Laasanen käännettynä nurin

Väittelyssä suurinta hupia on käyttää vastustajan omia aseita häntä vastaan. Siksipä ymmärrettävästi ilahduin, kun havaitsin, että eräs ”miesasiamiesten” ihannoima argumentti miesten parisuhdemarkkinoilla kokemasta ”epätasa-arvosta” on melko helposti käännettävissä nurinkurin, osoitukseksi naisten kokemasta ”epätasa-arvosta” samaisilla markkinoilla.

”Laasasargumentti” on monella varmasti melko tuttu, mutta käydäänpä pikaisesti läpi sen vaiheet:

1) Premissi: Miehillä on keskimääräisesti naisia suuremmat seksuaaliset halut (perustuu vankkoihin empiirisiin tutkimuksiin verkon keskustelupalstoilla).
2) Premissin 1) evolutionaarinen selitys: Miehen kehossa olevien geenien leviämistä on suurempi seksihalu auttanut, joten luonnontaistelu on suosinut geenejä, jotka saavat miehiä kokemaan suurempia seksihaluja.
3) Lausumaton premissi: Keskimääräisesti otettuna miehet luontaisesti preferoivat seksiä jonkun kanssa itsetyydytykseen verrattuna ja karttavat seksiä saman sukupuolen edustajien kanssa.
4) Johtopäätös premisseistä 1) ja 3): Koska naiset suostuvat miehiä niuhemmin pariutumiseen, kaikkien miesten seksuaalisille haluille ei löydy sopivaa purkautumiskanavaa yhtä helposti kuin naisille, joten miehet joutuvat kuluttamaan naisiin verrattuna enemmän resursseja pariutumiseen.
5) Johtopäätös lauseesta 2): Koska miesten halut ovat geneettisesti determinoituja, emme voi olettaa, että he korjaisivat lauseessa 4) mainitun epäsuhdan vähentämällä halujaan. (Retorisemmin: olisi yhtä väärin olettaa, että nälkäiset paastoaisivat).
6) Tasa-arvoperiaate: Luonnollisista tekijöistä johtuvia epätasa-arvoisuuksia on pyrittävä korjaamaan helpottamalla huonommassa asemassa olevien elämää.
7) Johtopäätös lauseista 4), 5) ja 6): Miesten parisuhdemarkkinoilla kokemat resurssimenetykset on pyrittävä korvaamaan jollain elämänalueella.

Hahmottelemani ”antilaasanen” saadaan esitettyä samanlaisessa muodossa.

1*) Premissi: Naisilla on keskimääräisesti miehiä suurempia inhontunteita sukupuolista kanssakäymistä kohtaan.

Selitys: Saattaisin tässä tietysti jälleen viitata monenlaisiin ”empiiriisiin tutkimuksiin”, mutta huomautan vain kiinnostavasta seikasta, että evidenssi premissille 1) voidaan helposti kääntää evidenssiksi premissille 1*). Seksuaalista haluahan voitaneen havainnoida kahdessa muodossa: aktiivisena halun osoittamisena eli seksuaalisten ehdotusten tekemisenä (”vonkaaminen”) ja passiivisena pariutumisehdotuksiin suostumisena. Seksuaalista inhoa on vastaavasti passiivista ja aktiivista laatua: ensimmäinen näkyy pidättäytymisenä ja toinen kieltäytymisenä pariutumistilaisuuksista. Jokainen tutkimus, joka osoittaa miehillä olevan enemmän aktiivista halua, osoittaa naisilla olevan enemmän passiivista inhoa: jos miehet ilmoittavat haluavansa päivässä enemmän kuin naiset, naiset vastaavasti pidättäytyvät haluamisesta miehiä enemmän. Vastaavasti miesten suurempaa passiivista halua osoittava tutkimus näyttää naisilla olevan enemmän aktiivista inhoa: jos miehet suostuvat helpommin tuntemattomien esittämiin paritteluehdotuksiin ja siis haluavat seksiä enemmän noin keskimäärin, naiset selvästi kieltäytyvät tällaisista ehdotuksista enemmän ja tuntevat suurempaa inhoa seksiä kohtaan noin keskimäärin. (Tässä en siis sitoudu siihen, että nämä tutkimukset pitäisivät paikkaansa. Sanon ainoastaan, että 1*) on aivan yhtä uskottava premissi kuin 1).)

2*) Premissin 1*) evolutionaarinen selitys: Naisen kehossa olevien geenien leviämistä suurempi seksuaalinen inho on auttanut, joten luonnontaistelu on suosinut geenejä, jotka saavat naisia kokemaan suurempaa inhoa seksiä kohtaan.

Selitys: Lauseeen 2) merkitys ”laasasargumentille” on hieman epäselvä: Laasanen itsehän ei gradussaan sitoudu siihen, mutta hänen seuraajansa usein vetoavat evolutionaarisiin selityksiin oman kantansa vahvistamiseksi. Etenkin ”miesasiamiehille” tärkeä lause 5) pohjautuu lauseeseen 2): mikäli 2) ei pätisi, voisimme vaatia, että miehet korjaavat oletetun epäsuhdan muuttamalla omaa käytöstään (vähentämällä vonkaamistaan). Joka tapauksessa halujen lisäksi evolutionaarisesti voidaan selittää myös inhoja: miksi jokin ruoka-aine tms. tuntuu meistä yököttävältä, vastenmieliseltä? Evolutionaarisesti katsottuna inhoreaktiota synnyttävät geenit ovat voineet menestyä, koska inhotun asian kanssa toimimisen sallineet geenit eivät ole päässeet leviämään (nykyään inhotusta aiheuttava asia on ollut myrkyllinen, haitannut lisääntymistä jne.). Kuuluisin teoria aiheesta lienee Westermarckin selitys insestikiellolle: lähisukulaisten välistä pariutumista karttavat geenit ovat menestyneet, koska lähisukulaisten pariutuminen aiheuttaa huomattavia geneettisiä haittoja jälkipolville. Vastaavasti siis lause 1*) voitaisiin ainakin yhtä hyvin kuin lause 1) perustella evolutionaarisesti (jälleen en siis ota kantaa siihen, ovatko evolutionaariset selitykset tässä tapauksessa uskottavia): koska nainen voi saada vain yhden lapsen kerrallaan ja ”huonogeenisen” lapsen kantaminen siis voisi estää ”parempigeenisen” lapsen saamisen, valikoivuus seksisuhteissa on taannut naisten geeneille paremmat lisääntymismahdollisuudet, joten luonnonvalinta on hyvin saattanut suosia ”nirsojen” ja jopa ”huonogeenisiä” miehiä inhoavien ”naisgeenien” leviämistä

3*) Lausumaton premissi: Keskimääräisesti otettuna naiset luontaisesti tuntevat jonkun verran seksuaalista halua.

Selitys: Vaikka vastaavaa premissiä ei laasasargumentissa yleensä tuoda esiin, koko argumentti selvästi riippuu siitä. Jos miesten ”luontainen nirsous” tai ”inhopotentiaali” olisi täysin nollilla (eli jos periaatteessa miehille kelpaisi reikä kuin reikä), ei miesten seksuaalisten halujen tyydyttämiselle olisi mitään ongelmaa: he voisivat aina löytää halukkaita pariutumiskumppaneita toisten miesten joukosta. Vastaavasti naisilla syntyy ongelmia tämän pariutumismallin olettamista inhoreaktioista vain, jos he myös toisaalta kaipaavat seksiä edes jossain määrin. Toisaalta on melko selvää, että naisilla esiintyy ainakin jonkin verran seksihaluja: sillä ei ole väliä, miten paljon niitä esiintyy, aivan kuten laasasargumentissa ei miesten ”inhopotentiaalin” määrälläkään ole merkitystä. Premisseille 3) ja 3*) voi muuten myös tarjota evolutionaarista selitystä: miehet ovat oppineet inhoamaan seksimuotoja, jotka eivät hyödytä lisääntymistä tai jopa ajavat lisääntymisviettejä vääriin uomiin, ja naiset ovat oppineet haluamaan seksiä, koska se lisää lisääntymisen mahdollisuutta (jälleen en siis itse sitoudu tällaisiin selityksiin).

4*) Johtopäätös premisseistä 1*) ja 3*): Koska naisten haluille on vähemmän sopivia purkautumisväyliä kuin miehillä, kaikkien naisten seksuaalisille haluille ei löydy sopivaa purkautumiskanavaa yhtä helposti kuin miehille, joten naiset joutuvat kuluttamaan miehiin verrattuna enemmän resursseja pariutumiseen.

Selitys: Tässä kohtaa on sekä laasasargumentin että antilaasasen ”markkinateoreettinen” peruslinkki. Laasasargumentin lause 4) perustuu lauseeseen 1) siten, että naiset, joille on tarjolla enemmän seksiä miesten osalta kuin heillä itsellään on sille kysyntää, voivat määrittää sille haluamansa hinnan (eli voivat nyhtää mieheltä rahaa, ennen kuin päästävät tämän sänkyyn kanssaan): lause 3) sitten ehkäisee sen mahdollisuuden, että miehet kävisivätkin merkittävissä määrin kauppaa keskenään. Antilaasasessa lause 4*) taas perustuu lauseisiin 1*) ja 3*). Kun naisilla halu yllättää (ja lauseen 3*) mukaan se yllättää joskus), heille on ylipäätään tarjolla vähemmän ”ostettavaksi sopivia resursseja” kuin miehille, koska hyvin merkittävä osa tarjolla olevista resursseista (miehistä) aiheuttaa naisissa pikemminkin inhoa kuin halua (lauseen 1*) mukaan). Jäljellä olevista resursseista käydään sitten naisten kesken kovaa kilpailua, jossa yksittäinen nainen joutuu käyttämään huomattavia summia saadakseen sopivien miehien huomion (ollakseen kyllin haluttava jne.). Jos laasasargumentissa naiset ovat kuin kauppiaita, joiden vain tarvitsee odottaa asiakkaiden (miehien) ostotarjouksia ”välttämättömistä hyödykkeistä” (seksistä), antilaasasessa roolit ovat vaihtuneet: miehet ovat kauppiaita, joille on ihan sama, kuka heidän kaupassaan käy, kunhan heiltä vain saa ”rahaa” (orgasmeja ja muita hyödykkeitä, esim. kodinhoitoa), kun taas naiset ovat tiedostavia kuluttajia, joilla palaa energiaa ja rahaa sopivan kaupan löytämiseen. Ja samoin kuin laasasargumentissa naiskauppiaat voivat perustaa kartellin, jossa syrjitään liian halpoja hintoja pitäviä kauppiaita (liian helposti antavia naisia), antilaasasessa miehet voivat käyttää ”supermarkettistrategiaa”, jossa syrjitään liian erikoistuneita ja hienostuneita tuotteita myyviä ”luomukauppiaita” (liian hyviä miesehdokkaita, eli ylipäätään kaikkia erikoisempia miehen malleja) ja päästetään markkinoille pelkkää massatuotantoa (perusäijiä, jotka ovat juuri ja juuri ”syömäkelpoisia”). (Laasasargumentissahan ei muuten huomioida lainkaan naisten oletetusta inhopotentiaalista heille koituvia ”kuluja”, joten symmetrisesti antilaasasessakaan ei tarvitse huomioida miesten oletetuista haluista koituvia ”kuluja”.)

5) Johtopäätös lauseesta 2*): Koska naisten inhot ovat geneettisesti determinoituja, emme voi olettaa, että he korjaisivat lauseessa 4*) mainitun epäsuhdan vähentämällä pariutumiskriteerejään.

Selitys: Laasasargumenttia yritetään usein kaataa vetoamalla siihen, että kenenkään seksuaalisten halujen tyydyttämiseen ei voi olla mitään moraalista velvoitusta. Vastaveto kaatoyritykselle perustuu näiden halujen luontaisuuteen ja geneettiseen alkuperään: miehet eivät tämän argumentin mukaan voi haluilleen mitään, ja aivan kuten nälkäisen ihmisen on pakko saada ruokaa, himokkaan miehen on pakko saada tai muuten seuraukset ovat äärimmäisen kivuliaat. Laasasargumentin esittäjät harvemmin huomaavat, että saman perustelun nojalla kenenkään naisen ei ole koskaan pakko antaa henkilölle, jolle ei halua antaa. On oikeastaan jopa moraalitonta vaatia, että naiset alentaisivat pariutumiskriteerejään ja alkaisivat antaa niin sanotuille ”alemman tason miehille”, koska naisten inho on yhtä perustellusti sisäsyntyistä ja geneettisesti määrittynyttä. Naisten inhoa voisi retorisesti verrata ruoka-aineallergiaan: olisi yhtä väärin tarjota allergisille vain heille syömäkelvotonta ja ehkä jopa myrkyllistä ruokaa kuin pakottaa naiset pariutumaan heille kelvottomien miesten kanssa.

6) Tasa-arvoperiaate: Luonnollisista tekijöistä johtuvia epätasa-arvoisuuksia on pyrittävä korjaamaan helpottamalla huonommassa asemassa olevien elämää.
7) Johtopäätös lauseista 4*), 5*) ja 6*): Naisten parisuhdemarkkinoilla kokemat resurssimenetykset on pyrittävä korvaamaan jollain elämänalueella.

Selitys: Ytimekkäästi: jos laasasargumentissa vaaditaan rahaa ”nälkäisille” peruselintarvikkeiden ostamista varten, antilaasasessa vaaditaan rahaa kalliita erikoisruokavalioita tarvitseville ”allergikoille”.

Edelleenkään en siis kannata kumpaakaan argumenttia, en laasasta enkä antilaasasta. Kumpikin tuntuu jotenkin epäilyttävältä, ja ehkä suurin epäilyksen aiheuttaja on juuri se, että jos toinen argumenteista olisi pätevä, toisen samanmuotoisena ja samoja tai yhtä uskottavia premissejä käyttävänä pitäisi olla aivan yhtä pätevä, vaikka kummankin johtopäätökset ovat aivan päinvastaiset. Mutta jos joku innokas sosiologian tai vastaavan opiskelija haluaa käyttää antilaasasta gradunsa pohjana, lahjoitan sen joulun kunniaksi hänelle: ja kannattaa muistaa olla mahdollisimman raflaava ja kärjistävä, kyllä joku kustantamo vielä sinut listoilleen nappaa.

Rajatonta rakkautta

Olen tähän asti vältellyt polyamoriasta kirjoittamista, koska aihe koskettaa minua tavallista läheisemmin: olen siitä outo ihminen, että en osaa täysillä ajaa asioita, joiden koen hyödyttävän myös itseäni (jos esimerkiksi olisin nainen, minun olisi psykologisesti vaikeampi olla feministi). Nytkin ajattelen lähinnä muita polyihmisiä ja etenkin tulevia ihmispolvia: jos tietäisin olevani ainoa koskaan syntyvä polyamoristi, pystyisin olemaan tyytyväinen nykytilanteeseen, etenkin kun nyt monogaamisessa suhteessa eläessäni polyamoriani ei ainakaan tällä hetkellä näy ulkopuoliselle katsojalle.

Koska olen tavallaan asiantuntija aiheesta, haastattelen nyt itseäni ja yritän hälventää joitain tavanomaisimpia väärinkäsityksiä ja virheellisiä uskomuksia, joita sana ”polyamoria” tuntuu herättävän. Varoitan tosin, että en puhu minkään polyamoristien yhteisön äänellä: olen tietoinen sellaisten olemassaolosta, mutta en käytännöllisesti katsoen ollenkaan tekemisissä niiden kanssa. Tämä on siis vain yhden polyamoristin näkemys eikä välttämättä yleistettävissä muiden kokemusmaailmaan.

Mikä saa ihmisen ryhtymään polyamoristiksi? Eikö se ole vain sellainen trendijuttu, johon liitytään, kun kaveritkin kuuluu niihin?

Tällaiset kysymykset herättävät minussa aina epäilyn, että tiedustelija haluaa varman reseptin, jolla pitää omat lapsensa poissa ”paheen tieltä”: kunhan mukula pidetään poissa vääristä piireistä, ei ole pelkkoa, että siitä tulisi outo. Polyamoria tuskin kuitenkaan on pelkkä ohimenevä muoti-ilmiö. Omalla kohdallani polyamoriasta kuuleminen 2000-luvulla antoi minulle vain nimen omalle ”perversiolleni”, jonka olin tunnistanut jo kauan sitten oman teini-ikäni kiemuroissa. Jos jotain vinkkejä huolusteneille vanhemmille kannattaa jakaa, kehottaisin pitämään ipanat loitolla kirjoista: etenkin scifi-kirjallisuus on täynnä kuvauksia mitä ihmeellisemmistä perhemuodoista ja siksi tarjoaa hyvän kasvualustan kaikille epäsovinnaisille ajatuksille (ylipäätään kirjojen lukeminen tekee lapsista jotenkin outoja; jääkiekko, pienempien kiusaaminen ja koulun välttely sen sijaan valmentavat pienokaisesta kunnon suomalaisen).

Eikö polyamoristeilla ole suurempi mahdollisuus pettämiseen? Eikö ne vaan halua naida kaikkea, mikä liikkuu? Sehän on vain sellainen tekosyy, että pääsee muka luvan kanssa rietastelemaan?

Polyamorian käsite tuntuu olevan monelle vähän epäselvä, kun tällaisia ”ajatuskummajaisia” pääsee kuulemaan: polymoria samaistetaan avoimeen suhteeseen tai jopa parinvaihtoon. Eipä sillä, etteikö ”aatteen” edustajillakin ole joskus oma näkemyksensä asiasta. Tämä seuraava on kuitenkin oma tulkintani asiasta.

Itse ajattelen polyamoriaa osana omaa identiteettiäni: olinpa minkälaisessa elämäntilanteessa tahansa (vanhanapoikana, monogamisessa suhteessa tms.) olen silti polyamoristi. Siksi voin nytkin olla naimisissa (luultavimmin) melko monoamorisen ihmisen kanssa menettämättä omaa polyamorista identiteettiäni. Aivan samoinhan biseksuaali on edelleen biseksuaali, vaikka ”keskittyisi” sillä hetkellä vain naisiin tai vai miehiin (tosin olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän, että biseksuaalitkin olisivat herkempiä pettämään, koska heillä on kiusauksia joka puolella: samanlainen ennakkoluulo toistuu eri tilanteissa). Polyamoria on itselleni mahdollistavaa eikä rajoittavaa: voin elää monen ihmisen suhteessa, mutta monogaaminen suhdekaan ei ole poissuljettu ja voin kummassakin olla aivan yhtä onnellinen.

Polyamoriani on kuitenkin muutakin kuin pelkkää erilaisten elintapojen hyväksymistä, sillä tavallaan kaipaisin juuri ”isompia liittoja” (tämä ei ole ristiiriidassa sen kanssa, että voin olla onnellinen monogaamisessakin suhteessa: ihminenhän voi olla myös onnellinen sinkku ja silti kaivata vakaata parisuhdetta – onnen saavuttaminen voi usein olla kiinni oman mielentilan muuttamisesta eikä kaikkien halujen tyydyttämisestä).

Mutta mitä sitten kaipaan kaivatessani esimerkiksi useampaa kumppania? Helppo vastaus olisi tietysti ”seksiä”, mutta tämä ei ole lähellekään totta. Polyamorinen ihminen ei välttämättä halua naida ympäriinsä oman polyamorisen piirinsä ulkopuolella eikä polyamorinen suhdekaan ole välttämättä seksuaalisesti joka suuntaan avoin (toki se voi olla). Ja vaikka mahdollisuus vapaaseen seksiin annettaisiinkin, sitä ei välttämättä edes käytetä: esimerkiksi itse elän teoriassa 2/3-avoimessa suhteessa (missä minä polyamoristina olen valmiimpi antamaan vaimolleni hieman vapaammat kädet), mutta käytännössä seksielämämme on hyvin ”perhekeskeistä”, koska kumpikaan ei tunne suurempaa tarvetta seikkailuihin.

Edes seksin ja seksipartnereiden lisääntyminen oman perhepiirin sisäpuolella ei ole ainakaan itselleni painavin motiivi. Jos esimerkiksi pikkuyhteisöni haluaisi hankkia kolmannen jäsenen, haluaisin itse sen olevan mieluummin mies kuin nainen, koska en haluaisi olla ”huomion keskipisteenä”, mikä 2 naista + mies -tilanteessa lankeaisi ehkä luonnostaan vähemmistön edustajalle (ja selvennykseksi: suurimmaksi osaksi heterona 2 miestä + nainen -tilanteesta ei minulle koituisi juurikaan ”seksuaalista hyötyä”).

Tuntuu ehkä kornilta sanoa, että polyamoristina kaipaan rakkautta yli kaiken, mutta paremminkaan asiaa ei voi ilmaista. En kaipaa mitään fyysisen hekuman monistusta, vaan lämpöä, kumppanuutta, turvaa ja luottamusta: kaikkea samaa, mitä haetaan parisuhteestakin, mutta vain enemmän. Jos tavallinen parisuhde on kuin rakkaudesta soliseva puro, minä kaipaan kokonaista merta, johon voisin hukuttautua löytämättä koskaan pohjaa. Tätä ylitsevuotavan rakkauden kaipuuta vannoutunut monoamoristi ei kenties voi ymmärtää, mutta se on hyvin todellinen tunne meille joillekin.

Mitä ominaisuuksia polyamoristilta vaaditaan? Eikö se ole ihan yli-inhimillinen juttu, jota ei oikeasti kukaan pysty toteuttamaan? Semmoista hippiunelmointia vailla mitään todellisuuspohjaa?

Polyamorisista suhteista on tietysti vielä vähän kokemusta, mutta se ei mielestäni ole vielä mikään syy olla yrittämättä sellaista: kaikki yhteiskunnalliset ja sosiaaliset konventiot ovat joskus olleet uutuuksia. Polyamorisia suhteita sitä paitsi on jo jonkin aikaa ollut, joten täysin utopiaa juttu ei voi olla.

Koska en oikeasti tiedä, millaisia maailman kaikki polyamoristit ovat, keskityn vain luettelemaan, minkälaisten piirteiden itsessäni olen kokenut helpottavan tai vahvistavan polyamorista identiteettiäni. Korostan siis, että näkökulmani on tässä hyvin subjektiivinen, ja myönnän, että kokemuksenpuute ei oikeastaan tee minusta pätevää sanomaan, millaista polyamorisessa suhteessa olisi todella elää. (Polyamoriaa tutkiva saa vapaasti käyttää omia kokemuksiani kvalitatiivisena lähdemateriaalina.)

En sano, että mustasukkaisuuden puute olisi välttämätön polyamoristin piirre, mutta se varmasti ainakin helpottaa mahdollisten monisuhteiden käytännössä. Omalta kohdaltani en ole koskaan oikein osannut asettua mustasukkaisen ihmisen asemaan: mistä siinä on oikein kyse? Jos rakastan ihmistä, haluan tämän olevan onnellinen, vaatipa hänen onnensa sitten mitä tahansa, vaikka seurustelua toisen ihmisen kanssa (mahdollinen surullisuus katsellessani rakastamani ihmisen seurustelua on aina johtunut vain kyvyttömyydestä ottaa heidän onneensa osaa lähemmin). Rakastamani ihmisen onnen näkeminen taas tekee minutkin onnelliseksi (tätä kutsutaan jostain kumman syystä kompersioksi).

Polyamoristi ei välttämättä rakastu tai edes koe seksuaalista himoa sen helpommin kuin ”normaalikaan”. Omalta osaltani rakastuminen on ollut pikemminkin vaikeaa – en ole juurikaan kokenut mitään äkillistä roihahdusta, vaan ainoastaan hiljaisia liekkejä, joiden kasvaminen täyteen mittaansa on saattanut kestää vuosia (rakastumisen tunteeni on niin ”hiljainen”, että sitä on melkein mahdotonta erottaa syvästä ystävyydestä: en muuten myöskään koe tarvetta erotella näitä kahta toisistaan, vaan sanon mielelläni rakastavani ystäviäni). Seksuaalisen halun synty on itselleni vielä vaikeampaa: seksi muiden kuin rakastamieni ihmisten kanssa tuntuu jo ajatuksena inhalta. Sen sijaan rakastumiseni ovat luonteeltaan hyvin pysyviä – en ole vielä kokenut aitoa rakkauden loppumista. Uusi rakkaus ei myöskään omalta osaltani ole ikinä sammuttanut vanhaa. Siksi ajatus loppuelämästä isossa perheessä tuntuu vain luonnolliselta.

Mitä hyvää polyamorisissa liitoissa sitten on? Onko se vain se, että saa kuumaa ryhmäseksiä joka päivä?

Korostan vielä, että joillekin polyamoria on tarpeen tai halun eikä hyödyn kysymys: koen haluavani elää polyamorisisissa liitoissa, enkä vain pidä sellaista hyödyllisenä (samoin kuin monoamorinen ihminen voi haluta parisuhdetta, vaikka se ei hänen elämänlaatuaan välttämättä parantaisikaan). Esitän kuitenkin joitakin asioita, jotka erityisesti itseäni monisuhteessa houkuttaisivat: ja tunnustan jälleen, että monisuhdetta kokemattomana en osaa sanoa, miten hyvin nämä odotukset toteutuisivat aidossa tilanteessa (toisaalta, eipä parisuhteeseenkaan uskaltautuva tiedä, toteutuvatko hänen suhdeunelmansa varmasti).

Käsittelen nyt nopeasti tuon seksikysymyksen pois alta, koska se joitakn varmasti askarruttaa. Varmasti monisuhde helpottaa kaikenlaista hauskanpitoa, mutta helpommallakin eittämättä pääsisi, jos vain kimppakivaa haluaa (samoin kuin seksiinkään ei kuulemma aina tarvitse parisuhdetta). Ja tuskinpa monisuhdekaan on tae edes säännöllisestä saatikka sitten jokapäiväisestä orgiamätöstä (eihän parisuhdekaan ole mikään tae päivittäisestä seksistä). Sikäli seksielämä sattaa monisuhteessa tietysti ”parantua”, että useamman ihmisen suhteessa lienee halun iskiessä helpompi löytää toinen yhtä kiimainen ihminen.

Mutta jos nyt pureudutaan siihen, mikä todella houkuttaa esimerkiksi minua monisuhteessa, se on läheisyyden ja turvallisuuden tunteen syveneminen. Aina on joku vierelläsi tukemassa, lohduttamassa, iloitsemassa, eikä vain yhtä, vaan monta. Usein polyamorisen suhteen ongelmaksi epäillään riitojen helppoa syntymistä (jos jo kaksi ihmistä tappelevat usein, eikö se vain pahentuisi, jos olisi useampi kokki sopassa?). Kuitenkin voi myös ajatella, että useamman ihmisen liitossa löytyy aina ihmisiä sovittelemaan kiistoja ja avaamaan paikoilleen jämähtäneitä poteroita.

Jos siirrytään hieman arkisempiin asioihin, taloudenpito moniperheessä saattaa olla vaikeampaa, mutta myös helpompaa. Toisaalta on enemmän suita ruokittavana ja tilaakin ”suurperheelle” tarvitaan kerrostalokaksiota enemmän (etenkin jos perhe haluaa asua yhteisessä asunnossa), toisaalta on myös enemmän ihmisiä lisäämässä perheen varallisuutta. Toisaalta useamman ihmisen aikataulujen ja siivoustaipumusten yhteensovittaminen saattaa olla hankalaa, toisaalta useamman henkilön läsnäolo saattaa myös helpottaa kotitöiden jakamista. Kaikki on oikeastaan kiinni suhteen jäsenien keskinäisestä vuorovaikutuksesta (siitä, miten hyvin kaikki stemmaavat yhteen), mutta tämähän pitää paikkansa jo parisuhteistakin.

Lapsien kasvattamisessa näen monisuhteiden olevan ainakin yhtä hyviä kuin parisuhteet tai yksinäiset ihmiset. ”Hallinnollisesti” katsottuna suuremmalta määrältä ihmisiä onnistuu lapsien syöttäminen, vaatettaminen, vahtiminen, viihdyttäminen jne. varmasti helpommin kuin yhdeltä tai edes kahdelta ihmiseltä. Toisaalta, jos otetaan vakavasti ajatus, että lapsi tarvitsee hyvään kasvamiseen mieluummin kaksi ihmistä kuin vain yhden (mistä en kyllä ole varma), silloin luulisi useamman ihmisen läsnäolon olevan vielä suotuisampaa lapsen henkiselle kasvulle.

Ja kun elämäni ehtoo koittaa ja järkeni ja kuntoni alkavat prakaa, kenen hoiviin haluaisin asettua? Laitokseen, ulkopuolisten palkollisten varaan tuntuisi ikävältä jättää itseni, mutta vielä pahemmalta tuntuisi olla riesansa jälkeläisille tai muille sukulaisille, jotka eivät kuitenkaan ole valinneet omaa sukulaisuuttaan minuun. Sen sijaan iso ja mahdollisesti jäsenistöltään ”uusiutuva” perhe, johon kaikki ovat liittyneet omasta tahdostaan ja rakkauden takia, tarjoaisi seesteisen ja hellän turvan ihmisen viimeisille heikkoudenhetkille.

Eikös polyamoristeilla ole kaikki ihan hyvin? Mitä ne oikein valittaa, saavat pilluakin/kyrpääkin niin paljon kuin mieli tekee?

Tässä tulee nyt sitten se valitusosasto, jonka laatiminen on itselleni vaikeinta. Jos lähden ihan lainsäädännöllisistä asioista, monisuhteelta puuttuu monia etuuksia, joita ainakin avioliitolla jo on ja joita avoliitolle ja rekisteröidylle parisuhteella ollaan ajamassa. Suuri väryys on jo sekin, että monisuhdetta ei voi mitenkään virallistaa: sehän olisi kaksinnaimista! (Mielenkiintoista muuten, että jos asian tuo esille, ihmisillä tulee mieleen lähinnä islaminuskoisten tai mormonilahkojen monivaimoiset perheet: ”eihän sellaisia voi sallia tasa-arvoisuuden nimissä”, kuuluu usein kauhistunut huudahdus. Ja pah. Monivaimoisuus on kuitenkin vain yksi pisara monijäsenisten perhemallien joukossa, vaikka se nyt historiallisesti onkin varmaan ollut yleisin.)

Monijäsenisen perheen virallistamiskelvottomuudesta seuraa perimiseen ja vastaaviin liittyviä ongelmia: kaikkialla, missä puolisoiden virallinen asema painaa jotakin, polyamorisen perheen kaikkia jäseniä ei tunnusteta toistensa lähiomaisiksi (”olkoon vaikka kuinka rakas ihminen, meidän paperien mukaan teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa”). Samaan syssyyn voisin mainita myös lastenkasvatukseen ja huoltajuuteen liittyvästä käsittämättömästä rajoituksesta, että lapsella voi olla korkeintaan kaksi virallista huoltajaa (mikä koskettaa muuten muitakin kuin polyamorisia perheitä).

Yhteiskunnallisten epäkohtien päälle tulee sitten vielä kaikenlainen näkymätön, esimerkiksi puheen tasolla esiintyvä syrjintä. Miksi rakkauden yhteydessä puhutaan aina vain parisuhteesta, miksi lehdet ovat täynnä parisuhdevinkkejä, miksi lähes jokainen romanttinen komedia pyörii oletuksella, että parisuhde on kaikkien haave? Meillä on aviopareja, avopareja, nykyään jopa rekisteröityjä parisuhteita – ja jos ne seukkaa, niin nehän on silloin pari. Miltä tämä pari, pari, pari –hurmos tuntuu sen ulkopuolelle jäävästä paariasta?

Vaikeinta polyamoristille lienee kuitenkin oman identiteetin näkymättömyys nykymaailmassa. Homoseksuaaleista ja transsukupuolisista jokaisella varmasti on oma mielipiteensä, mutta kuinka moni on edes kuullut polyamoristeista? Ja miten moni on valmis kertomaan ja selittämään asiasta läheisilleen? Jos olisin homo tai transu, voisin hyvin kuvitella tulevani kaapista ulos omille vanhemmilleni, mutta että kertoisin olevani poly… en varmasti, eivät ne vielä niin edistyksellisiä ole.

***

(Ja jos joku blogiani lurkkaava ihminen, joka tietää myös oikean identiteettini, on nyt kauhistunut polykaappini räjähtämisestä, puhelimeni ja sähköpostini ovat avoinna. Mutta välttäkää Facebookin seinää, sitä lukevat sivullisetkin.)

***

Ja jos joku lukija ei tosiaan vielä tiennyt, mitä polyamoria on, Wikipediassa on ihan hyvä esitys asiasta.