Perinteinen perhemalli kriisissä - mukakristityt valittavat

Tänä kesänä olen kyllästymiseen asti nähnyt uutisissa ja epävirallisemmissa keskusteluissa kommentteja, joissa joku kristityksi itseään kutsuva yrittää ehdoin tahdoin kertoa, millaisia lakeja Suomen maassa pitäisi olla: etenkin perhemuotoja pitäisi näiden yhteiskunnan moraalista selkärankaa vartioivien mielestä säädellä raskaalla kädellä.

Minusta on jotenkin kaksinaamaista, että kristitty yrittää uskontonsa nojalla päättää, mikä on muille ja jopa kokonaiselle valtiolle hyväksi. Tämä ei johdu mitenkään syvästä inhosta tai epäluulosta kristittyjä kohtaan. Sen sijaan minusta tuntuu, että tämä mukakristitty omalla politisoinnillaan ajautuu kauas siitä, mitä hänen uskontonsa perustaja ajoi takaa. Jo alusta asti on ollut selvää, että valtion kanssa ei aidolla kristinuskolla ole mitään tekemistä: antakaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli valtio hoitakoon rauhassa omat asiansa.

Ylipäätään näiden kristittynä esiintyvien moralisointi, suvaitsemattomuus ja omahyväinen oikeassa oleminen on jotenkin alhaista. Olipa kysymys mikä tahansa, vastaus tulee hetkessä, uskonnon suuresta lakikirjasta, joka antaa säännön jokaiseen elämäntilanteeseen ja ongelmaan. Kuinka syvälliseltä ja jopa postmodernilta vaikuttaakaan näiden fariseusten rinnalla nöyrä mies, joka ei saarnannut eikä tyrkyttänyt mitään, vaan puhui niille, joilla oli korvat sen kuuntelemista varten – mies, joka pyrki ilmaisemaan ajatuksensa niin arvoituksellisesti, että hänen lähimmät seuraajansakin joutuivat usein kysymään, mistä hän oikein oli puhunut – mies, joka ei tuominnut, koska tiesi, että tuomitsijat tuomitaan itse myöhemmin ja että sokealla ei ollut mitään syytä lähteä taluttamaan toista sokeaa.

Äärimmäisen irvokasta on, että joidenkin perinteisten perhearvojen katsotaan olevan kristinuskon kovassa ytimessä. Avioliitto, keskiluokkainen perhe-elämä ja kirkoissa järjestetyt perinteiset sakramentit ovat kristittyjä leikkiville uskonnossaan tärkeintä. Mitäpä moisesta olisi sanonut mies, joka piti avioliittoa niin vähäarvoisena instituutiona, ettei katsonut sen pitävän enää tulevaisuuden paremmassa valtakunnassa – joka vältteli omien vanhempiensa ja sisarustensa seuraa ja kutsui ystäviään aidoksi perheekseen – jonka mielestä kunniallisen työteliästä elämää parempaa oli linnun lailla odottaa, sillä tarpeellinen ruoka kyllä aina jostain löytyy ja leppoistavan ajattelijan elämä on hyvä valinta, jota ei keneltäkään pitäisi ottaa pois – ja joka hautajaisiin aikovalle seuraajalleen totesi vain, että kuolleiden on parempi antaa haudata toisensa?

Aitoja kristittyjä vainottiin aikoinaan, koska he eivät saaneet rauhassa harjoittaa omaa uskoaan: heidät heitettiin leijonien eteen, jos he vaikka omissa oloissaankin puuhailivat rituaaliensa parissa. Nyt kristittyjen kehnot kopiot katsovat olevansa jälleen sorrettuja, koska he eivät kohta saa määrätä, että muidenkin täytyy alistua heidän avioliittokäsitykseensä – tämä on jo lapsellisuuden huippu, ikään kuin todellista sortoa voisi verrata oman kiistämättömän valta-aseman menetykseen. Eräs aito tanskalainen kristitty totesi jo 1800-luvulla, että kristittynä oleminen on nykymaailmassa liian helppoa: ei tarvitse kuin syntyä, niin jo on ilman suurempia uskontaisteluja liittynyt kristittyjen sankkaan joukkoon. Mutta mitäpä tällaista miettimään, onhan se kiva, kun voi vailla mitään voimanponnistuksia suoraan kirjata lapsensa oman uskonnon jäseneksi – eikä kukaan kai oikeasti jaksa käydä virallisen avioitumisen jälkeen vielä erillisellä siunauskeikalla, kun sen kaiken voi nyt tehdä kätevästi yhdessä paikassa. Tällaisia ongelmia ”kristityllä” nykyisin on: johan siinä marttyyrit nauraisivat, kun kuulisivat miten helppoa nykyisten kristittyjen elämä on.

Lapsia vaikka muille jakaa

Keskustelupalstoilla esiintyy joskus äärimmäisen mielenkiintoinen väite ”aikuisilla ei ole oikeutta lapsiin, mutta lapsilla on oikeus [biologiseen] äitiin ja isään”: tietenkin ilman perusteluja, sehän kuuluu asiaan. En nyt puutu tämän itsestään selvän tosiasian jälkimmäiseen puoliskoon, joka sekin tosin kaipaisi tarkempaa analyysia: tuodaanhan sinä salakavalasti ilmi, että vanhemmuuden ideaali muodostuu heteropariskunnasta, joka sattuu vielä olemaan geneettisesti lapsilleen sukua (geeniperimä ilmeisesti synnyttää lisäksi jonkinlaisen mystisen henkisen siteen ihmisten välille, joka tekee automaattisesti geneettisestä vanhemmasta geneettisen lapsensa parhaimman kasvattajan).

Sen sijaan minua kiinnostaa nyt väitteen alkuosa: kenellekään ei ole oikeutta lapsiin. Väitteen tekee entistä hämmentävämmäksi sen monitulkintaisuus: yrittääkö se olla tosiasiallinen kuvaus nykyisten valtioiden ja muiden ihmisyhteisöjen laeista ja periaatteista vai normatiivinen väittämä, että aikuisilla ei pitäisi olla automaattista oikeutta lapseen? Edellinenhän ei vielä perustele mitään: jos lait ja periaatteet ovat huonoja tai puutteellisia, ne on syytäkin vaihtaa tai ainakin niitä on hyvä korjata. Oletettavasti väittämä siis yrittää olla normatiivinen: sen mukaan ei ole totta, että aikuisilla pitäisi olla oikeus lapsiin.

Mikä sitten estäisi ottamasta periaatteeksi tai ainakin tavoitteeksi sitä, että jokainen aikuinen, joka vain haluaa, voisi päästä jonkin lapsen huoltajaksi? Tässä usein nostetaan esiin väittämän loppuosan mystiset lapsen oikeudet biologisiin vanhempiinsa: jos lapselle määrättäisiinkin jotkut satunnaiset vanhemmat, lapselta voisi jäädä puuttumaan suhde (biologiseen) isään ja äitiin – ja heteroseksuaalinen pariskuntahan on useimmiten paras valinta ihmistaimen kasvattiperheeksi. Etenkin lapsen suhdetta omiin biologisiin vanhempiinsa (jotka kaikilla toki on, jos vain ovat hengissä) ei pitäisi kovin helposti purkaa.

Päättelyketjun kaikkia heikkouksia ei ole syytä ruotia (odotan muuten edelleen jotain evidenssiä sille, että geneettinen side tekisi ihmisestä automaattisesti jotenkin hyvän vanhemman: itse kun olen aina luullut, että rakkaudella olisi jotain tekemistä asian kanssa). Huomautan vain yhdestä silmiinpistävästä heikkoudesta: miksi lapsella ei voisi olla ihan virallisesti vaikkapa homovanhempien lisäksi (biologinen tai muunlainen) äiti?

Puhun siis siitä helposti piiloon jäävästä olettamuksesta, että kaikilla lapsilla voi olla korkeintaan kaksi virallista vanhempaa. Miksi ei yhtä hyvin kolmea, neljää jne.? Tavallisesti uusia perhemuotoja vastustetaan, koska sellaisissa eläviltä lapsilta jää jotain kokematta (naisparin lapsilta isäsuhde tms.). Monivanhempaisessa tilanteessa lapsilta ei jäisi välttämättä puuttumaan mitään. Päinvastoin, he saisivat hellyyttä, huolenpitoa ja kasvatusta yllin kyllin. Sanoohan se vanha sananlaskukin, että lasten kasvattamiseen vaaditaan kokonainen kylä.

Kuulen jo vastalauseen kaukaa: eihän ihmisiä voi pakottaa jakamaan lapsensa huoltajuutta (mihin muuten vastaväittäjältä unohtui tässä välissä lapsen oikeus? Tämähän kuulostaa siltä, että vanhempien ja erityisesti biologisten vanhempien oikeus lapsiensa yksinhuoltajuuteen olisi ehdoton, vaikka muunlainen ratkaisu koituisi lapsen parhaaksi). Mutta pakon sijaan haluankin puhua mahdollisuudesta jakaa lapsen huoltajuus. Miksi emme sallisi ihmisille tällaista mahdollisuutta?

Epäilevä Eetu voi väittää, ettei kukaan vapaaehtoisesti lisäisi huoltajien määrää. Itse sen sijaan näen montakin tapausta, jossa vanhempien määrän lisääminen olisi perusteltua. Luonnollisinta monivanhemmuus olisi tietysti tapauksessa, jossa lasta kasvatetaan polyamorisessa perheessä. Mutta jo nykyään hyväksytyissä perhemalleissa löytyy tilanteita, joissa monivanhemmuus olisi luonteva valinta. Jonkin verran onkin puhuttu sateenkaariperheistä, joissa lapselle olisi luontevaa nimetä biologisten vanhempien lisäksi ainakin kolmas huoltaja. Vastaavanlainen monihuoltajuus soveltuisi myös avioeron jälkeisiin tilanteisiin, joissa toisella tai kummallakin osapuolella on jo uusi perhe. Ja erityisesti järjestely helpottaisi adoptiotilanteita, joissa kuitenkin jonkinlainen yhteys biologisiin vanhempiin halutaan säilyttää: nyt huoltajia tarvitsee vain lisätä eikä muuttaa.

En pysty oikeastaan näkemään haittoja, joita lukumääräisten vanhemmuusrajoitusten kumoamisesta voisi seurata. Sen sijaan etuja on useitakin. Onko ongelmia hoitajan saamisessa lapselle? Mitä useampi vanhempi, sen helpommin tämä järjestyy ja vieläpä oman isän tai äidin kanssa (päiväkotien vastustajien kannattaa huomioida tämä). Lapsilla ei monihuoltajaisessa tilanteessa ole vain kahta roolimallia, vaan useampia, mikä lisää pienten oman kasvun valintamahdollisuuksia. Puhumattakaan tietysti siitä, miten ekologista olisi, jos jokaisen vanhemmuutta halajavan ei tarvitsisi hankkia ikiomaa lastaan, vaan saman hiilijalanjäljen voisi jakaa useamman ihmisen kanssa.

Aliseksualisoitunut kaupunkimme

Olen kuullut huhuja, että kaupunkiympäristö olisi nykyisin yliseksualisoitunut, jopa pornoistunut. Huhujen vuoksi olen monasti lähtenyt innoissani tutkimaan kaupunkia ja joutunut joka kerta pettymään: eihän täällä mitään seksiä ole!

Aikamme yliseksualisoitumisen suurin symboli on ilmeisesti isokokoisen kerrostalon seinän peittävä H&M:n mainoskuva, jossa puolipukinen naikkonen istuskelee raukeasti. En vielä parhaimmalla tahdollanikaan ole löytänyt tällaisista kuvista mitään erityisen seksikästä tai pornoa. Alastomuutta niissä voi jotenkuten havaita, tosin vielä kaukana ollaan täydestä nudismista. Mutta pelkkä vähäpukeisuus ei seksiä tee eikä kiihottumista herätä. Mitäänsanomaton, jopa tyhjä mallinilme ja epä- tai jopa yliluonnollisen kiiltävä ihonpinta eivät yksinkertaisesti saa minua kiinnostumaan.

Mutta siirrytäänpä vähitellen pois minun mieltymyksistäni ja mietitään, mikä näissä kuvissa niin häiritsee – siis muu kuin se paljonpuhuttu seksikkyys. Yksi kritiikin kohde on tietysti siinä, että nämä kuvat ovat useimmiten täynnä puolipukeisia naisia: missä kaikki miehet ovat? Mutta vaikka joka toinen seinä peitettäisiin puolipukeisilla miehillä, joilla olisi ilmeisesti samanlainen tyhjä ilme kuin Dolce and Gabbanan erään mainoksen herraseurueella, jäisi siltä vielä jotain painamaan mieltä.

Toinen kuvissa hiertävä seikka on niiden kaupallisuus: härnäävää puolialastomuutta ja pseudoseksikkyyttä käytetään välineenä siiderien, vaatekappaleiden, partavesien ja ties minkä myymisessä. Ei kaupunkikuva ole yliseksualisoitunut, vaan seksuaalisuus ja eroottisuus on kaupallistunut (ja samalla madaltunut joksikin äärimmäisen epäeroottiseksi). Olisi ehkä jopa hyvää terapiaa nähdä aitoa eroottisuutta tällaisen mukaeroottisuuden rinnalla, tasapuolisesti joka makuun sopivana ja tietysti ilman mitään kaupallisia kytköksiä (valtio, kunnat ja järjestöt, tässä mahdollisuus todella muuttaa katukuvaa positiivisempaan suuntaan). Mutta millaisia eroottisia kuvia julkisin varoin voisi silmäniloksi kustantaa?

Ja tässä tulemmekin kolmanteen ja tärkeimpään kritiikin aiheeseen. Mainosten miltei kelteisillään keikkuvat naiset (ja ne muutamat miehet, joita olen sattunut bongaamaan) kuuluvat vartalo- ja elämänmalliltaan hyvin kapealle sektorille: mainoskuvat täyttävät kiiltokuvamaiset, nuoret, trimmatut, useimmiten vaaleaihoiset heterot, jotka eivät häpeile hitusen paljaan pinnan esittämistä, mutta joiden silmistä puuttuu aito intohimo ja joiden seksuaalisuuskin on jotenkin liian puhtoista ja sovinnaista. Jos seksuaalisuus yhdistyy vain tällaisiin ihmishahmoihin, syntyy väistämättä mielikuva, että muille ihmisryhmille seksuaalisuus ei kuulu. Ehdottaisinkin kampanjaa, jossa nämä unohdetut ihmisryhmät esiintyisivät aidosti eroottisissa ja sähköisissa kuvissa, ilman mitään kuvamanipulointeja, busseissa, talojen seinillä, sähkökaapeissa jne. Paraatipaikalla olisi selvästi varttuneempi pariskunta, ilkoalasti, jolloin jokainen elämän mukanaan tuoma merkki näkyisi laajalti, katse täynnä kiihkoa ja himoa, kietoutuneena toisiinsa (ehkä jopa coituksessa, jos kunnanisien kantti sen kestää): ja alla lukee ”ei vain nuorille”.

Pääkuvan lisäksi on helppo keksiä muita samaan aiheeseen sopivia teoksia: kun tarkoituksena on sanoa, että seksi sopii kaikille, pitää sanoma tosiaan kohdistaa kaikille. Pyörätuolissa oleva ihminen tyydyttää oraalisesti sokeaa partneriaan: ”ei vain hyväkuntoisille”. Selvästi pyöreämmäksi kasvaneet ihmiset harrastavat kivointa kuntoilumuotoa: ”ei vain laihoille”. Parrakkaan miehen pää piiloutuu tuuheaan ja tumman pusikkoon: ”ei vain karvattomille”. Kaksi miestä tai naista hyväilee toistaan: ”ei vain heteroille”. Aivan tavallinen nainen katsoo alastonkuvia miehistä: ”ei vain miehille”. Peiton alta kurkistaa kaksi ujosti hymyilevää kasvoa: ”ei vain rohkeille”. Piiskamista, nahkaa ja sidontaa: ”ei vain vaniljalle”. Useamman ihmisen lauma on epämääräisessä kimpussa: ”ei vain pareille”. Masturboiva ihmishahmo: ”ei vain seurallisille”. Kaksi nuorta myyttisissä lääkärileikeissä: ”ei vain varttuneille”. Ja tietysti tasaveroisuuden nimissä myös kuva iloisista ihmisistä, jotka pelaavat pleikkaa, lukevat kirjaa, lenkkeilevät ja tekevät yleensäkin kaikkea muuta kuin sekstailevat: ”ei ole pakko, jos ei halua”.