Ratkaisu raakoihin rikoksiin: Jatimatic joka jannulle

Oslon tragedian syistä ja syyllisen motiiveista on taitettu peistä jo tarpeeksi muualla: itse sanoisin, että kannattaa odotella, mitä kaikkea tutkimuksissa selviää, ennen kuin alamme tehdä hätäisiä analyyseja. Sen sijaan minua kiinnostaa eräs kommentti, jonka olen nähnyt esitettävän usemmallakin foorumilla (kenties takana on sama ihminen, kuten usein tällaisissa tapauksissa tuntuu olevan): jos aseenkantaminen olisi yleisesti sallittua, Breivikin uhrit olisivat voineet puolustautua ja mahdollisesti jopa taltuttaa hänet.

Sanottakoon heti kärkeen, että en nyt ole kieltämässä yksityishenkilöiltä kaikenlaisten aseiden omistamista tai vaatimassa aselakien kiristämistä. En esimerkiksi osaa sanoa, miten helppoa mahdollisen murhaajan olisi hankkia laittomia aseita tai miten houkuttavia varkaille olisivat metsästys- ja ampumaseurojen pakolliset asesäilöt – tällaisia vasta-argumentteja aselain kiristämisellehän usein annetaan.

Sen sijaan osaan hyvin kuvitella, millainen yhteiskuntamme olisi, jos ihmisillä olisi lain myöntämä oikeus kanniskella – edes tuhovoimaltaan pieniä – tuliaseita julkisessa ympäristössä. Kaikkiallehan ne olisi pakko tuoda, ainakin jos tarkoituksena olisi todellakin puolustautuminen mahdollisia terroristeja tai joukkomurhaajia vastaan. Jos tähän astiset koulumurhat ja terroriteot ovat opettaneet jotakin, niin ainakin sen, ettei tällaisia tapahtumia pysty kunnolla ennakoimaan – mahdollisuus katastrofiin olisi periaatteessa kaikkialla. (Sivuhuomautus: miten käsiaseet auttaisivat, jos potentiaalinen terroristi päättäisikin käyttää pommia tai vaikkapa biologisia aseita?)

Elämä aseiden keskellä olisi pelottavaa. Ase-ehdotuksen tekijät eittämättä vetoaisivat suurten kansanjoukkojen järkevyyteen – mutta mistä minä voin tietää kenenkään asetta kantavan yksilön olevan juuri niitä selväjärkisiä? Ja entäpä jos aseenkäyttöä rajoittavat estot olisivat lieventyneet esimerkiksi päihteiden liikakäytön takia? Kuvitelkaa vain minkälainen suomalainen vappu olisi, jos ihmisillä roikkuisi pistooli vyöllään ja humalan noustessa pienikin agressio muuttuisi pyssykähinäksi.

Ongelmana eivät edes ole vain ihmisten agressiot, vaan myös pelko. Aseita kantavat yksityishenkilöt herättäisivät varmasti yleisen tarpeen puolustaa itseään, jopa niissä, jotka eivät aseista muuten olisi kiinnostuneet. Itse asiassa vaatisi suurta rohkeutta kulkea kaupungilla ilman tulivoimaa. Asetta kantavien ihmisten määrä kasvaisi, ja joukossa olisi varmasti monia vähemmän kylmähermoisia. Oliko tuo tyyppi vetämässä asetta esiin? Pelkäävä ihminen tarttuu itse aseeseen vähäisimmistäkin vaaran signaalista.

Lisääntynyt aseenkantajien määrä lisää myös asetta huonosti hallitsevien määrää. Vahingoilta ei siis voi välttyä: yritin tuohon, mutta osuiki viereiseen. (Ai että aseenkantamiseen vaadittaisiin jotain esikoulutusta ja koetta? Jos tällainen olisi takuuvarma lääke, kolareita ei tapahtuisi niin paljon.)

Koko ajatus aseiden vapauttamisesta on aivan käsittämätön, mutta heijastaa hyvin verkkokulttuurissa esiintyviä yhden asian ajajia. Olipa kysymys mikä tahansa, olipa maailmalla sattunut vaikka mitä, he kerääntyvät jokaiselle mahdolliselle foorumille korppikotkien tavoin, sillä tämähän on taas uusi todiste heidän mielipiteensä totuudesta – joka tapauksessa olen sitä mieltä, että aseet kaikille, pakkoruotsi on poistettava, Kreikalle ei anneta mitään, veroja on lisättävä, veroja on vähennettävä, valkoinen heteromies on uhattuna, rokotukset ovat pahasta ja evoluutio on vain teoria.

Vaikka mielipiteiden kirjo onkin suuri, kaikkien takaa tuntuu löytyvän yksi yhteinen ajatussikermä: virallinen totuus on valhetta ja viralliset laitokset ovat pahasta, mutta aito totuus ja hyvyys löytyy yksilöiden (eli ainakin kirjoittajan) suusta. Viralliset tahot ovat ensinnäkin aivan liian tehottomia. Näin aseiden vapauttamista kannattava painottaa, miten epäluotettavaa poliisin työskentely on, eivät edes ehtineet tapahtumapaikalle ajoissa, kun taas kyvykäs aseistettu läsnäolija olisi heti kaatanut hyökkääjän. Toisaalta viralliset tahot ovat liiankin kyvkkäitä ja käyttävät voimiaan esimerkiksi viattomien aseharrastajien häiritsemiseen. Tyhmempi voisi luulla, ettei virallinen salaliitto voisi olla yhtäaikaa sekä voimakas että voimaton, mutta kirjoittajat ilmeisesti tietävät paremmin. Onhan heidän takanaan tietysti lännentarinoista asti medioita hallinnut kuva yksinäisestä sankarista, joka vailla muiden apua palauttaa järjestyksen maan päälle, kun viralliset tahot eivät enää pysty tekemään tarvittavia toimenpiteitä tai ovat jopa korruption saastuttamia.

Toki viranhaltijat saattavat ajoittain olla korruptoituneita tai muuten vain virkaansa sopimattomia. Vastaavasti aktiivinen kansalaistoiminta voi olla hyvinkin hyödyllistä ja voi esimerkiksi herättää tietoisuutta yhteiskunnan epäkohdista tai käynnistää ilmassa olevia uudistuksia. Mutta jos oletetaan vain periaatteen vuoksi, että virallinen toiminta on parhaimmillaan hyödytöntä ja pahimmillaan haitallista, kun taas toden pelastuksen pitää tulla yksittäisiltä sankareilta, ollaan hyvin lähellä Breivikin ajatuskuvioita: maailmassa on virhe, kukaan ei tee asialle mitään, mutta minä tiedän, mitä täällä tarvitaan. Suurin ero on, että Breivik toteutti sen, mitä monet muut vain ajattelevat: hän turvautui oman käden oikeuteen aidosti eikä vain uhkaillut sillä.

Asekannattajamme ja hänen hengenheimolaisensa esittävät virallisen valtion jonkinlaisena painostavana diktatuurina, koska valtio rajoittaa heidän toimintaansa eikä anna kanniskella pyssyjä, mitä toki itsepuolustukseen vaadittaisiin. Mutta näkemättä jää olennainen: aktiivisten yksilöiden katupartiot olisivat paljon poliisia ja muita virallisia tahoja suurempia diktaattoreita. Viralliset tahot ovat demokratiassa loppujen lopuksi aina kansan vaihdettavissa, kun taas katupartioita hallitsee vain oman käden oikeus

Eri asia sitten on, ettei vallanpitäjien vaihtaminen tai ylipäätään mikään suurempi muutos tapahdu demokratiassa äkillisesti: demokraattiset instituutiot ovat tosiaan jossain mielessä tehottomia. Mutta tehottomuutta tai oikeastaan varovaisuutta tarvitaan, jotta ylilyöntejä ei tapahtuisi: poliisi ei voi valvoa jokaista saarta eikä eduskunta voi kertaheitolla muuttaa maan lakeja, koska tämä olisi diktatuuria. Näennäinen tehottomuus juuri suojelee ihmisiä mielivallalta, vähemmistöjä enemmistöiltä tai enemmistöä vähemmistöiltä, kumpi nyt sattuukin olemaan niskan päällä. Samalla se tietysti hidastaa tärkeiden asioiden toteuttamista, kuten sukupuolineutraalia avioliittolakia, mutta tämä on joka tapauksessa pienempi paha.

Missä vaiheessa sitten kansalaisaktiviteetti muuttuu vaaralliseksi? Nähdäkseni kauan ennen kuin aseet otetaan oikeasti käyttöön. Kun ihmiset alkavat ehdotella ihmisten turvaksi luotujen rakenteiden äkkinäistä purkamista ollaan jo vaarallisilla vesillä – poliisin korvaaminen aseistettujen siviilien itsesuojelulla olisi iso askel kohti demokratian vaarantumista.

Polyperheet pelottaa!

Ilta-Pulu esitteli ”uutisena”, miten Vihreät nuoret ja opiskelijat kannattaa lukumääräneutraalia avioliittoa: lehdeltä oli ilmeisesti jäänyt huomaamatta, että tämä lauseke oli jo parin vuoden ajan seissyt järjestön ohjelmassa. Yllättäen Pekka ja Päivi Perusnuoret ovat tarttuneet asiaan omintakeisesta näkökulmasta: tässähän ajetaan muslimien asiaa, kohta ne Virheet Vinoilijat laittavat kaikki naiset haaremiin ja kenties vielä kamelien kanssa!

Olkiukkojen polttaminen on tietysti helppoa, mutta vihreiden nuorten sielunelämää miettiessä lienee uskottavampi otaksua, että lukumääräneutraalilla avioliitolla pyritään lisäämään polyamoristien oikeuksia. Polyamoristeissa taas muslimit eivät ole mitenkään vallalla: jos jokin uskonto, niin wiccalaisuus on polyamoristeille ominainen.

Perusnuoret ovat toki valmiita lausumaan, että yksityiselämässään ihmisillä on oikeus kaikenlaisiin suhteisiin, mutta mitään lainvoimaa nämä suhteet eivät voi saada: mikäs hätä niillä polli-ihmisillä sitten on, jos ne saavat keskenään sopia kaikesta, miten haluavat? Mutta pointtihan juuri onkin, ettei tällaisilla epävirallisilla sopimuksilla ole mitään virkaa, mikäli takana ei ole mitään lakia vahvistamassa niitä: koetapa esimerkiksi nykytilanteessa saada lapsillesi useampi kuin yksi huoltaja – ei onnistu, vaikka sinä ja kolme puolisoasi niin haluaisitte.

No, onneksi emme elä vielä Kanadassa, jossa juuri viime vuonna todettiin, että mormonimoniavioisuuden kielto ulottuu myös polyamoristeihin.


Koska olen laiska ja en jaksa kirjoitella moneen kertaan tavallisimpia polyamoriaa koskevia ennakkoluuloja vastaan, kopioin, mitä minua viisaammat ovat aiheesta sanoneet:

Niin oliko se sitä patriarkaalista haaremitouhua?

”[O]ur society is evolving to have open relationships between more than 2 people. This is not the abusive Latter Day Saint, or Islamic polygamous practice of having more than one wife, each of which is a separate often competitive relationship to the other wives.”

Eikö ne rikkoudu kuitenkin kolmessa viikossa?

“Looking at some of my friends, i’ve seen relationships of more than the norm, and unsurprisingly given the stability of a mature adult relationship, these families are perhaps even stronger than the couples I see around me.”

Lapsilla on varmaan ihan kauheaa, voi voi, mitä niistä kasvaa?

“While the studies showing LGBTQA parents being wonderful and capable parents are numerous, the social stigma of Polyamorous families has resulted in there not being so many studies, anecdotally from the families I know, the children are some of the most well adjusted and capable children i’ve ever seen.”

“What about the children? The cries are being made all over the nation about the potential for harm to the children. What about them, indeed? Today's children are more and more being brought up in single parent homes. As a result, those children are receiving less direct parental care. Were it possible for any combination of individuals to join in a union that includes child-raising, perhaps we might find more cohesive family units. This isn't about sex. Sex is something that healthy parents do behind closed doors, not in front of the kids. This is not to say that gay, lesbian, or polygamous (polygynous or polyandrous) families are immune to ill health. There are, of course, dysfunctional families in any demographic. But stating that their lifestyle choice is the cause of the family instability is no more valid than stating that monogamy and heterosexuality are the cause of unhealthy nuclear families. There are plenty of monogamous and heterosexual couples out there with poor parenting skills, and plenty of gay, lesbian, polygamous people who have great abilities to raise kids.”

Minun uskontoni ei salli tätä, ei siis kukaan muukaan saa tehdä sitä!

“There are some that find the idea of gay or polygamous marriages an offense to their religions. This is understandable and should be dealt with accordingly. Specifically, they should not conduct gay, lesbian or polygamous marriages in their churches, synagogues, or temples. The state, however, is not your church. This is not a Christian nation, nor is it a Jewish one, or a Muslim one, or a Buddhist one. This is a secular nation founded on the principle of freedom. One of those freedoms is the freedom of religion. Your religion should be respected and honored. In fact, you should be given complete autonomy to worship as you see fit. But it can not infringe upon the rights or freedoms of others.”

Lähteet:
http://www.nomorelost.org/2011/01/11/gay-marriage-will-lead-to-polyamorous-marriages/
http://www.polyfamilies.com/polymarriagerights.html

Ja vielä kaikille iloisille polyamoristien ystäville. Jos ette ole vielä nähnyt, katsokaapa webisodi-sarja Family: kertomus hieman erilaisesta perheestä ja heidän ongelmistaan.

Enemmistön tahto

”Kyllä nyky-Suomessa enemmistöä sorretaan/syrjitään!” kuuluu vihainen ääni keskustelupalstojen viidakoista. Onko näin?

Joskus väitettä yritetään häivyttää sanomalla, ettei enemmistöä voida sortaa, koska se nyt on enemmistö. Tämä on tietenkin hätäisesti sanottu. Voin olla melko varma siitä, että ainakin 1800-luvun puolelle enemmistöä suomalaisista sorrettiin jollakin tavalla: suurimalla osalla kansalaisista ei nimittäin ollut esimerkiksi äänioikeutta. Jopa valtiossa, jossa jonkinlainen äänestysoikeus on suurimmalle osalle valtion asujaimistoa taattu, voi korruptoitunut byrokratia väärentää tuloksia ja näin sortaa enemmistöä. Lisäksi jopa hyvin vähän korruptoituneessa maassa valtiokoneiston ulkopuolella vaikkapa suuryritykset voivat kyykyttää asiakkaitaan ja alaisiaan.

Kumma kyllä, keskustelupalstoilla ei tunnuta puhuttavan tällaisesta sorrosta. Sen sijaan suurena sortona esitetään vaikkapa sitä, että jonkin vähemmistön edustajasta ei saa sanoa kaikkea, mitä hänestä ajattelee, tai että jonkin toisen vähemmistön edustaja haluaisi samoja oikeuksia kuin enemmistöläisillä luonnostaan on. Tämä jos mikä sortaa enemmistöä ja on siksi demokratian vastaista!

On ehkä turha mainita tässä yhteydessä melko ilmeisestä virhepäätelmästä – jos enemmistön edustaja X katsoo jonkin lain tai tavan sortavan itseään, se ei tarkoita, että kaikki enemmistön edustajat pitäisivät tätä lakia tai tapaa sortona. Vielä ratkaisevampaa nimittäin on, että vaikka selvä enemmistö haluaisi sallia jonkin vähemmistön mollaamisen tai oikeuksien rajoittamisen, enemmistö toimii väärin.

”Ai miten niin? Enemmistöhän saa tehdä mitä haluaa!” Ja tässä taas yritetään huijata sanojen monimielisyydellä. Tankilla saa tunnetusti ajaa, missä haluaa – tai ainakaan kukaan ei uskalla tulla ryttyilemään. Siltikin naapurini varmasti sanoisi, ettei hänen asuntoonsa saa ajaa tankilla – se on väärin. Vastaavasti enemmistöllä on toki demokratiassa valta toteuttaa kaikenlaista, mutta jotkut enemmistön päätökset voivat olla hyvinkin moraalittomia.

Itse asiassa koko enemmistön tahto on hyvin hämärä asia: kysy asiaa yhdellä tavalla ja saat yhdenlaisen vastauksen, kysy samaa asiaa toisella tavalla ja saat aivan päinvastaisen. ”Mitenkäpä tuo maahanmuutto?”, ”Ei missään nimessä!”, vastaa Eikka Enemmistö. ”No mutta jos sillä on joku hätä?” (ns. humanitaarinen maahanmuutto), ”Toki silloin saa”. ”Tai jos se tulee tekemään mulle duunia?” (ns. työperäinen maahanmuutto), ”Toki silloinkin saa”. Ja Eikalta jää huomaamatta, että ei sitä paljon muuta maahanmuuttoa enää jääkään kiellettäväksi.

Niin, mitäpä ”kansan syvien rivien edustaja” miettisi seuraavista tarinoista:

Keskiluokkaiseen kouluun tulee ensimmäinen työväestön edustaja, Reiska. ”No mitä punikki!” tervehtivät koululaiset uutta tulokasta. Jostain syystä Reiska alkaa pillittään. Miksi ihmeessä? Sehän on vain hevosenleikkiä, meilläpäin on aina työläisiä kutsuttu punikeiksi ilman mitään pahoja aikeita ja eihän me voitu tietää, että sen isä on tapettu sisällissodassa. Hitto kun saa edes puhuakaan vapaasti, kun kaikenmaailman hyyryläisiä joudutaan meidän koulussa hyysäämään!

Naapurin Jenna haluaisi jääkiekkojoukkueeseen. Mutta se ei käy, sillä jääkiekkoa ovat aina pelanneet vain pojat. Virallisten tuomarien virallisessa sääntökirjassakin lukee heti aluksi: ”Jääkiekkojoukkueen kentällisessä on kuusi miestä” - siis miestä, ei naista! Koko jääkiekon käsite muuttuisi, jos joukkueeseen otettaisiin naisia, ja eihän sellainen sovi. Pelaisivat vain sitä ringetteä, kun se on niille kerta keksitty.

Vallan piirit - miehisen elämän säätelyä

Naisen ulkoista olemusta on säädellyt kulttuurissamme ennen kaikkea mies. Tietenkään ei ole mitään vanhojen partojen salaliittoa, joka määrittelisi etukäteen, millaista univormua naisten pitää käyttää: maailma ei toimi kuin Dan Brownin jännäri. On vain epämääräinen, kaikkialle levittyvä uskomus, että naisen pitäisi ulkomuodollaan miellyttää – ennen kaikkea miehiä, ehkä vain yhtä, ehkä useampaa, ehkä kaikkia, ehkä vain epämääräisesti pitää olla siistin ja huolitellun näköinen. Tätä uskomusta siirretään sukupolvelta toiselle, miehet ja naiset ottavat sen annettuna, edelliset luontaisena etuoikeutenaan nauttia eteensä ilmaantuvien naisvartaloiden esteettisyydestä, jälkimmäiset elämään kuuluvana tosiasiana. Ja lehdet täyttyvät ohjeista ja vinkeistä, neuvot leviävät kaverilta kaverille, näin löydät sen oikean, kiinnität hänen huomionsa, viettelet itsellesi, ja pikkuhiljaa naisen elämä on täynnä itsensä tuunaamista, hiusten laittamista, vaatteiden valitsemista...

Onko miehisessä kulttuurissa mitään vastaavanlaisia ulkonäköpaineita? Itse olen elänyt miesten määrittämässä maailmassa onnekseni viimeksi yläasteella, mutta uskoisin silti voivani näiden kokemusten perusteella kertoa, mikä päättää miesyhteisön maun. Jos naiset ovat kuunnelleet ulkonäkökysymyksissään miestä, kuviteltua tai oikeaa, miehet ovat kuunnelleet toisia miehiä. Perusmiehisessä kulttuurissa vallitsee selkeä hierarkia, jokaisella on oma paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Ryhmässä vallitsee selkeä näkemys, mikä tekee miehestä miehen. Aidon miehen paikka on ylhäällä muiden yläpuolella, hän on se, joka käskee, hänellä on voimaa pakottaa toiset tahtoonsa, fysiikkansa tai karismansa voimin hän raivaa tiensä huipulle. Häntä ihailevat kaikki naiset, tämä on totuus, joka kiertää miesten keskuudessa, se on jo päätetty, enää ei tarvitse kysyä edes naisilta.

Tosimiehen alapuolella ovat ne muut, joilla ei saumaa yksinkertaisesti ole – tätä eivät siis kerro naiset, vaan toiset miehet. Ja miksipä saumaa olisikaan, kun omaan viehättävyyteen ei voi vaikuttaa oikeanlaisella pukeutumisella, koristautumisella tai vastaavalla: flaksin määrää oma paikka miesten hierarkiassa eikä ulkoisilla tekijöillä ole mitään tekemistä asian kanssa, paitsi kenties jollain luonnon langettamalla vakiolla, kuten peniksen koolla – näin siis miesten keskuudessa kerrotaan. Eikä koristautuminen ole edes sallittua miehelle – naismaista, homojen hommaa, miehen pitää suhtautua väreihin ja tuoksuihin omassa nahassaan epäillen, vaikka naisilta niitä toki vaaditaankin. Naisilta neuvoja oman habituksen parantamiseen ei saa kysyä: vain mammanpojat ne naisilta tiedustelevat, mitä laittaa päälle.

Miehinen hierarkia päättää, miten mies saa pukeutua, ja myös, ketä hän saa haluta. Miesten hierarkia pisteyttää naiset, heidän jokaisen kehon osansa yksitellen. Tällä ei vain alisteta naisia, vaan myös rajoitetaan miesten haluja. Ai tuostako muka pidät, sehän on kamala läski, joku ihme larppaajakasvissyöjäfeministiviherpunafriikki, selvä lesbo: et saa haluta, ketä oikeasti haluat, vaan sinun täytyy haluta sitä, joka on etukäteen todettu haluttavaksi – vaikka sinulla ei tietenkään ole lupa sitten yrittää häntä, koska et ole tarpeeksi korkealla hierarkiassa.

Perinteinen perhemalli kriisissä - mukakristityt valittavat

Tänä kesänä olen kyllästymiseen asti nähnyt uutisissa ja epävirallisemmissa keskusteluissa kommentteja, joissa joku kristityksi itseään kutsuva yrittää ehdoin tahdoin kertoa, millaisia lakeja Suomen maassa pitäisi olla: etenkin perhemuotoja pitäisi näiden yhteiskunnan moraalista selkärankaa vartioivien mielestä säädellä raskaalla kädellä.

Minusta on jotenkin kaksinaamaista, että kristitty yrittää uskontonsa nojalla päättää, mikä on muille ja jopa kokonaiselle valtiolle hyväksi. Tämä ei johdu mitenkään syvästä inhosta tai epäluulosta kristittyjä kohtaan. Sen sijaan minusta tuntuu, että tämä mukakristitty omalla politisoinnillaan ajautuu kauas siitä, mitä hänen uskontonsa perustaja ajoi takaa. Jo alusta asti on ollut selvää, että valtion kanssa ei aidolla kristinuskolla ole mitään tekemistä: antakaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli valtio hoitakoon rauhassa omat asiansa.

Ylipäätään näiden kristittynä esiintyvien moralisointi, suvaitsemattomuus ja omahyväinen oikeassa oleminen on jotenkin alhaista. Olipa kysymys mikä tahansa, vastaus tulee hetkessä, uskonnon suuresta lakikirjasta, joka antaa säännön jokaiseen elämäntilanteeseen ja ongelmaan. Kuinka syvälliseltä ja jopa postmodernilta vaikuttaakaan näiden fariseusten rinnalla nöyrä mies, joka ei saarnannut eikä tyrkyttänyt mitään, vaan puhui niille, joilla oli korvat sen kuuntelemista varten – mies, joka pyrki ilmaisemaan ajatuksensa niin arvoituksellisesti, että hänen lähimmät seuraajansakin joutuivat usein kysymään, mistä hän oikein oli puhunut – mies, joka ei tuominnut, koska tiesi, että tuomitsijat tuomitaan itse myöhemmin ja että sokealla ei ollut mitään syytä lähteä taluttamaan toista sokeaa.

Äärimmäisen irvokasta on, että joidenkin perinteisten perhearvojen katsotaan olevan kristinuskon kovassa ytimessä. Avioliitto, keskiluokkainen perhe-elämä ja kirkoissa järjestetyt perinteiset sakramentit ovat kristittyjä leikkiville uskonnossaan tärkeintä. Mitäpä moisesta olisi sanonut mies, joka piti avioliittoa niin vähäarvoisena instituutiona, ettei katsonut sen pitävän enää tulevaisuuden paremmassa valtakunnassa – joka vältteli omien vanhempiensa ja sisarustensa seuraa ja kutsui ystäviään aidoksi perheekseen – jonka mielestä kunniallisen työteliästä elämää parempaa oli linnun lailla odottaa, sillä tarpeellinen ruoka kyllä aina jostain löytyy ja leppoistavan ajattelijan elämä on hyvä valinta, jota ei keneltäkään pitäisi ottaa pois – ja joka hautajaisiin aikovalle seuraajalleen totesi vain, että kuolleiden on parempi antaa haudata toisensa?

Aitoja kristittyjä vainottiin aikoinaan, koska he eivät saaneet rauhassa harjoittaa omaa uskoaan: heidät heitettiin leijonien eteen, jos he vaikka omissa oloissaankin puuhailivat rituaaliensa parissa. Nyt kristittyjen kehnot kopiot katsovat olevansa jälleen sorrettuja, koska he eivät kohta saa määrätä, että muidenkin täytyy alistua heidän avioliittokäsitykseensä – tämä on jo lapsellisuuden huippu, ikään kuin todellista sortoa voisi verrata oman kiistämättömän valta-aseman menetykseen. Eräs aito tanskalainen kristitty totesi jo 1800-luvulla, että kristittynä oleminen on nykymaailmassa liian helppoa: ei tarvitse kuin syntyä, niin jo on ilman suurempia uskontaisteluja liittynyt kristittyjen sankkaan joukkoon. Mutta mitäpä tällaista miettimään, onhan se kiva, kun voi vailla mitään voimanponnistuksia suoraan kirjata lapsensa oman uskonnon jäseneksi – eikä kukaan kai oikeasti jaksa käydä virallisen avioitumisen jälkeen vielä erillisellä siunauskeikalla, kun sen kaiken voi nyt tehdä kätevästi yhdessä paikassa. Tällaisia ongelmia ”kristityllä” nykyisin on: johan siinä marttyyrit nauraisivat, kun kuulisivat miten helppoa nykyisten kristittyjen elämä on.

Lapsia vaikka muille jakaa

Keskustelupalstoilla esiintyy joskus äärimmäisen mielenkiintoinen väite ”aikuisilla ei ole oikeutta lapsiin, mutta lapsilla on oikeus [biologiseen] äitiin ja isään”: tietenkin ilman perusteluja, sehän kuuluu asiaan. En nyt puutu tämän itsestään selvän tosiasian jälkimmäiseen puoliskoon, joka sekin tosin kaipaisi tarkempaa analyysia: tuodaanhan sinä salakavalasti ilmi, että vanhemmuuden ideaali muodostuu heteropariskunnasta, joka sattuu vielä olemaan geneettisesti lapsilleen sukua (geeniperimä ilmeisesti synnyttää lisäksi jonkinlaisen mystisen henkisen siteen ihmisten välille, joka tekee automaattisesti geneettisestä vanhemmasta geneettisen lapsensa parhaimman kasvattajan).

Sen sijaan minua kiinnostaa nyt väitteen alkuosa: kenellekään ei ole oikeutta lapsiin. Väitteen tekee entistä hämmentävämmäksi sen monitulkintaisuus: yrittääkö se olla tosiasiallinen kuvaus nykyisten valtioiden ja muiden ihmisyhteisöjen laeista ja periaatteista vai normatiivinen väittämä, että aikuisilla ei pitäisi olla automaattista oikeutta lapseen? Edellinenhän ei vielä perustele mitään: jos lait ja periaatteet ovat huonoja tai puutteellisia, ne on syytäkin vaihtaa tai ainakin niitä on hyvä korjata. Oletettavasti väittämä siis yrittää olla normatiivinen: sen mukaan ei ole totta, että aikuisilla pitäisi olla oikeus lapsiin.

Mikä sitten estäisi ottamasta periaatteeksi tai ainakin tavoitteeksi sitä, että jokainen aikuinen, joka vain haluaa, voisi päästä jonkin lapsen huoltajaksi? Tässä usein nostetaan esiin väittämän loppuosan mystiset lapsen oikeudet biologisiin vanhempiinsa: jos lapselle määrättäisiinkin jotkut satunnaiset vanhemmat, lapselta voisi jäädä puuttumaan suhde (biologiseen) isään ja äitiin – ja heteroseksuaalinen pariskuntahan on useimmiten paras valinta ihmistaimen kasvattiperheeksi. Etenkin lapsen suhdetta omiin biologisiin vanhempiinsa (jotka kaikilla toki on, jos vain ovat hengissä) ei pitäisi kovin helposti purkaa.

Päättelyketjun kaikkia heikkouksia ei ole syytä ruotia (odotan muuten edelleen jotain evidenssiä sille, että geneettinen side tekisi ihmisestä automaattisesti jotenkin hyvän vanhemman: itse kun olen aina luullut, että rakkaudella olisi jotain tekemistä asian kanssa). Huomautan vain yhdestä silmiinpistävästä heikkoudesta: miksi lapsella ei voisi olla ihan virallisesti vaikkapa homovanhempien lisäksi (biologinen tai muunlainen) äiti?

Puhun siis siitä helposti piiloon jäävästä olettamuksesta, että kaikilla lapsilla voi olla korkeintaan kaksi virallista vanhempaa. Miksi ei yhtä hyvin kolmea, neljää jne.? Tavallisesti uusia perhemuotoja vastustetaan, koska sellaisissa eläviltä lapsilta jää jotain kokematta (naisparin lapsilta isäsuhde tms.). Monivanhempaisessa tilanteessa lapsilta ei jäisi välttämättä puuttumaan mitään. Päinvastoin, he saisivat hellyyttä, huolenpitoa ja kasvatusta yllin kyllin. Sanoohan se vanha sananlaskukin, että lasten kasvattamiseen vaaditaan kokonainen kylä.

Kuulen jo vastalauseen kaukaa: eihän ihmisiä voi pakottaa jakamaan lapsensa huoltajuutta (mihin muuten vastaväittäjältä unohtui tässä välissä lapsen oikeus? Tämähän kuulostaa siltä, että vanhempien ja erityisesti biologisten vanhempien oikeus lapsiensa yksinhuoltajuuteen olisi ehdoton, vaikka muunlainen ratkaisu koituisi lapsen parhaaksi). Mutta pakon sijaan haluankin puhua mahdollisuudesta jakaa lapsen huoltajuus. Miksi emme sallisi ihmisille tällaista mahdollisuutta?

Epäilevä Eetu voi väittää, ettei kukaan vapaaehtoisesti lisäisi huoltajien määrää. Itse sen sijaan näen montakin tapausta, jossa vanhempien määrän lisääminen olisi perusteltua. Luonnollisinta monivanhemmuus olisi tietysti tapauksessa, jossa lasta kasvatetaan polyamorisessa perheessä. Mutta jo nykyään hyväksytyissä perhemalleissa löytyy tilanteita, joissa monivanhemmuus olisi luonteva valinta. Jonkin verran onkin puhuttu sateenkaariperheistä, joissa lapselle olisi luontevaa nimetä biologisten vanhempien lisäksi ainakin kolmas huoltaja. Vastaavanlainen monihuoltajuus soveltuisi myös avioeron jälkeisiin tilanteisiin, joissa toisella tai kummallakin osapuolella on jo uusi perhe. Ja erityisesti järjestely helpottaisi adoptiotilanteita, joissa kuitenkin jonkinlainen yhteys biologisiin vanhempiin halutaan säilyttää: nyt huoltajia tarvitsee vain lisätä eikä muuttaa.

En pysty oikeastaan näkemään haittoja, joita lukumääräisten vanhemmuusrajoitusten kumoamisesta voisi seurata. Sen sijaan etuja on useitakin. Onko ongelmia hoitajan saamisessa lapselle? Mitä useampi vanhempi, sen helpommin tämä järjestyy ja vieläpä oman isän tai äidin kanssa (päiväkotien vastustajien kannattaa huomioida tämä). Lapsilla ei monihuoltajaisessa tilanteessa ole vain kahta roolimallia, vaan useampia, mikä lisää pienten oman kasvun valintamahdollisuuksia. Puhumattakaan tietysti siitä, miten ekologista olisi, jos jokaisen vanhemmuutta halajavan ei tarvitsisi hankkia ikiomaa lastaan, vaan saman hiilijalanjäljen voisi jakaa useamman ihmisen kanssa.

Aliseksualisoitunut kaupunkimme

Olen kuullut huhuja, että kaupunkiympäristö olisi nykyisin yliseksualisoitunut, jopa pornoistunut. Huhujen vuoksi olen monasti lähtenyt innoissani tutkimaan kaupunkia ja joutunut joka kerta pettymään: eihän täällä mitään seksiä ole!

Aikamme yliseksualisoitumisen suurin symboli on ilmeisesti isokokoisen kerrostalon seinän peittävä H&M:n mainoskuva, jossa puolipukinen naikkonen istuskelee raukeasti. En vielä parhaimmalla tahdollanikaan ole löytänyt tällaisista kuvista mitään erityisen seksikästä tai pornoa. Alastomuutta niissä voi jotenkuten havaita, tosin vielä kaukana ollaan täydestä nudismista. Mutta pelkkä vähäpukeisuus ei seksiä tee eikä kiihottumista herätä. Mitäänsanomaton, jopa tyhjä mallinilme ja epä- tai jopa yliluonnollisen kiiltävä ihonpinta eivät yksinkertaisesti saa minua kiinnostumaan.

Mutta siirrytäänpä vähitellen pois minun mieltymyksistäni ja mietitään, mikä näissä kuvissa niin häiritsee – siis muu kuin se paljonpuhuttu seksikkyys. Yksi kritiikin kohde on tietysti siinä, että nämä kuvat ovat useimmiten täynnä puolipukeisia naisia: missä kaikki miehet ovat? Mutta vaikka joka toinen seinä peitettäisiin puolipukeisilla miehillä, joilla olisi ilmeisesti samanlainen tyhjä ilme kuin Dolce and Gabbanan erään mainoksen herraseurueella, jäisi siltä vielä jotain painamaan mieltä.

Toinen kuvissa hiertävä seikka on niiden kaupallisuus: härnäävää puolialastomuutta ja pseudoseksikkyyttä käytetään välineenä siiderien, vaatekappaleiden, partavesien ja ties minkä myymisessä. Ei kaupunkikuva ole yliseksualisoitunut, vaan seksuaalisuus ja eroottisuus on kaupallistunut (ja samalla madaltunut joksikin äärimmäisen epäeroottiseksi). Olisi ehkä jopa hyvää terapiaa nähdä aitoa eroottisuutta tällaisen mukaeroottisuuden rinnalla, tasapuolisesti joka makuun sopivana ja tietysti ilman mitään kaupallisia kytköksiä (valtio, kunnat ja järjestöt, tässä mahdollisuus todella muuttaa katukuvaa positiivisempaan suuntaan). Mutta millaisia eroottisia kuvia julkisin varoin voisi silmäniloksi kustantaa?

Ja tässä tulemmekin kolmanteen ja tärkeimpään kritiikin aiheeseen. Mainosten miltei kelteisillään keikkuvat naiset (ja ne muutamat miehet, joita olen sattunut bongaamaan) kuuluvat vartalo- ja elämänmalliltaan hyvin kapealle sektorille: mainoskuvat täyttävät kiiltokuvamaiset, nuoret, trimmatut, useimmiten vaaleaihoiset heterot, jotka eivät häpeile hitusen paljaan pinnan esittämistä, mutta joiden silmistä puuttuu aito intohimo ja joiden seksuaalisuuskin on jotenkin liian puhtoista ja sovinnaista. Jos seksuaalisuus yhdistyy vain tällaisiin ihmishahmoihin, syntyy väistämättä mielikuva, että muille ihmisryhmille seksuaalisuus ei kuulu. Ehdottaisinkin kampanjaa, jossa nämä unohdetut ihmisryhmät esiintyisivät aidosti eroottisissa ja sähköisissa kuvissa, ilman mitään kuvamanipulointeja, busseissa, talojen seinillä, sähkökaapeissa jne. Paraatipaikalla olisi selvästi varttuneempi pariskunta, ilkoalasti, jolloin jokainen elämän mukanaan tuoma merkki näkyisi laajalti, katse täynnä kiihkoa ja himoa, kietoutuneena toisiinsa (ehkä jopa coituksessa, jos kunnanisien kantti sen kestää): ja alla lukee ”ei vain nuorille”.

Pääkuvan lisäksi on helppo keksiä muita samaan aiheeseen sopivia teoksia: kun tarkoituksena on sanoa, että seksi sopii kaikille, pitää sanoma tosiaan kohdistaa kaikille. Pyörätuolissa oleva ihminen tyydyttää oraalisesti sokeaa partneriaan: ”ei vain hyväkuntoisille”. Selvästi pyöreämmäksi kasvaneet ihmiset harrastavat kivointa kuntoilumuotoa: ”ei vain laihoille”. Parrakkaan miehen pää piiloutuu tuuheaan ja tumman pusikkoon: ”ei vain karvattomille”. Kaksi miestä tai naista hyväilee toistaan: ”ei vain heteroille”. Aivan tavallinen nainen katsoo alastonkuvia miehistä: ”ei vain miehille”. Peiton alta kurkistaa kaksi ujosti hymyilevää kasvoa: ”ei vain rohkeille”. Piiskamista, nahkaa ja sidontaa: ”ei vain vaniljalle”. Useamman ihmisen lauma on epämääräisessä kimpussa: ”ei vain pareille”. Masturboiva ihmishahmo: ”ei vain seurallisille”. Kaksi nuorta myyttisissä lääkärileikeissä: ”ei vain varttuneille”. Ja tietysti tasaveroisuuden nimissä myös kuva iloisista ihmisistä, jotka pelaavat pleikkaa, lukevat kirjaa, lenkkeilevät ja tekevät yleensäkin kaikkea muuta kuin sekstailevat: ”ei ole pakko, jos ei halua”.