hedelmöittyähän saa kuka tahansa, joka siihen kykenee, olipa harkintakykyä tai ei – ja nuoruudenraskaudet usein kertovat juuri hetkittäisestä harkintakyvyn puutteesta. Jopa adoptio on lain kannalta lievempi juttu: riittää kun olet kaksivitonen, ja ei kun tilaamaan itsellesi omaa leikkikalua Kiinasta tai Kolumbiasta.

Mielenkiintoista on, että laki kuitenkin sallii sterilisaation osana sukupuolenkorjausta, jonka saa siis suorittaa heti täysi-ikäisyyden porteille tultaessa. Sukupuolenkorjaus on epäilemättä sallittava ihmisille, jotka kokevat oikean sukupuoli-identiteettinsä poikkeavan heidän fyysisestä sukupuolestaan. Sukupuolenkorjaukseen taas kuuluu olennaisena osana korjattavan ihmisen steriloiminen. Tuntuisi johdonmukaiselta hyväksyä sterilisaatio myös muille ihmisille identiteettikysymysten vuoksi. Jo sukupuolenkorjauksen mahdollistavaa lakia valmisteltaessa eräs Jumalan armoitettu kansanedustaja huomautti sinkkuelämäntyylin lisääntyessä ihmisten valitsevan yhä enemmän valitsevan vapaaehtoisen lapsettomuuden: ja katso, hän huomasi suuren epäkohdan nostavan uuden lain myötä päätään (myönnettäköön, että tämä innoitettu teki aivan väärän johtopäätöksen profeetallisista näyistään, mutta meillä myöhemmillä tulkitsijoilla lienee oikeus korjata hänen visioitaan).

Vapaaehtoinen lapsettomuus on noista päivistä kehittynyt yhä omaleimaisemmaksi elämäntyyliksi, jonka edustajat eli velat ovat muodostaneet verkon kautta omaa yhteisöllistä identiteettiä ja joka ei välttämättä ole enää kytköksissä edes iloiseen sinkkuelämään (esimerkiksi ystäväni Pipsa Partiolainen on erillissuhteessa elävä vela). Sterilisaatio on veloille tärkeä paitsi varmimpana ehkäisykeinona, myös symbolisena tapana ilmaista omaa identiteettiään. Kokonaisen identiteetiltään lapsettomuuteen sitoutuneen ryhmän olemassaolo puhuu siis sterilisoinnin ikärajan alentamisen puolesta.

Skepsiksen hyöky kohtaa rohkeat aatokset. Jos sterilisaatioikää alennettaisiin, elämästään epävarmat nuoret ryntäisivät hetken mielijohteesta tukkimaan putkensa ja katuisivat sitä hetken päästä, kun luontainen lapsien kaipuu nostaisi väistämätöntä päätään, ja sitten ne vain poraisivat, kun ei lastenteko onnistuisikaan. Mutta sterilisaatio ei ole täysin peruuttamaton prosessi. Naisten yleisin sterilisaatiomuoto vain estää munasolujen pääsemisen munasarjoista kohtuun, mutta mahdollistaa vielä munasolujen keräämisen ja istuttamisen kohtuun. Miehillä taas on mahdollisuus varastoida sterilisaation yhteydessä siemennestettään muutamaksi vuodeksi väestönliiton pankkeihin. Ja ainahan katujalla on mahdollisuus adoptioon.

Veronmaksajien herkkiä korvia tällainen puhe lääkärihoidoista ja niiden katumisesta ja uusista korvaavista hoidoista ei sykähdytä: kulut sterilisointiin ja sen purkamiseen maksaisi tietysti Ville tai Vilma Veronmaksaja. Perhe Veronmaksajalla ei kuitenkaan ole syytä huolehtia omien rahojensa valumisesta ”vääriin asioihin”. Sterilisaatio on jo nykyään toimenpide, jota Kela ei korvaa, kun taas sterilisaationjälkeiset hedelmöityshoidot korvataan vain silloin, jos sterilisaatio on aiheutunut terveydellisistä syistä.

Nuorten aikuisten katumisintoa lienee sitä paitsi liioiteltu. Ikärajan alentamisen vastustajat ovat usein viitanneet kansainvälisiin tutkimuksiin, joiden mukaan nuoret sterilisoidut olisivat katuneet toimenpidettään enemmän kuin yli kolmekymmentävuotiaat. Itse asiassa kunnollisia tutkimuksia aiheesta on tehty vain yksi, jota näennäiset muut tutkimukset ovat vain lainanneet: tieteellisen objektiivisuuden nimissä on tietysti jäänyt mainitsematta, että alkuperäisen tutkimuksen mukaan lapsettomilla ihmisillä (mihin luokkaan vapaaehtoiset lapsettomat luontaisesti kuuluisivat) ikä ei merkittävästi vaikuta sterilisaatiota seuraavaan katumiseen. Sterilisaatiota ovat siis enimmäkseen katuneet nuoret, jotka ovat jo hankkineet lapsia ja luulleet lisääntymishalunsa loppuneen ikuisiksi ajoiksi.

Tutkimustieto tekee itse asiassa hyvin kyseenalaiseksi nykyisen sterilisaatiolain klausuulin, jossa sterilisaatio hyväksytään myös tietyn lapsiluvun hankkineille perheille. Jos lainsäätäjä olisi suuressa viisaudessaan todella huolestunut sterilisaation katumisesta, hän olisi päästänyt vapaaehtoisesti lapsettomat suureperheiden edelle. Mutta lainsäätäjällä lienee ollut muuta mielessä. Suomenmaa tarvitsee alati lisää veronmaksajia, joten sterilisaatiota on hyvä säädellä: vasta hedelmällisyysiän ohittaminen tai riittävän lapsiluvun maailmaan saattaminen ovat hyväksyttäviä syitä valvonnan lakkauttamiselle.

Korkea sterilisaatioikä kannustaa ihmisiä ajautumaan lapsia tuottavan ihmisen rooliin. Erityisesti naisia se sitoo perinteiseen synnyttäjän rooliin. Nykyinen sterilisaatioikä kantaa näin kaikuja ajalta, jolloin nuoren naisen arvoa mittasi lapsiluku. Siksi sterilisaation salliminen nuoremmille ihmisille laventaisi sukupuolirooleja ja omalta osaltaan ajaisi tasa-arvon asiaa.