Seksikoulu ja seksikortti

Joskus on hyvä kehitellä kaikenlaisia utopistisia suunnitelmia. Vaikka ne olisivatkin mahdottomia toteuttaa tai vaikka ei olisi edes varmaa, halutaanko niitä toteuttaa, ne voivat ainakin toimia keskustelunavaajina ja ituina paremmille ehdotuksille.

Tämä erityinen utopiani lähti liikkeelle, kun pohdin, miten hankalaa on sanoa, mikä on nuorelle ihmiselle sopiva hetki laajentaa seksielämänsä masturbaatiosta muiden henkilöiden seksuaaliseen kohtaamiseen. Pelkkä fyysisen kehityksen eteneminen tiettyyn pisteeseen ei selvästi riitä, sillä seksiin muiden kanssa pitäisi kaiketi olla jotenkin henkisestikin kypsynyt. Nuoren omalta kannalta seksielämän aloittamisella on tietysti yksi tärkeä ehto eli hänen oma halunsa: ihmisen, joka ei koskaan elämänsä aikana halua edes kokeilla seksiä ainakaan toisten ihmisten kanssa, ei kannata koskaan aloittaakaan. Tämä ei kuitenkaan riitä kriteeriksi vielä muille, vanhemmille ihmisille: vaikka nuori osoittaisikin haluavansa seksiä kanssasi, seksi hänen kanssaan voi edelleen olla hyväksikäyttöä, jos hän ei ole aiheeseen tarpeeksi kypsä (monien maiden lainsäädäntö ainakin antaa näin ymmärtää).

Toisaalta aloin miettiä sitä, miten vaikeaa ja jopa epätyydyttävä kaikille sopivan seksivalistuksen antaminen on. Koska seksivalistusta annetaan massoille, se ei kunnolla voi kohdistua oikein kenellekään. Jokaisen on tietysti hyvä tietää perusasiat siitä, mitä seksi on ja mitä siihen voi liittyä. Massaseksiopetuksessa ei kuitenkaan voida antaa yksilöllisiä neuvoja etenkään siksi, että yksilöiden halut ja tarpeet ovat hyvin erilaisia. Seksivalistaja ei voi edes olettaa, että kaikki automaattisesti haluavat seksiä.

Näiden kahden ongelman yhteinen ratkaisu pälkähti päähäni, kun aloin ajatella liikennekasvatusta. Meillähän on enemmän tai vähemmän toimiva kaksiportainen liikennekasvatusmalli. Koulut tarjoavat pakollista perusopetusta liikennesäännöistä ja siitä, miten kevyen liikenteen kulkija liikenteessä pärjää. Tämän pakollisen liikennekasvatuksen lisäksi ihminen voi hankkia vapaaehtoista koulutusta tiettyjen ajoneuvojen käsittelyssä: tämän opetuksen läpäiseminen antaa hänelle myös luvan ajaa näillä ajoneuvoilla.

Vastaavasti ehdotan kaksiportaista seksikasvatuksen mallia. Kouluissa käsiteltäisiin seksuaalisuutta yleisesti: mitä kaikkea hurjaa seksin maailmasta löytyykään. Lisäksi tarjottaisiin kenties myös neuvoja, miten ”kevyen liikenteen kulkijana” (seksiä sillä hetkellä tai pysyvämmin hakemattomana) voi suhtautua ”raskaaseen kalustoon” (seksitarjouksiin). Tämän lisäksi olisi tarjolla vapaaehtoista seksikoulutusta, jonka päässä sitten odottaisi seksilupa: siis paitsi oppilaan lupa hankkia seksiä, etenkin muiden ”kortillisten” lupa antautua seksiin oppilaan kanssa.

Tutkitaanpa lähemmin, millaista tämä seksikoulutus olisi. Ajokoulutuksen yksi tärkeä tehtävähän on toimia eräänlaisena seulana liikenteeseen pääsemisessä: ennen kuin ajo-opetusta voi kunnolla edes antaa, varmistetaan oppilaan ikä ja terveydentila. Jotain samanlaista seulaa seksikouluunkin varmasti tarvitaan. Lääkärintarkastuksessa varmistetaan, että oppilas on fyysisesti valmis yhdyntään, ja asiaan koulutettu psykologi yrittää selvittää, onko oppilas myös psyykkisesti valmis useamman ihmisen väliseen seksiin: myös mahdolliset toisia ihmisiä vahingoittamaan ohjaavat seksuaaliset mieltymykset (pedofilia jne.) pitäisi pystyä poimimaan esiin tässä vaiheessa.

Ajokoulutuksen lääkärintarkastushan on useimmiten läpihuutojuttu, mutta itse ajattelin erityisesti psykologisessioiden olevan pikemminkin yksi pääosanesittäjä seksikoulussa: samaan syssyyn kun psykologi voisi yrittää saada oppilasta löytämään oma seksuaalinen identiteettinsä. (Jo tästä huomaa, että ideani on utooppinen: eihän valtiolla voi koskaan olla varaa tarjota yksilöllistä psykologinohjausta kaikille sitä haluaville ja vielä niin ”epätärkeässä” asiassa kuin ihmisten seksielämä).

Varsinaista koulutusta en kovin tarkasti käsittele, kunhan vastaan yhteen melko ilmeiseen kysymykseen. Olisiko seksikoulussakin teoriatuntien lisäksi käytännön harjoittelua? Miksipä ei: onhan seksielämäänsä aloittavilla usein paineita siitä, että asiaa ei vielä kunnolla osaa. Käytännön harjoittelut voisivat tapahtua joko itse hankitun/hankittujen partnerin/partnerien kanssa – mikäpä esimerkiksi sen romanttisempaa kuin kruunata seurustelusuhde yhteisellä seksikoululla – tai sitten tehtäväänsä koulutettujen ja tarkasti valikoitujen ammattilaisten kanssa (pelkkä seksitaitojen osaaminen ei tietenkään riittäisi pätevyydeksi tähän alaan, sillä ohjaajien pitäisi eittämättä hallita myös psykologiaa). Jälkimmäisessä tapauksessa oppilas saisi tietysti itse valita, kenet mahdollisista ehdokkaista hän ohjaajakseen haluaa.

Käytännön harjoittelussa ei varmaan kannattaisi pyrkiä Kama Sutran ulkoa opetteluun: eihän ajokoulussakaan opeteta ajamaan kuin formulakuski. Taidonnäytteiden sijaan ajokoulussakin tärkeämpää on (tai pitäisi olla) osata tehdä ajoradasta kaikille ajajille turvallinen: seksikoulussakin voitaisiin ensisijaisesti opiskella perusetikettiä seksiä ehdotettaessa ja siitä nautittaessa, partnerien seksuaalisten toiveiden huomioon ottamista ja muuta, mikä lisäisi kaikkien ”radalla” seikkailevien nautintoa ja turvallisuudentunnetta.

Ja ennen kuin joku ennättää kysyä: haluamansa ”erikoistumislinjat” tietysti saisi valita itse (esim. miehen vai naisen vai molempien kanssa).

Ja jossain vaiheessa koittaisi lopulta se iloinen päivä, kun innokas oppilas saisi ”seksikortin”. Tai jos ollaan hieman modernimpia, tuskin kyseessä enää olisi konkreettinen muoviläpyskä, vaan jokin ohjelmanpätkä jossain digitaalisessa härpäkkeessä. Samaan härpäkkeeseen voisi sitten ehkä ohjelmoida tietoja esimerkiksi sen omistajan seksuaalisista mieltymyksistä, joiden perusteella samanmieliset ihmiset voisivat sitten kalastella sopivia partnereita – siis kukaan ei voisi saada suoraan selville, mitä kinkyä toiset harrastavat (täytyyhän anonyymius voida haluttaessa säilyttää), vaan saisivat vain härpäkkeeseensä vihreää valoa, kun sopiva ehdokas kävelisi lähistöllä. Mutta tämä menee hieman ohi aiheesta.

Tärkeintä olisi mahdollisuus ja jopa seksiä edeltävä velvollisuus ”skannata”, onko toisella ”kortti voimassa”. Bling, kyllä on, kohde on fyysisesti ja psyykkisesti valmis seksiin, joten ehdotuksen voi kohteliaasti tehdä. Blang, ei ole. Siis kohde on 1) seksiin vielä liian ”nuori”, häntä ei vielä saa lähestyä. Tai hän on 2) aseksuaali tai muuten vain poissa radalta, häntä ei kannata lähestyä. Tai sitten hän on 3) jostain syystä menettänyt korttinsa, hänestä kannattaa pysyä loitolla.

Niin, aivan kuten ajo-oikeudenkin voi menettää hetken ajaksi liikennerikkomusten takia, olisi ihan luontevaa, että seksikortin väliaikainen hyllyttäminen olisi mahdollinen osa- tai kokonaisrangaistus joistain seksiin liittyvistä rikkomuksista. Mahtaisi potentiaalinen ahdistelija miettiä kaksi kertaa, jos tiedossa moisesta epäsosiaalisesta käytöksestä olisi parin kuukauden pakkoselibaatti.

Joidenkin mielestä ehdotukseni voi olla liiallista holhoamista: tämähän rajoittaisi ihmisten vapautta solmia seksisuhteita täysin oman päänsä mukaisesti. Epäilemättä jos pakollista ajokoulua ja ajolupaa ei olisi, sellaisten ehdottaminen kuulostaisi varmasti vapaudenriistolta: onhan sitä osattu ajaa ilmankin ja eihän noita kolareitakaan nyt ihan joka päivä tule – hyvä vain, että aremmat pysyvät poissa ajoteiltä hidastelemasta. Toisaalta voi ajatella, että ajokoulu on myös vapauttava ja mahdollistava asia: koska ajokoulu on pakollinen ja koska ihmisellä pitää olla voimassa oleva ajolupa ennen liikenteeseen lähtöä, on ajajilla turvallisempi olo tien päällä ja useampi ihminen uskaltaa astua auton rattiin, kun ei ole ylitsepääsemätöntä pelkoa omien ajotaitojen puutteellisuudesta tai toisten ajotapojen kehnoudesta. Vastaavasti pakollinen seksikoulu ja seksilupa saattaisivat kannustaa ihmisiä uskaltautumaan radalle, kun ei tarvitse huolehtia omista taidoista tai pelätä toisten käyttävän itseään hyväkseen.

Noitavainoista lolitoihin

Viime aikoina on ollut harvinaisen paljon aikaa lukea feminististäkin kirjallisuutta, joten saankin ihka ensimmäiseen kirjaesittelyyni peräti kolme opusta.

Noitavaimo ja neitsytäiti : naisten arki keskiajalta uudelle ajalle

(Sari Katajala-Peltomaa, Raisa Maria Toivo)

Olen jonkinlainen historiafriikki ja keskiaika on nykylukijan näkökulmasta jo sangen eksoottinen aikakausi, joten kirja naisen asemasta noina vuosina ei voi kuin herättää kiinnostukseni. Naisen asemahan oli Pimeinä aikoina tunnetusti käsittämättömän huono – naiset oli sidottu luostareihin tai sitten kyökin puolelle ja joka toinen poltettiin roviolla noitana. Tai sitten ei. Tekijät huomauttavat, miten aiempaa feminististä historiankirjoitusta on usein sävyttänyt menneisyyden katsomisen 1800-luvun silmälasien läpi: silloin naisten ja miesten osa yhteiskunnassa oli jaettu tiukasti, siispä tämä jako oli voimassa myös hamassa menneisyydessä ja etenkin Pimeinä aikoina.

Oikeasti kaikki ei olekaan näin mustavalkoista. Kirkkoisien jotkut säännöt tuomitsivat naiset alimpaan helvettiin, mutta kirkon opetukset olivat tässä suhteessa ristiriitaisia ja samakin opettaja saattoi toisissa kirjoituksissaan ylistää naisia. Muutenkin keskiaikaisessa naiskuvassa oli joustovaraa paljon enemmän kuin myöhempinä aikoina. Naisen rooli ei siis ollut täysin ennalta sidottu, vaan hän pystyi jonkin verran käyttämään hyväkseen kulttuurisia konventioita: ovela nainen saattoi esimerkiksi jäädä kotiin sunnuntaisaarnan ajaksi kotitöihin vedoten – ja tavata samalla rakastajaansa.

Noitavainotkaan eivät oikeasti olleet kovinkaan yleisiä keskiajalla. Useimmiten kyse oli yksittäistapauksista ja enemmän yhden pitäjän sisäisistä välienselvittelyistä. Syytetty ei aina ollut nainen, ja noidiksi epäillyt eivät automaattisesti hävinneet tapauksia. Kirkolla ei myöskään ollut mitään selkeää agendaa, jossa noitia olisi systemaattisesti yritetty savustaa. Itse asiassa virallinen kirkko toimi useammin järjen äänenä ja huomautti mielellään todistusaineistojen riittämättömyydestä.

Tavallista näkökulmaa korjaavien tietopakettien lisäksi kirja tarjoaa viehättäviä välähdyksiä keskiajan ja uuden ajan alun elämään. Tiedättekö esimerkiksi, miksi karjanhoidosta tuli lopulta naisten työtä? Koska miesten ja lehmien/lampaiden välillä pelättiin syntyvän epäsiveellistä toimintaa. Tai oletteko kuulleet siitä herätysliikkeestä, joka uskoi Jeesuksen syntyneen uudelleen naisen muodossa ja joka yritti saada naista uudeksi paaviksi?

Tapaus Neitsythuorakirkko

(Juulia Jyränki, Harri Kalha)

Keskiajasta siirrytäänkin nykyaikaan. Tapaus Neitsythuorakirkko käsittelee muutama vuosi sitten lehtijulkisuuden rajat ylittänyttä taideteosta, joka ei elänyt kuin muutaman tunnin, ennen kuin viranomaiset lopulta kävivät purkamassa sen oletettujen alaikäisiä seksuaalisissa yhteyksissä esittävien kuvien vuoksi. Telttamainen rakennelma oli ollut täynnä Internetin teinibeibipornosivuilta ladattuja kuvia, ja nyt sen sisälle olivat ehtineet vierailla vain avajaisgaalaan kutsutut. Kirja kuvaa kohta kohdalta tapahtumaketjua ja koko paradoksaalista tilannetta, jossa pornotuotantoa kritisoinut taitelija joutuu syytettyjen penkille lapsipornon levityksestä.

Jyrängin ja Kalhan teos pyrkii herättämään enemmän kysymyksiä kuin antamaan suoria vastauksia. Miksi ennen kohun nousemista käydyssä radiokeskustelussa teltan sisällä käyneet arvioijat eivät olleet kauhistuneita? Olivatko taideteoksen kuvat edes laittomia vai laillista pornokuvastoa, jossa esiintyi vain teinitytöiksi puettuja malleja? Miksi edes taiteilijan puolustus ei kyseenalaistanut oikeudenkäynnin aikana kuvien laittomuutta, vaan myönsi mukisematta taiteilijan käyttäneen teoksessaan juuri lapsipornoa? Miksi monet arvostelijat olisivat toivoneet taiteilijan edes peittäneen kuvissa esiintyneiden tyttöjen/naisten kasvot, jos he kuitenkaan eivät asuneet Suomessa ja mahdollisesti olivat jopa seksialan ammattilaisia? Miksi jopa ajatus naisesta lapsipornon levittäjänä aiheuttaa niin suurta pelkoa? Miksi haluamme ymmärtää naiset aina seksirikosten uhreina tai sitten moraalisina arvostelijoina? Miksi jo lapsipornon näkeminen on niin kauheaa, että se on piilotettava kaikilta muilta paitsi viranomaisilta?

Kirjan pohjalta koko kohusta jää kuva pelkkänä huhumyllynä, jossa taideteos ollaan valmiita tuomitsemaan, vaikka tuskin kukaan ei ole nähnyt sitä: eivät edes kirjan kirjoittajat. Tekijät esiintyvät näennäisesti puolueettomina ja pelkkinä kysymysten esittäjinä, mutta oikeasti heilläkin lienee oma agendansa. Kysymykset on hahmoteltu siihen malliin, että lukija on miltei pakotettu vastaamaan niihin tietyllä tavalla: taideteoksen naiset ovat hyvin saattaneet olla jo aikuisia, ja ainakin heidän ikänsä selvittäminen olisi pitänyt järjestää avoimemmin ja luotettavammin. Myös seksuaalinormien kyseenalaistaminen tuntuu olevan tekijöiden aihelistalla: provosoivasti he lainaavat 70-luvulla tehtyä kirjoitusta, jossa toisiaan sukuelimistä sivelevää vanhusta ja lasta pidetään jopa hellyttävänä näkynä.

The Lolita effect : the media sexualization of young girls and what we can do about it

(M. Gigi Durham)

Lasten suhdetta seksiin käsitteli tämäkin kirja, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Durhamille seksuaalisuus sinänsä ei ehkä ole uhka lasten hyvinvoinnille, mutta lasten ja erityisesti nuorten naisten mediasta saamat yksipuoliset seksuaalisuusvaikutteet kyllä. Miksi tyttöjen pitää pukeutua ”hotisti” tai lolitamaisesti, mutta samalla vältellä hutsun ja jakorasian roolia? Miksi nuoren naisen tehtävä on sovittua miesten halujen mukaiseksi, vaikka vastaavaa pakkoa eivät nuoret miehet koe? Miksi naisten pitäisi kiinnostua/kiihottua väkivaltaisia piirteitä osoittavista pojista?

Kirjan paras anti on juuri tässä mediakritiikissä ja tavoitteessa saada nimenomaan teini-ikäiset naiset sisäistämään kiiltävien muotikuvien ja kliseisten saippuasarjojen vääristävä vaikutus heidän ajatteluunsa: nuorten naisten käsitystä seksielämästä muokkaavat ulkoiset tekijät sen sijaan, että he saisivat itsenäisesti löytää omat mieltymyksensä ja oman seksuaaliminänsä.

Negatiivisempaa teoksessa sen sijaan on tietty amerikkalainen tapa mutustella kaikenlaisilla oletetuilla skandaaleilla, olivatpa ne sitten vaikka kuinka vähäpätöisiä, marginaali-ilmiöitä tai jopa miltei olemattomia: lukijaa yritetään joka käänteessä shokeerata, jotta hän uskoisi helpommin kirjaan sanomaan. On esimerkiksi hämmentävää kuulla, että joku lelufirma on keksinyt myydä pikkulapsille tankotanssisettejä (mukana setissä seuraa leikkirahoja leikkiasiakkaille): onko kyseessä kuitenkin vain yksittäinen tapaus vai aidosti laajempi ilmiö?

Lisäksi kirjoittajalla on hyvin häiritsevä tapa esittää rintarinnan lauseita länsimaisen median naiskuvasta ja kansainvälisestä ihmiskaupasta. Ikään kuin kirjailija haluaisi vaivihkaa uittaa päähämme ajatuksen, että näillä asioilla on jotain tekemistä toistensa kanssa – ja todellakin, aivan viimeisessä luvussa näin väitetäänkin. En siis sano, etteikö näillä asioilla kenties ole jokin yhteys: sanon vain, että sellaisen todistaminen vaatisi oikeita perusteluja eikä halpahintaista psykologista manipulointia.

Controlling desires : sexuality in ancient Greece and Rome

(Kirk Ormand)

Alun perin minun piti jättää tämä hajanainen kirjaesittely kolmeen, mutta sitten eteeni sattui tämä eepos, ja mikäpä parempi tapa päättää kirjoitelma kuin lähteä jälleen matkalle halki aikojen tutkimaan antiikin seksuaalisuuskäsitteitä. Kirjan perussanoma on, että länsimainen tapa hahmottaa seksuaalisuuden maailma ei välttämättä ole ainoa oikea. Meidän kannaltamme on tärkeää, mihin kohteeseen seksuaalisuus kohdistuu: näin jaamme ihmiset hetero, homo- ja biseksuaaleihin. Antiikin Kreikassa tai Roomassa tällainen erottelu ei ollut tärkeä. Miehinen himo saattoi kohdistua yhtä hyvin miehiin tai naisiin, ja ei ollut kovin merkittävä kysymys, sattuiko pitämään jommastakummasta sukupuolesta enemmän (naisellisesta himosta ei tietenkään antiikin miesvaltaisen maailman jäänteissä puhuta kuin harvakseltaan ja huhupuheissa: naiset nähdään seksuaalisesti kyltymättöminä ja edesvastuuttomina olentoina, joiden vapautta on pakostikin rajoitettava).

Seksipartnerin sukupuolta tärkeämpi kysymys antiikin miehelle oli hänen oma asemansa seksiaktissa. Miehiseen aktiivisuuteen kuului olennaisena osana penetroijan rooli. Siksi erityisesti miestenvälisissä seksiakteissa antajan ja ottajan välinen ero heijasteli heidän asemaansa yhteisössä. Kreikassa miesten oli tietyissä rajoissa sallittua käyttää hyväkseen kauniiden nuorukaisten paljaita pakaroita ja nuorukaisten soveliasta antaa pakaransa viisaitten käyttöön, kun taas näiden rajojen ylittäminen pilasi nuorukaisen maineen (rajat soveliaan ja sopimattoman antamisen välillä lienivät yhtä häilyviä kuin nykyään nuorten naisten rajat soveliaan ja sopimattoman ”jakamisen” välillä). Roomassa taas halveksuttiin kreikkalaisten pehmeitä tapoja: kukaan tuleva kansalainen ei voinut alentua anaaliseksin antajaksi. Onneksi maailma oli täynnä kauniita orjapoikia, joiden kunniasta ei ollut niin väliksi.

Suurinta häpeää antiikin maailmassa ei aiheuttanutkaan väärien seksikohteiden valitseminen, vaan sukupuolirajojen murtaminen. Miehen piti olla miehinen eikä epämääräisen naismainen. Naismaiset miehet olivat leväperäisiä monessakin mielessä. Liiallinen tunteiden vietäväksi joutuminen ja itsehillinnän puute ei ollut miehistä. Lisäksi seksuaalinenkin leväperäisyys oli epäilyttävää, olipa sen kohteena kumpi sukupuoli tahansa: oli ehkä jopa epäilyttävämpää, että joku halusi viettää paljon aikaa naisten kanssa. Mutta pahinta leväperäisyyttä oli tietysti oman peränsä levittäminen, etenkin jos tällaisesta sai itse mielihyvää. Jos nykyään miehet pelkäävät suihkuhuoneessa kyttääviä homoja, jotka vain odottavat saippuan tippuvan ja kohteensa taipuvan peräpää pitkälle, antiikin mies pelkäsi ylimeikattua ja nuoruuden kukoistuksensa menettänyttä naismaista miestä, joka ensin huumasi miehen afrodisioilla ja sitten raiskasi tämän omalla peräaukollaan (en edes halua kuvitella, miten tämän ihmeteon katsottiin käytännössä onnistuvan).

Jos miehessä naismainen käytös oli halveksittavaa, miesmäinen käytös naisessa taas oli äärimmäisen pelottavaa. Miehiset naiset eivät tyytynet penetroitumaan, vaan halusivat itsekin penetroida: jollei muuten, niin käyttämällä dildoja (penetroimisen kohde saattoi taas olla joko mies tai nainen). Antiikin miesten epäluulosta kertoo, että he pelkäsivät dildojen olevan itse asiassa hyvin suosittuja naisten joukossa ja jopa kiertävän kädestä käteen naisyhteisössä.

Perussanomansa lisäksi kirja sisältää viehättäviä ja vähemmän viehättäviä yksityiskohtia antiikin seksuaalitavoista. Kukapa voisi olla hymyilemättä Priapokselle, hedelmällisyysjumalalle, jolla oli metrinmittainen penis ja jota esittävät patsaat toimivat varkaidenpelättimenä (tyyliin: se, joka minulta vie, saa Priapokselta anaaliin, ja jos ei usko, niin sitten oraaliin)? Ja kukapa järkevä ihminen voisi nykyään olla kauhistelematta roomalaista näytelmää, jossa naisen oletettu avioton lapsi on iso piikki perheen aviomiehen kunnialle, mutta kukaan ei ole moksiskaan, kun paljastuukin, että lapsen isä onkin aviomies, joka on tietämättään raiskannut tulevan vaimonsa?

Ironian lyhyt oppimäärä

Kaarina Hazard oli paitsi ruma ja tyhmä nainen, lisäksi raukkamainen maanpetturi, joka ei uskaltanut älähtää aitoa suomalaista sankaria vastaan ennen tämän kuolemaa, vaan pelkurin lailla huuteli takapäin tämän kuoltua työntäyteisen ja ansiokkaan elämän jälkeen marttyyrin lailla. Kansa vaati oikeutta, mutta maamme johdossa olevat feministilesbot estivät rangaistuksen toimeenpanon, vaikka sotiemme veteraanit eivät kuolleet vapauden ja ruisleivän puolesta vain siksi, että aidoista perustason suomalaisista voitaisiin levittää törkeitä valheita. Exit only, pitäisi tuollaisille kantturoille sanoa jo Suomineidon neitseellisillä rajoilla. Puhumme tästä lehmästä jo menneessä aikamuodossa, sillä vaikka hän vielä eläisikin, sankareilla on aina monta ystävää, jotka juuri nytkin ovat polttamassa epäisänmaallisia kirjoituksia suurilla rovioilla ja valmistautuvat nostamaan hasardin korkealle killumaan merkiksi vaaleiden, suomalaisten, isänmaallisten, aitoa Suomen kansaa rakastavien heteromiesten ankarasta vihasta. Jos hän olisi mies, munatkin leikattaisiin irti, sillä lapsiinsekaantujaahan tuollainen epeli enemmän muistuttaa. Jumala ehkä armahtaa – vaikka Hänkään ei vaaleana partasuuna voine olla tässä asiassa eri mieltä – mutta suomalainen mies ei. Jäännökset jätämme Kiasmaan, tuonne homojen, ulkomaalaisten ja muiden epäsuomalaisten taiteeksi kutsuman maissipaskan joukkoon.

Yllä oleva oli esimerkki ironiasta. Omia blogitekstejäni tunteva saattoi jo minun suustani hämmentäviltä kuulostavista mielipiteistä päätellä, että aivan tosissaan tyyppi ei tässä voine olla. Tekstejäni tuntematonkin saattaisi huomata yhtäläisyyksiä tiettyihin viime aikojen tapahtumista nousseisiin kirjoitelmiin ja kenties hoksata, että kirjoituksen todellinen piikki ei ehkä sittenkään ollut Kaarina Hazardissa, vaan näissä kirjoituksissa, joiden ylilyöntejä on parodisesti vielä korostettu ja alleviivattu. Kokonaisuuden kruunaavat epäsuorat viittaukset erään perustason suomalaisen lausuntoihin.

Ironia on tunnetusti vaikea laji, ja nytkin on mahdollisuutena, että Kaarina Hazardin tukijoukot loukkaantuvat näennäisestä häneen kohdistuneesta vihanryöpytyksestä: epäilen kuitenkin, että hänen ystävänsä ovat tarpeeksi sivistyneitä ymmärtääkseen, mistä jutussani oli oikeasti kyse. Toisaalta ironinen otteeni saattaa säästää minut toiselta taholta tulevalta haukkumiselta ja jopa suoranaiselta väkivallalta: ymmärtämättä ivan oikeaa kohdetta keskustelupalstojen viisaat eivät saa päähänsä ripustaa minua Hazardin viereen roikkumaan (ironian epäilemättä keksi kivikaudella joku heikompi luolaihminen, joka halusi nälviä isompiaan saamatta kuitenkaan nyrkistä). Ja jos joku näistä viisaista saisi kerättyä tarpeeksi harkintaa huomatakseen salaivan kirjoituksessani, sen pahempi hänelle: samallahan hän myöntäisi oikeasti ymmärtävänsä, mistä ironiassa on kyse, ja näin tekisi hänen kiukunpuuskastaan perusteetonta.

Minäkö muka vaarallinen?

Myytinmurtajan blogissa käytiin joskus viime vuonna keskustelua raiskauksen pelosta, jota naiset saattavat tuntea jopa aivan kotikonnuillaan kävellessään: jokainen ohikulkeva mies voi olla potentiaalinen hyökkääjä ja jopa näennäisesti miehetön tila voi kätkeä pensaisiin piiloutuneen paholaisen. Ja miksipä pimeä pusikko ei pelottaisi nykymaailmassa, missä näennäisesti turvallisessa kauppakeskuksessakin voi joutua vaaratilanteeseen.

Kohtasin näiden keskustelujen aiheen konkreettisesti huomatessani viime viikkoina, miten oma, itseni vaarattomaksi tuntema olemukseni voi olla ohikulkijalle kauhun ja kammotuksen lähde. Joudun usein kävelyttämään lemmikkiäni hämärähköön aikaan, enemmän tai vähemmän valoisien polkujen läpi. Ulkopuolinen näkee tällöin helposti vain tumman hahmon, koska pienuudestaan johtuen lemmikkini jää usein näkemättä. Kulku lemmikin kanssa on aina hieman pysähtelevää ja epäsäännöllistä, mikä tekee tumman hahmon liikehdinnästä entistä epäilyttävämpää. Kaiken lisäksi lemmikkini päästelemät epämääräiset röhkimisen, läähätyksen, nuuskutuksen, hönkäilyn ja vinkumisen sekaiset ääntelyt kuulostavat tottumattomasta varmasti himokkaan perverssin päästämiltä.

Olenkin nyt pari kertaa havainnut vastaantulevien naisten suhtautuvan lähestymiseeni polkua pitkin hyvin varauksellisesti. Joku on jäänyt syrjemmälle odottelemaan, että varmasti menen ohitse. Joku on jopa poikennut polulta metsään ja valaissut matkaansa matkapuhelimen taskulampulla (strategisesti minusta varsin kummallinen manööveri – eikö valaistu ihminen ole pimeässä pusikossa helppo saalis?). Minusta tällainen on hyvin surullista: pelkkä läsnäoloni ahdistaa kanssaihmistäni ja tekee hänen olonsa turvattomaksi.

Ongelmana onkin, miten pystyisin helpottamaan mahdollisen vastaantulijan ahdinkoa, etenkään kun en itse voi koskaan ennakoida, milloin tai missä näitä yhteentörmäyksiä sattuu. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta ja väärintulkittavilta. Takaisin kääntyminen tai metsään poikkeaminen voivat vaikuttaa yritykseltä piiloutua yllätyshyökkäystä varten. Hidastaminen saattaisi kertoa valheellisesti, että harkitsen kohta iskua, ja pysähtyminen vaikuttaisi vielä selvemmältä uhkaukselta. Toisaalta tahdin nopeuttaminen ohituksen jouduttamiseksi voipi olla aivan yhtä pelottavaa: sieltä se tulee ja miltei juosten. Ja kaikenlaiset huudahdukset tyyliin ”ei tässä mitään hätää” ovat eittämättä kaikkein tökeröin yritys ja nostattaisivat naisen kammoa eksponentiaalisesti.

Mitä minun siis tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?

Laasanen käännettynä nurin

Väittelyssä suurinta hupia on käyttää vastustajan omia aseita häntä vastaan. Siksipä ymmärrettävästi ilahduin, kun havaitsin, että eräs ”miesasiamiesten” ihannoima argumentti miesten parisuhdemarkkinoilla kokemasta ”epätasa-arvosta” on melko helposti käännettävissä nurinkurin, osoitukseksi naisten kokemasta ”epätasa-arvosta” samaisilla markkinoilla.

”Laasasargumentti” on monella varmasti melko tuttu, mutta käydäänpä pikaisesti läpi sen vaiheet:

1) Premissi: Miehillä on keskimääräisesti naisia suuremmat seksuaaliset halut (perustuu vankkoihin empiirisiin tutkimuksiin verkon keskustelupalstoilla).
2) Premissin 1) evolutionaarinen selitys: Miehen kehossa olevien geenien leviämistä on suurempi seksihalu auttanut, joten luonnontaistelu on suosinut geenejä, jotka saavat miehiä kokemaan suurempia seksihaluja.
3) Lausumaton premissi: Keskimääräisesti otettuna miehet luontaisesti preferoivat seksiä jonkun kanssa itsetyydytykseen verrattuna ja karttavat seksiä saman sukupuolen edustajien kanssa.
4) Johtopäätös premisseistä 1) ja 3): Koska naiset suostuvat miehiä niuhemmin pariutumiseen, kaikkien miesten seksuaalisille haluille ei löydy sopivaa purkautumiskanavaa yhtä helposti kuin naisille, joten miehet joutuvat kuluttamaan naisiin verrattuna enemmän resursseja pariutumiseen.
5) Johtopäätös lauseesta 2): Koska miesten halut ovat geneettisesti determinoituja, emme voi olettaa, että he korjaisivat lauseessa 4) mainitun epäsuhdan vähentämällä halujaan. (Retorisemmin: olisi yhtä väärin olettaa, että nälkäiset paastoaisivat).
6) Tasa-arvoperiaate: Luonnollisista tekijöistä johtuvia epätasa-arvoisuuksia on pyrittävä korjaamaan helpottamalla huonommassa asemassa olevien elämää.
7) Johtopäätös lauseista 4), 5) ja 6): Miesten parisuhdemarkkinoilla kokemat resurssimenetykset on pyrittävä korvaamaan jollain elämänalueella.

Hahmottelemani ”antilaasanen” saadaan esitettyä samanlaisessa muodossa.

1*) Premissi: Naisilla on keskimääräisesti miehiä suurempia inhontunteita sukupuolista kanssakäymistä kohtaan.

Selitys: Saattaisin tässä tietysti jälleen viitata monenlaisiin ”empiiriisiin tutkimuksiin”, mutta huomautan vain kiinnostavasta seikasta, että evidenssi premissille 1) voidaan helposti kääntää evidenssiksi premissille 1*). Seksuaalista haluahan voitaneen havainnoida kahdessa muodossa: aktiivisena halun osoittamisena eli seksuaalisten ehdotusten tekemisenä (”vonkaaminen”) ja passiivisena pariutumisehdotuksiin suostumisena. Seksuaalista inhoa on vastaavasti passiivista ja aktiivista laatua: ensimmäinen näkyy pidättäytymisenä ja toinen kieltäytymisenä pariutumistilaisuuksista. Jokainen tutkimus, joka osoittaa miehillä olevan enemmän aktiivista halua, osoittaa naisilla olevan enemmän passiivista inhoa: jos miehet ilmoittavat haluavansa päivässä enemmän kuin naiset, naiset vastaavasti pidättäytyvät haluamisesta miehiä enemmän. Vastaavasti miesten suurempaa passiivista halua osoittava tutkimus näyttää naisilla olevan enemmän aktiivista inhoa: jos miehet suostuvat helpommin tuntemattomien esittämiin paritteluehdotuksiin ja siis haluavat seksiä enemmän noin keskimäärin, naiset selvästi kieltäytyvät tällaisista ehdotuksista enemmän ja tuntevat suurempaa inhoa seksiä kohtaan noin keskimäärin. (Tässä en siis sitoudu siihen, että nämä tutkimukset pitäisivät paikkaansa. Sanon ainoastaan, että 1*) on aivan yhtä uskottava premissi kuin 1).)

2*) Premissin 1*) evolutionaarinen selitys: Naisen kehossa olevien geenien leviämistä suurempi seksuaalinen inho on auttanut, joten luonnontaistelu on suosinut geenejä, jotka saavat naisia kokemaan suurempaa inhoa seksiä kohtaan.

Selitys: Lauseeen 2) merkitys ”laasasargumentille” on hieman epäselvä: Laasanen itsehän ei gradussaan sitoudu siihen, mutta hänen seuraajansa usein vetoavat evolutionaarisiin selityksiin oman kantansa vahvistamiseksi. Etenkin ”miesasiamiehille” tärkeä lause 5) pohjautuu lauseeseen 2): mikäli 2) ei pätisi, voisimme vaatia, että miehet korjaavat oletetun epäsuhdan muuttamalla omaa käytöstään (vähentämällä vonkaamistaan). Joka tapauksessa halujen lisäksi evolutionaarisesti voidaan selittää myös inhoja: miksi jokin ruoka-aine tms. tuntuu meistä yököttävältä, vastenmieliseltä? Evolutionaarisesti katsottuna inhoreaktiota synnyttävät geenit ovat voineet menestyä, koska inhotun asian kanssa toimimisen sallineet geenit eivät ole päässeet leviämään (nykyään inhotusta aiheuttava asia on ollut myrkyllinen, haitannut lisääntymistä jne.). Kuuluisin teoria aiheesta lienee Westermarckin selitys insestikiellolle: lähisukulaisten välistä pariutumista karttavat geenit ovat menestyneet, koska lähisukulaisten pariutuminen aiheuttaa huomattavia geneettisiä haittoja jälkipolville. Vastaavasti siis lause 1*) voitaisiin ainakin yhtä hyvin kuin lause 1) perustella evolutionaarisesti (jälleen en siis ota kantaa siihen, ovatko evolutionaariset selitykset tässä tapauksessa uskottavia): koska nainen voi saada vain yhden lapsen kerrallaan ja ”huonogeenisen” lapsen kantaminen siis voisi estää ”parempigeenisen” lapsen saamisen, valikoivuus seksisuhteissa on taannut naisten geeneille paremmat lisääntymismahdollisuudet, joten luonnonvalinta on hyvin saattanut suosia ”nirsojen” ja jopa ”huonogeenisiä” miehiä inhoavien ”naisgeenien” leviämistä

3*) Lausumaton premissi: Keskimääräisesti otettuna naiset luontaisesti tuntevat jonkun verran seksuaalista halua.

Selitys: Vaikka vastaavaa premissiä ei laasasargumentissa yleensä tuoda esiin, koko argumentti selvästi riippuu siitä. Jos miesten ”luontainen nirsous” tai ”inhopotentiaali” olisi täysin nollilla (eli jos periaatteessa miehille kelpaisi reikä kuin reikä), ei miesten seksuaalisten halujen tyydyttämiselle olisi mitään ongelmaa: he voisivat aina löytää halukkaita pariutumiskumppaneita toisten miesten joukosta. Vastaavasti naisilla syntyy ongelmia tämän pariutumismallin olettamista inhoreaktioista vain, jos he myös toisaalta kaipaavat seksiä edes jossain määrin. Toisaalta on melko selvää, että naisilla esiintyy ainakin jonkin verran seksihaluja: sillä ei ole väliä, miten paljon niitä esiintyy, aivan kuten laasasargumentissa ei miesten ”inhopotentiaalin” määrälläkään ole merkitystä. Premisseille 3) ja 3*) voi muuten myös tarjota evolutionaarista selitystä: miehet ovat oppineet inhoamaan seksimuotoja, jotka eivät hyödytä lisääntymistä tai jopa ajavat lisääntymisviettejä vääriin uomiin, ja naiset ovat oppineet haluamaan seksiä, koska se lisää lisääntymisen mahdollisuutta (jälleen en siis itse sitoudu tällaisiin selityksiin).

4*) Johtopäätös premisseistä 1*) ja 3*): Koska naisten haluille on vähemmän sopivia purkautumisväyliä kuin miehillä, kaikkien naisten seksuaalisille haluille ei löydy sopivaa purkautumiskanavaa yhtä helposti kuin miehille, joten naiset joutuvat kuluttamaan miehiin verrattuna enemmän resursseja pariutumiseen.

Selitys: Tässä kohtaa on sekä laasasargumentin että antilaasasen ”markkinateoreettinen” peruslinkki. Laasasargumentin lause 4) perustuu lauseeseen 1) siten, että naiset, joille on tarjolla enemmän seksiä miesten osalta kuin heillä itsellään on sille kysyntää, voivat määrittää sille haluamansa hinnan (eli voivat nyhtää mieheltä rahaa, ennen kuin päästävät tämän sänkyyn kanssaan): lause 3) sitten ehkäisee sen mahdollisuuden, että miehet kävisivätkin merkittävissä määrin kauppaa keskenään. Antilaasasessa lause 4*) taas perustuu lauseisiin 1*) ja 3*). Kun naisilla halu yllättää (ja lauseen 3*) mukaan se yllättää joskus), heille on ylipäätään tarjolla vähemmän ”ostettavaksi sopivia resursseja” kuin miehille, koska hyvin merkittävä osa tarjolla olevista resursseista (miehistä) aiheuttaa naisissa pikemminkin inhoa kuin halua (lauseen 1*) mukaan). Jäljellä olevista resursseista käydään sitten naisten kesken kovaa kilpailua, jossa yksittäinen nainen joutuu käyttämään huomattavia summia saadakseen sopivien miehien huomion (ollakseen kyllin haluttava jne.). Jos laasasargumentissa naiset ovat kuin kauppiaita, joiden vain tarvitsee odottaa asiakkaiden (miehien) ostotarjouksia ”välttämättömistä hyödykkeistä” (seksistä), antilaasasessa roolit ovat vaihtuneet: miehet ovat kauppiaita, joille on ihan sama, kuka heidän kaupassaan käy, kunhan heiltä vain saa ”rahaa” (orgasmeja ja muita hyödykkeitä, esim. kodinhoitoa), kun taas naiset ovat tiedostavia kuluttajia, joilla palaa energiaa ja rahaa sopivan kaupan löytämiseen. Ja samoin kuin laasasargumentissa naiskauppiaat voivat perustaa kartellin, jossa syrjitään liian halpoja hintoja pitäviä kauppiaita (liian helposti antavia naisia), antilaasasessa miehet voivat käyttää ”supermarkettistrategiaa”, jossa syrjitään liian erikoistuneita ja hienostuneita tuotteita myyviä ”luomukauppiaita” (liian hyviä miesehdokkaita, eli ylipäätään kaikkia erikoisempia miehen malleja) ja päästetään markkinoille pelkkää massatuotantoa (perusäijiä, jotka ovat juuri ja juuri ”syömäkelpoisia”). (Laasasargumentissahan ei muuten huomioida lainkaan naisten oletetusta inhopotentiaalista heille koituvia ”kuluja”, joten symmetrisesti antilaasasessakaan ei tarvitse huomioida miesten oletetuista haluista koituvia ”kuluja”.)

5) Johtopäätös lauseesta 2*): Koska naisten inhot ovat geneettisesti determinoituja, emme voi olettaa, että he korjaisivat lauseessa 4*) mainitun epäsuhdan vähentämällä pariutumiskriteerejään.

Selitys: Laasasargumenttia yritetään usein kaataa vetoamalla siihen, että kenenkään seksuaalisten halujen tyydyttämiseen ei voi olla mitään moraalista velvoitusta. Vastaveto kaatoyritykselle perustuu näiden halujen luontaisuuteen ja geneettiseen alkuperään: miehet eivät tämän argumentin mukaan voi haluilleen mitään, ja aivan kuten nälkäisen ihmisen on pakko saada ruokaa, himokkaan miehen on pakko saada tai muuten seuraukset ovat äärimmäisen kivuliaat. Laasasargumentin esittäjät harvemmin huomaavat, että saman perustelun nojalla kenenkään naisen ei ole koskaan pakko antaa henkilölle, jolle ei halua antaa. On oikeastaan jopa moraalitonta vaatia, että naiset alentaisivat pariutumiskriteerejään ja alkaisivat antaa niin sanotuille ”alemman tason miehille”, koska naisten inho on yhtä perustellusti sisäsyntyistä ja geneettisesti määrittynyttä. Naisten inhoa voisi retorisesti verrata ruoka-aineallergiaan: olisi yhtä väärin tarjota allergisille vain heille syömäkelvotonta ja ehkä jopa myrkyllistä ruokaa kuin pakottaa naiset pariutumaan heille kelvottomien miesten kanssa.

6) Tasa-arvoperiaate: Luonnollisista tekijöistä johtuvia epätasa-arvoisuuksia on pyrittävä korjaamaan helpottamalla huonommassa asemassa olevien elämää.
7) Johtopäätös lauseista 4*), 5*) ja 6*): Naisten parisuhdemarkkinoilla kokemat resurssimenetykset on pyrittävä korvaamaan jollain elämänalueella.

Selitys: Ytimekkäästi: jos laasasargumentissa vaaditaan rahaa ”nälkäisille” peruselintarvikkeiden ostamista varten, antilaasasessa vaaditaan rahaa kalliita erikoisruokavalioita tarvitseville ”allergikoille”.

Edelleenkään en siis kannata kumpaakaan argumenttia, en laasasta enkä antilaasasta. Kumpikin tuntuu jotenkin epäilyttävältä, ja ehkä suurin epäilyksen aiheuttaja on juuri se, että jos toinen argumenteista olisi pätevä, toisen samanmuotoisena ja samoja tai yhtä uskottavia premissejä käyttävänä pitäisi olla aivan yhtä pätevä, vaikka kummankin johtopäätökset ovat aivan päinvastaiset. Mutta jos joku innokas sosiologian tai vastaavan opiskelija haluaa käyttää antilaasasta gradunsa pohjana, lahjoitan sen joulun kunniaksi hänelle: ja kannattaa muistaa olla mahdollisimman raflaava ja kärjistävä, kyllä joku kustantamo vielä sinut listoilleen nappaa.

Rajatonta rakkautta

Olen tähän asti vältellyt polyamoriasta kirjoittamista, koska aihe koskettaa minua tavallista läheisemmin: olen siitä outo ihminen, että en osaa täysillä ajaa asioita, joiden koen hyödyttävän myös itseäni (jos esimerkiksi olisin nainen, minun olisi psykologisesti vaikeampi olla feministi). Nytkin ajattelen lähinnä muita polyihmisiä ja etenkin tulevia ihmispolvia: jos tietäisin olevani ainoa koskaan syntyvä polyamoristi, pystyisin olemaan tyytyväinen nykytilanteeseen, etenkin kun nyt monogaamisessa suhteessa eläessäni polyamoriani ei ainakaan tällä hetkellä näy ulkopuoliselle katsojalle.

Koska olen tavallaan asiantuntija aiheesta, haastattelen nyt itseäni ja yritän hälventää joitain tavanomaisimpia väärinkäsityksiä ja virheellisiä uskomuksia, joita sana ”polyamoria” tuntuu herättävän. Varoitan tosin, että en puhu minkään polyamoristien yhteisön äänellä: olen tietoinen sellaisten olemassaolosta, mutta en käytännöllisesti katsoen ollenkaan tekemisissä niiden kanssa. Tämä on siis vain yhden polyamoristin näkemys eikä välttämättä yleistettävissä muiden kokemusmaailmaan.

Mikä saa ihmisen ryhtymään polyamoristiksi? Eikö se ole vain sellainen trendijuttu, johon liitytään, kun kaveritkin kuuluu niihin?

Tällaiset kysymykset herättävät minussa aina epäilyn, että tiedustelija haluaa varman reseptin, jolla pitää omat lapsensa poissa ”paheen tieltä”: kunhan mukula pidetään poissa vääristä piireistä, ei ole pelkkoa, että siitä tulisi outo. Polyamoria tuskin kuitenkaan on pelkkä ohimenevä muoti-ilmiö. Omalla kohdallani polyamoriasta kuuleminen 2000-luvulla antoi minulle vain nimen omalle ”perversiolleni”, jonka olin tunnistanut jo kauan sitten oman teini-ikäni kiemuroissa. Jos jotain vinkkejä huolusteneille vanhemmille kannattaa jakaa, kehottaisin pitämään ipanat loitolla kirjoista: etenkin scifi-kirjallisuus on täynnä kuvauksia mitä ihmeellisemmistä perhemuodoista ja siksi tarjoaa hyvän kasvualustan kaikille epäsovinnaisille ajatuksille (ylipäätään kirjojen lukeminen tekee lapsista jotenkin outoja; jääkiekko, pienempien kiusaaminen ja koulun välttely sen sijaan valmentavat pienokaisesta kunnon suomalaisen).

Eikö polyamoristeilla ole suurempi mahdollisuus pettämiseen? Eikö ne vaan halua naida kaikkea, mikä liikkuu? Sehän on vain sellainen tekosyy, että pääsee muka luvan kanssa rietastelemaan?

Polyamorian käsite tuntuu olevan monelle vähän epäselvä, kun tällaisia ”ajatuskummajaisia” pääsee kuulemaan: polymoria samaistetaan avoimeen suhteeseen tai jopa parinvaihtoon. Eipä sillä, etteikö ”aatteen” edustajillakin ole joskus oma näkemyksensä asiasta. Tämä seuraava on kuitenkin oma tulkintani asiasta.

Itse ajattelen polyamoriaa osana omaa identiteettiäni: olinpa minkälaisessa elämäntilanteessa tahansa (vanhanapoikana, monogamisessa suhteessa tms.) olen silti polyamoristi. Siksi voin nytkin olla naimisissa (luultavimmin) melko monoamorisen ihmisen kanssa menettämättä omaa polyamorista identiteettiäni. Aivan samoinhan biseksuaali on edelleen biseksuaali, vaikka ”keskittyisi” sillä hetkellä vain naisiin tai vai miehiin (tosin olen kyllä kuullut ihmisten pelkäävän, että biseksuaalitkin olisivat herkempiä pettämään, koska heillä on kiusauksia joka puolella: samanlainen ennakkoluulo toistuu eri tilanteissa). Polyamoria on itselleni mahdollistavaa eikä rajoittavaa: voin elää monen ihmisen suhteessa, mutta monogaaminen suhdekaan ei ole poissuljettu ja voin kummassakin olla aivan yhtä onnellinen.

Polyamoriani on kuitenkin muutakin kuin pelkkää erilaisten elintapojen hyväksymistä, sillä tavallaan kaipaisin juuri ”isompia liittoja” (tämä ei ole ristiiriidassa sen kanssa, että voin olla onnellinen monogaamisessakin suhteessa: ihminenhän voi olla myös onnellinen sinkku ja silti kaivata vakaata parisuhdetta – onnen saavuttaminen voi usein olla kiinni oman mielentilan muuttamisesta eikä kaikkien halujen tyydyttämisestä).

Mutta mitä sitten kaipaan kaivatessani esimerkiksi useampaa kumppania? Helppo vastaus olisi tietysti ”seksiä”, mutta tämä ei ole lähellekään totta. Polyamorinen ihminen ei välttämättä halua naida ympäriinsä oman polyamorisen piirinsä ulkopuolella eikä polyamorinen suhdekaan ole välttämättä seksuaalisesti joka suuntaan avoin (toki se voi olla). Ja vaikka mahdollisuus vapaaseen seksiin annettaisiinkin, sitä ei välttämättä edes käytetä: esimerkiksi itse elän teoriassa 2/3-avoimessa suhteessa (missä minä polyamoristina olen valmiimpi antamaan vaimolleni hieman vapaammat kädet), mutta käytännössä seksielämämme on hyvin ”perhekeskeistä”, koska kumpikaan ei tunne suurempaa tarvetta seikkailuihin.

Edes seksin ja seksipartnereiden lisääntyminen oman perhepiirin sisäpuolella ei ole ainakaan itselleni painavin motiivi. Jos esimerkiksi pikkuyhteisöni haluaisi hankkia kolmannen jäsenen, haluaisin itse sen olevan mieluummin mies kuin nainen, koska en haluaisi olla ”huomion keskipisteenä”, mikä 2 naista + mies -tilanteessa lankeaisi ehkä luonnostaan vähemmistön edustajalle (ja selvennykseksi: suurimmaksi osaksi heterona 2 miestä + nainen -tilanteesta ei minulle koituisi juurikaan ”seksuaalista hyötyä”).

Tuntuu ehkä kornilta sanoa, että polyamoristina kaipaan rakkautta yli kaiken, mutta paremminkaan asiaa ei voi ilmaista. En kaipaa mitään fyysisen hekuman monistusta, vaan lämpöä, kumppanuutta, turvaa ja luottamusta: kaikkea samaa, mitä haetaan parisuhteestakin, mutta vain enemmän. Jos tavallinen parisuhde on kuin rakkaudesta soliseva puro, minä kaipaan kokonaista merta, johon voisin hukuttautua löytämättä koskaan pohjaa. Tätä ylitsevuotavan rakkauden kaipuuta vannoutunut monoamoristi ei kenties voi ymmärtää, mutta se on hyvin todellinen tunne meille joillekin.

Mitä ominaisuuksia polyamoristilta vaaditaan? Eikö se ole ihan yli-inhimillinen juttu, jota ei oikeasti kukaan pysty toteuttamaan? Semmoista hippiunelmointia vailla mitään todellisuuspohjaa?

Polyamorisista suhteista on tietysti vielä vähän kokemusta, mutta se ei mielestäni ole vielä mikään syy olla yrittämättä sellaista: kaikki yhteiskunnalliset ja sosiaaliset konventiot ovat joskus olleet uutuuksia. Polyamorisia suhteita sitä paitsi on jo jonkin aikaa ollut, joten täysin utopiaa juttu ei voi olla.

Koska en oikeasti tiedä, millaisia maailman kaikki polyamoristit ovat, keskityn vain luettelemaan, minkälaisten piirteiden itsessäni olen kokenut helpottavan tai vahvistavan polyamorista identiteettiäni. Korostan siis, että näkökulmani on tässä hyvin subjektiivinen, ja myönnän, että kokemuksenpuute ei oikeastaan tee minusta pätevää sanomaan, millaista polyamorisessa suhteessa olisi todella elää. (Polyamoriaa tutkiva saa vapaasti käyttää omia kokemuksiani kvalitatiivisena lähdemateriaalina.)

En sano, että mustasukkaisuuden puute olisi välttämätön polyamoristin piirre, mutta se varmasti ainakin helpottaa mahdollisten monisuhteiden käytännössä. Omalta kohdaltani en ole koskaan oikein osannut asettua mustasukkaisen ihmisen asemaan: mistä siinä on oikein kyse? Jos rakastan ihmistä, haluan tämän olevan onnellinen, vaatipa hänen onnensa sitten mitä tahansa, vaikka seurustelua toisen ihmisen kanssa (mahdollinen surullisuus katsellessani rakastamani ihmisen seurustelua on aina johtunut vain kyvyttömyydestä ottaa heidän onneensa osaa lähemmin). Rakastamani ihmisen onnen näkeminen taas tekee minutkin onnelliseksi (tätä kutsutaan jostain kumman syystä kompersioksi).

Polyamoristi ei välttämättä rakastu tai edes koe seksuaalista himoa sen helpommin kuin ”normaalikaan”. Omalta osaltani rakastuminen on ollut pikemminkin vaikeaa – en ole juurikaan kokenut mitään äkillistä roihahdusta, vaan ainoastaan hiljaisia liekkejä, joiden kasvaminen täyteen mittaansa on saattanut kestää vuosia (rakastumisen tunteeni on niin ”hiljainen”, että sitä on melkein mahdotonta erottaa syvästä ystävyydestä: en muuten myöskään koe tarvetta erotella näitä kahta toisistaan, vaan sanon mielelläni rakastavani ystäviäni). Seksuaalisen halun synty on itselleni vielä vaikeampaa: seksi muiden kuin rakastamieni ihmisten kanssa tuntuu jo ajatuksena inhalta. Sen sijaan rakastumiseni ovat luonteeltaan hyvin pysyviä – en ole vielä kokenut aitoa rakkauden loppumista. Uusi rakkaus ei myöskään omalta osaltani ole ikinä sammuttanut vanhaa. Siksi ajatus loppuelämästä isossa perheessä tuntuu vain luonnolliselta.

Mitä hyvää polyamorisissa liitoissa sitten on? Onko se vain se, että saa kuumaa ryhmäseksiä joka päivä?

Korostan vielä, että joillekin polyamoria on tarpeen tai halun eikä hyödyn kysymys: koen haluavani elää polyamorisisissa liitoissa, enkä vain pidä sellaista hyödyllisenä (samoin kuin monoamorinen ihminen voi haluta parisuhdetta, vaikka se ei hänen elämänlaatuaan välttämättä parantaisikaan). Esitän kuitenkin joitakin asioita, jotka erityisesti itseäni monisuhteessa houkuttaisivat: ja tunnustan jälleen, että monisuhdetta kokemattomana en osaa sanoa, miten hyvin nämä odotukset toteutuisivat aidossa tilanteessa (toisaalta, eipä parisuhteeseenkaan uskaltautuva tiedä, toteutuvatko hänen suhdeunelmansa varmasti).

Käsittelen nyt nopeasti tuon seksikysymyksen pois alta, koska se joitakn varmasti askarruttaa. Varmasti monisuhde helpottaa kaikenlaista hauskanpitoa, mutta helpommallakin eittämättä pääsisi, jos vain kimppakivaa haluaa (samoin kuin seksiinkään ei kuulemma aina tarvitse parisuhdetta). Ja tuskinpa monisuhdekaan on tae edes säännöllisestä saatikka sitten jokapäiväisestä orgiamätöstä (eihän parisuhdekaan ole mikään tae päivittäisestä seksistä). Sikäli seksielämä sattaa monisuhteessa tietysti ”parantua”, että useamman ihmisen suhteessa lienee halun iskiessä helpompi löytää toinen yhtä kiimainen ihminen.

Mutta jos nyt pureudutaan siihen, mikä todella houkuttaa esimerkiksi minua monisuhteessa, se on läheisyyden ja turvallisuuden tunteen syveneminen. Aina on joku vierelläsi tukemassa, lohduttamassa, iloitsemassa, eikä vain yhtä, vaan monta. Usein polyamorisen suhteen ongelmaksi epäillään riitojen helppoa syntymistä (jos jo kaksi ihmistä tappelevat usein, eikö se vain pahentuisi, jos olisi useampi kokki sopassa?). Kuitenkin voi myös ajatella, että useamman ihmisen liitossa löytyy aina ihmisiä sovittelemaan kiistoja ja avaamaan paikoilleen jämähtäneitä poteroita.

Jos siirrytään hieman arkisempiin asioihin, taloudenpito moniperheessä saattaa olla vaikeampaa, mutta myös helpompaa. Toisaalta on enemmän suita ruokittavana ja tilaakin ”suurperheelle” tarvitaan kerrostalokaksiota enemmän (etenkin jos perhe haluaa asua yhteisessä asunnossa), toisaalta on myös enemmän ihmisiä lisäämässä perheen varallisuutta. Toisaalta useamman ihmisen aikataulujen ja siivoustaipumusten yhteensovittaminen saattaa olla hankalaa, toisaalta useamman henkilön läsnäolo saattaa myös helpottaa kotitöiden jakamista. Kaikki on oikeastaan kiinni suhteen jäsenien keskinäisestä vuorovaikutuksesta (siitä, miten hyvin kaikki stemmaavat yhteen), mutta tämähän pitää paikkansa jo parisuhteistakin.

Lapsien kasvattamisessa näen monisuhteiden olevan ainakin yhtä hyviä kuin parisuhteet tai yksinäiset ihmiset. ”Hallinnollisesti” katsottuna suuremmalta määrältä ihmisiä onnistuu lapsien syöttäminen, vaatettaminen, vahtiminen, viihdyttäminen jne. varmasti helpommin kuin yhdeltä tai edes kahdelta ihmiseltä. Toisaalta, jos otetaan vakavasti ajatus, että lapsi tarvitsee hyvään kasvamiseen mieluummin kaksi ihmistä kuin vain yhden (mistä en kyllä ole varma), silloin luulisi useamman ihmisen läsnäolon olevan vielä suotuisampaa lapsen henkiselle kasvulle.

Ja kun elämäni ehtoo koittaa ja järkeni ja kuntoni alkavat prakaa, kenen hoiviin haluaisin asettua? Laitokseen, ulkopuolisten palkollisten varaan tuntuisi ikävältä jättää itseni, mutta vielä pahemmalta tuntuisi olla riesansa jälkeläisille tai muille sukulaisille, jotka eivät kuitenkaan ole valinneet omaa sukulaisuuttaan minuun. Sen sijaan iso ja mahdollisesti jäsenistöltään ”uusiutuva” perhe, johon kaikki ovat liittyneet omasta tahdostaan ja rakkauden takia, tarjoaisi seesteisen ja hellän turvan ihmisen viimeisille heikkoudenhetkille.

Eikös polyamoristeilla ole kaikki ihan hyvin? Mitä ne oikein valittaa, saavat pilluakin/kyrpääkin niin paljon kuin mieli tekee?

Tässä tulee nyt sitten se valitusosasto, jonka laatiminen on itselleni vaikeinta. Jos lähden ihan lainsäädännöllisistä asioista, monisuhteelta puuttuu monia etuuksia, joita ainakin avioliitolla jo on ja joita avoliitolle ja rekisteröidylle parisuhteella ollaan ajamassa. Suuri väryys on jo sekin, että monisuhdetta ei voi mitenkään virallistaa: sehän olisi kaksinnaimista! (Mielenkiintoista muuten, että jos asian tuo esille, ihmisillä tulee mieleen lähinnä islaminuskoisten tai mormonilahkojen monivaimoiset perheet: ”eihän sellaisia voi sallia tasa-arvoisuuden nimissä”, kuuluu usein kauhistunut huudahdus. Ja pah. Monivaimoisuus on kuitenkin vain yksi pisara monijäsenisten perhemallien joukossa, vaikka se nyt historiallisesti onkin varmaan ollut yleisin.)

Monijäsenisen perheen virallistamiskelvottomuudesta seuraa perimiseen ja vastaaviin liittyviä ongelmia: kaikkialla, missä puolisoiden virallinen asema painaa jotakin, polyamorisen perheen kaikkia jäseniä ei tunnusteta toistensa lähiomaisiksi (”olkoon vaikka kuinka rakas ihminen, meidän paperien mukaan teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa”). Samaan syssyyn voisin mainita myös lastenkasvatukseen ja huoltajuuteen liittyvästä käsittämättömästä rajoituksesta, että lapsella voi olla korkeintaan kaksi virallista huoltajaa (mikä koskettaa muuten muitakin kuin polyamorisia perheitä).

Yhteiskunnallisten epäkohtien päälle tulee sitten vielä kaikenlainen näkymätön, esimerkiksi puheen tasolla esiintyvä syrjintä. Miksi rakkauden yhteydessä puhutaan aina vain parisuhteesta, miksi lehdet ovat täynnä parisuhdevinkkejä, miksi lähes jokainen romanttinen komedia pyörii oletuksella, että parisuhde on kaikkien haave? Meillä on aviopareja, avopareja, nykyään jopa rekisteröityjä parisuhteita – ja jos ne seukkaa, niin nehän on silloin pari. Miltä tämä pari, pari, pari –hurmos tuntuu sen ulkopuolelle jäävästä paariasta?

Vaikeinta polyamoristille lienee kuitenkin oman identiteetin näkymättömyys nykymaailmassa. Homoseksuaaleista ja transsukupuolisista jokaisella varmasti on oma mielipiteensä, mutta kuinka moni on edes kuullut polyamoristeista? Ja miten moni on valmis kertomaan ja selittämään asiasta läheisilleen? Jos olisin homo tai transu, voisin hyvin kuvitella tulevani kaapista ulos omille vanhemmilleni, mutta että kertoisin olevani poly… en varmasti, eivät ne vielä niin edistyksellisiä ole.

***

(Ja jos joku blogiani lurkkaava ihminen, joka tietää myös oikean identiteettini, on nyt kauhistunut polykaappini räjähtämisestä, puhelimeni ja sähköpostini ovat avoinna. Mutta välttäkää Facebookin seinää, sitä lukevat sivullisetkin.)

***

Ja jos joku lukija ei tosiaan vielä tiennyt, mitä polyamoria on, Wikipediassa on ihan hyvä esitys asiasta.

Sukupuolivalistusta

Joskus muutama vuosi sitten kyllästyin siihen, miten lasten ja nuorten sukupuolivalistuskirjaset eivät tuntuneet joka suhteessa kyllin neutraaleilta, vaan ehkä tiedostamattaan ajoivat tiettyjen käyttäytymismallien asiaa. Päätin sitten eräänä iltapuhteena tehdä tulevia potentiaalisia lapsiani varten omani, jonka tässä pari päivää sitten satuin löytämään ja ajattelin, että miksipä en sitä asettaisi yleisesti arvioitavaksi. Kielenkäytössä pyrin kai alun perin olemaan ”lapsiystävällinen” (lukuun ottamatta alussa olevaa vanhemmille suunnattua osiota), mutta nyt luettuna lauseet tuntuvat paikoitellen hieman tönköiltä. Myös joissain asiakysymyksissä varmaan esittäisin asiat nykyään toisin, mutta ehkäpä en mene tätä tekelettä enempää muuntelemaan: menköön kaikki nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin. Tämähän on kuitenkin vasta ensimmäinen ehdotus, johon mielellään korjausneuvoja otetaan vastaan.

Mitä kasvavan ihmisen tulisi oppia?

Kasvattajille

Tämä sukupuolivalistusopas perustuu kolmeen arvoon, joita lapseen ja nuoreen yritetään juurruttaa. (1) Suvaitsevaisuus. Maailmassa ei ole enää yhtä ainoaa oikeaa rakkauden, sukupuolisuuden, perheen, lastenhankkimisen ja –kasvatuksen, kehon tai seksuaalisuuden mallia ja hyvä niin: erilaisuus on vain rikkautta. Voimme olettaa, että erilaisten muotojen kirjo vain kasvaa tulevaisuudessa, joten olisi hyvä kasvattaa lapset sietämään erilaisuutta, ja mikäli mahdollista, jopa pitämään siitä. (2) Toisten kunnioittaminen. Rakkaus, sukupuolisuus, perhe, lastenhankkiminen ja –kasvatus sekä seksuaalisuus ovat kaikki asioita, joissa ihminen joutuu väistämättä tekemisiin toisten ihmisten kanssa. On moraalisesti kyseenalaista, jos toisen ihmisen pakottaa omien halujensa muottiin, joten kasvatuksessa on syytä kitkeä tällainen käytös pois. (3) Oman yksilöllisyyden arvostaminen. Monenlaiset vaikutinkanavat yrittävät tietoisesti tai tiedostamattaan iskostaa lapsiin ja nuoriin tietynlaista kuvaa oikeista ja sallituista rakkauden, sukupuolisuuden, perheen, lastenhankkimisen ja –kasvattamisen, kehon sekä seksuaalisuuden muodoista: näihin lukeutuvat media, ystävät, opettajat ja myös vanhemmat. Valistuksen eräänä tärkeänä tavoitteena on saada kasvava ihminen löytämään omat arvonsa, ihanteensa ja mieltymyksensä ja ymmärtämään, että ne ovat aivan yhtä hyviä kuin ne, mitä hänelle ulkoapäin on yritetty syöttää.

Opas keskittyy enemmän lapsen ja nuoren arvomaailman muodostumiseen kuin esimerkiksi murrosiän kehollisten muutosten ja lastensaannin fysiologian tarkkaan selittämiseen: oppaan rinnalla voikin kernaasti käyttää jotain fyysisempään puoleen paneutuvaa materiaalia. Opasta ei ole tarkoitus suoranaisesti luetuttaa nuorella, vaan oppaassa esitettyjä elämänviisauksia voi vähitellen ujuttaa osaksi lapsen ja nuoren ajatusmaailmaa, esimerkiksi lapsen omien kysymysten innoittamana. Ei ole siis mitään oikeaa aikaa, jolloin valistus olisi syytä aloittaa, vaan eri aihepiirien käsittely voi tapahtua eri lapsilla eri kehitysvaiheissa. Opas on jaettu kuuteen osioon, jotka noudattelevat summittaista järjestystä, jossa aiheiden oletetaan tulevan esiin. Rakkaus on aiheista tärkein, ja siihen liittyvien arvojen iskostaminen tulisi alkaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa: rakkaus on tässä yhteydessä käsitetty laajasti, sisältäen kaiken, mitä voi kutsua rakkaudeksi. Sukupuolisuus- ja perhekysymykset tulevat luultavimmin esiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa: tärkeää on jo tässä vaiheessa tuoda ilmi, että kotiympäristöstä tutut sukupuoli- ja perhemallit eivät ole ainoita oikeita. Lastenhankkiminen ja –hoitaminen tulee hieman myöhemmin ajankohtaiseksi, etenkin sitten, kun lapsi haluaa tietää, mistä hän on tullut maailmaan: erityisen tärkeää on tässä tapauksessa selittää, miten lapsensaanti tuo mukanaan myös vastuuta. Keho- ja seksuaalisuuskysymykset saattavat tulla esiin jo hyvin varhain, mutta erityisen ajankohtaisiksi ne nousevat murrosiän koittaessa: valistuksen tavoitteena tässä vaiheessa on esimerkiksi nuoren oman identiteetin vahvistaminen.

Rakkaudesta

Rakkaus on sitä, kun pitää toisesta niin paljon, että haluaa nähdä, kun hän on onnellinen, ja siksi haluaa tehdä hänelle kaikkea hyvää. Rakastaa voi ketä vaan, perheenjäseniä, omia lapsia, vanhempia, ystäviä, lemmikkiä, mutta myös aivan tuntemattomia. Rakkaus on maailman paras asia. Rakastaa voi montaa samalla kertaa eikä koskaan voi rakastaa liikaa, korkeintaan voi osoittaa rakkauttaan liiallisesti.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jos rakastaa jotakuta? Ei välttämättä mitään, voi vain nauttia, kun tapaa toisen ja näkee, että tämä on hyvällä päällä. Voi auttaa ongelmissa, antaa lahjoja ja yleensäkin olla aina ystävällinen sille, jota rakastaa. Yleensä tilanne näyttää luonnostaan, mitä rakastamansa hyväksi tarvitsee tehdä. Rakkaus voi olla aina vähän erilaista, toisia rakastaa eri tavalla kuin toisia ja siksi haluaa tehdä toisille hyvää eri tavalla kuin toisille.

Usein rakkaudessa on mukana muita tunteita, jotka eivät ole varsinaista rakkautta. Jotkut niistä tunteista ovat hyviä, toiset taas ehkä ikävempiä. Voi tuntua, että haluaisi pitää rakastamansa kokonaan itsellään eikä antaa muiden oleilla ja jutella ollenkaan hänen kanssaan. Saattaa tulla jopa paha mieli, jos rakastamallaan on hauskaa toisten kanssa. Se ei enää ole rakkautta, vaan omistamisenhalua. Ketään ihmistä ei voi omistaa ja siksi rakastamalleen ihmiselle pitää antaa aina omaa tilaa, jos hän niin haluaa.

On ihanaa rakastaa ja on ihanaa, jos sinua rakastetaan. Ketään ei kuitenkaan voi pakottaa rakastamaan. Jos sinä siis rakastat jotakuta, mutta hän ei sinusta välitä tai jopa karttelee sinua, ei kannata alkaa tyrkyttämään itseään. Parempi rakastaa toista ja tehdä hänelle hyvää kaukaa, ilman että hän häiriintyy. Itseäänkään ei voi pakottaa rakastamaan. Jos ei tunne rakastavansa toista, vaikka toinen rakastaisikin sinua, ei tarvitse ajatella, että on jotenkin väärässä: tunne tulee, jos on tullakseen.

Perheestä

Joskus jotkut aikuiset ihmiset rakastavat kaikki toisiaan sillä tavoin, että haluavat sitoutua toisiinsa erityisellä tavalla. Silloin he perustavat perheen ja heistä tulee perheenjäseniä. Useimmiten perheenjäsenet asuvat samassa paikassa, mutta se ei ole välttämätöntä: tärkeintä on henkinen side. Sitä paitsi samassa paikassa voi asua, vaikka ei olisikaan samaa perhettä.

Perheitä on monenlaisia. Sinä olet tottunut siihen perheeseen, joka on kasvattanut sinut, mutta maailmassa on monenlaisia perheitä. Mikään ei rajaa sitä, millainen perhe on, paitsi se, millaisen siihen kuuluvat haluavat sen olla.

Ennen perheen perustamista, ihmiset usein kokeilevat jonkin aikaa, toimisivatko he hyvin yhteen perheenä: sitä kutsutaan seurusteluksi. Nuoretkin voivat alkaa seurustella, ihan vain kokeillakseen, millaista perhe-elämä voi olla. Perhettä nuorten ei kannata vielä perustaa, koska he eivät vielä välttämättä tiedä kunnolla omia mieltymyksiään: nuorena mieli muuttuu nopeaan.

Perhettä ei tarvitse virallistaa, jollei halua. Jotkut perheet haluavat sen tehdä ja näin näyttää koko maailmalle olevansa perhe. Laki ei kuitenkaan vielä salli kaikkien perhemuotojen virallistamista, joten joskus se ei ole mahdollista.

Perheillä on usein omia sääntöjä siitä, miten perheessä eletään: joskus ihan paperilla, joskus vain perheenjäsenten päässä. Olisi hyvä, että perhe päättäisi yhdessä ainakin tärkeimmät säännöt, jotta kukaan ei vahingossa loukkaisi toista sen takia, että noudatti eri sääntöjä. Joskus sääntöjä saattaa joutua muuttamaan, jos perheenjäsenistä tuntuu siltä. Kaikista tällaisista muutoksista on hyvä keskustella kaikkien perheenjäsenten kanssa.

Joskus ihmisen elämä perheessä ei toimi: muiden perheenjäsenten kanssa on koko ajan känää, jos toiset tai itse vaikkapa rikkovat sovittuja sääntöjä koko ajan. Asiasta kannattaa ensin keskustella koko perheen kesken ja koettaa parantaa tilannetta. Joskus rakkaus voi kuitenkin muuttua sellaiseksi, ettei enää perheessä halua olla, tai se voi jopa kadota kokonaan. Silloin voi olla parempi erota perheestä. Aiempiin saman perheen jäseniin voi kuitenkin vielä säilyttää hyvät välit, vaikka ei samaa perhettä olekaan. Vaikka eroaakin perheestä, on silti vielä kuitenkin vastuussa perheen kasvattamista lapsista: lapsia ei hylätä, vaikka perhe-elämä ei sujuisikaan.

Perheeseen ei koskaan pidä pakottaa liittymään ketään: se olisi ilkeää. Sinunkaan ei tarvitse liittyä mihinkään perheeseen, ellet sitä todella halua: toisia pitää aidosti rakastaa oikealla tavalla, että perheen perustaminen olisi järkevää.

Kaikille sopivaa perhettä ei tunnu löytyvän eivätkä kaikki perhettä haluakaan. Onkin ihan luonnollista, että kaikki eivät elä perheessä. Jos sinusta tuntuu, että perhe-elämä ei ole sinua varten, ei ole mikään pakko perustaa perhettä.

Sukupuolisuudesta

Ihmiset ovat monella tapaa samanlaisia ja monella tapaa erilaisia, jotkut ovat enemmän samanlaisia kuin toiset joissakin asioissa, mutta ihan täysin samanlaisia ihmisiä tuskin on. Yksi aika selvä ero on se, millaiselta näyttää alue, jossa jalat yhdistyvät muuhun kehoon. Joillakin ihmisillä roikkuu siellä uloke, jota voi kutsua monilla nimillä (siitin, pippeli jne.): sellaisia ihmisiä sanotaan yleensä miehiksi. Joillakin ihmisillä on siellä reikä, jota voi myös kutsua monilla nimillä (emätin, pimppi jne.): sellaisia ihmisiä sanotaan yleensä naisiksi. On myös hieman ihmisiä, jotka eivät ole miehiä eivätkä naisia, vaan jotain siltä väliltä tai jotain aivan muuta: joillakin ihmisillä saattaa olla sekä siitin että emätin tai sitten saattaa olla, että ihminen näyttää mieheltä tai naiselta, vaikka lääkäri osaisi sanoa, ettei hän oikeasti olekaan.

Muuta eroa miesten, naisten ja muiden ihmisten välillä ei ole. Joskus saatat kuulla jonkun sanovan, että miehet ovat tuollaisia ja naiset tällaisia, mutta eivät kaikki miehet tai naiset ole oikeasti sellaisia. Kaikki miehet, naiset ja muut ovat erinäköisiä, ja päältä päin ei aina voi sanoa, onko joku mies, nainen vai muu: joskus sen osaa sanoa vain lääkäri. Ei ole mitään oikean näköistä miestä, naista tai muuta. Jostain syystä miehet ja naiset pukeutuvat usein eri tavalla, mutta mikään ei estä pukeutumasta sillä tavalla kuin haluaa: jos haluaa pukeutua hameeseen, se on ihan oikein, oli sitten mies, nainen tai muu. Jotkut jopa väittävät, että miehet tai naiset osaisivat eri asioita, mutta miehet, naiset ja muut voivat kaikki oppia ja tehdä melkein kaikkia asioita: ainoa pieni ero on se, että vain naiset pystyvät tällä hetkellä synnyttämään lapsia. Jos sinä haluat tehdä jotakin, on ihan sama, oletko mies, nainen vai muu: tärkeintä on se, mitä sinä haluat.

Jotkut ihmiset tuntevat, että heidän sukupuolensa on väärä: esimerkiksi että heidän pitäisi olla naisia, vaikka heidän kehonsa onkin miehen. Nykyään aikuisten ihmisten on mahdollista muuttaa sukupuolta toiseksi, jos nykyinen sukupuoli ei tunnu oikealta. Muutosta on kuitenkin tarkkaan harkittava, ennen kuin sen toteuttaa, sillä muutos on vaikea eikä sitä ole helppo perua, kun se on kerran tehty.

Lasten hankkimisesta ja kasvattamisesta

Nykyisin lapset lähtevät kasvamaan sillä tavoin, että aikuiselta miehiltä tuleva hyvin pieni siemen sekoittuu aikuiselta naiselta tulevaan hyvin pieneen munasoluun: sekoitus tapahtuu joko aikuisen naisen sisällä tai sitten sen voi tehdä myös lääkäri. Sekoituksen tuloksena syntyy alkio, joka kasvaa lapseksi jonkun aikuisen naisen sisällä ja tarpeeksi isona lapsi tulee joko itse ulos tai lääkärit ottavat sen pois. Aikaa, kun alkio kasvaa lapseksi naisen sisällä, sanotaan raskaudeksi ja se päättyy siihen, kun lapsi syntyy. Tulevaisuudessa saattaa olla toisiakin tapoja tehdä lapsia, mutta ainakaan vielä niitä ei ole käytössä.

Lapsi voi lähteä kasvamaan aina, kun miehen siemen ja naisen munasolu sekoittuvat naisen sisällä. Tämä voi tapahtua vahingossakin. Vahingon sattuessa olisi hyvä, jos sekä mies että nainen ottaisivat vastuun lapsen kasvattamisesta tai etsisivät jonkun ihmisen tai perheen, joka voi kasvattaa lapsen heidän puolestaan. Jos lapselle ei sopivaa kasvattajaa löydy, on myös mahdollisuus keskeyttää tulevan sekoituksen kasvaminen, ennen kuin se on kasvanut oikeaksi lapseksi.

Kun lapsi on syntynyt, lapsi vaatii kasvattamista: hänestä täytyy pitää huolta ja häntä pitää ohjata sopiville tavoille, kunnes hän on aikuinen ja valmis pitämään itsestään huolta ja ymmärtää, miten maailmassa saa elää. Olisi hyvä, että lapsen kasvattajat pitäisivät tarpeen vaatiessa huolta lapsesta vielä sittenkin, kun hän on aikuinen.

Lapsia voivat kasvattaa yksittäiset ihmiset ja perheet. On aivan sama, minkälaisessa paikassa lasta kasvatetaan, kunhan hän saa tarpeeksi huolenpitoa ja opastusta: ei ole mitään oikeaa perhetyyppiä, jossa lapsia pitäisi kasvattaa.

Kasvatettavia lapsia voi hankkia monella tavalla. Yksi tapa on itse avustaa lapsen syntymisessä. Jos perheessä on sekä miehiä että naisia, lapsen voi yleensä saada itsekin kasvamaan naisen sisällä: joskus se vaatii lääkärin apua. Yksinäiset ihmiset tai perheet, joissa ei ole joko miehiä tai naisia, tarvitsevat jonkun luovuttamaan heille miehen siementä tai naisen munasolua sekä tarvittaessa myös naisen, joka valmistaa lapsen sisällään.

Maailmassa on myös paljon lapsia, joilla ei ole ketään kasvattamassa. Heidän kasvattajansa saattavat olla kuolleet tai mies ja nainen, joista he ovat syntyneet, eivät ehkä halua tai osaa kasvattaa lapsia. Yksinäiset ihmiset tai perheet voivat päättää myös ottaa tällaisen lapsen kasvatettavakseen; sitä kutsutaan adoptoinniksi. Jostain syystä laki ainakin vielä rajoittaa, millaiset perheet saavat adoptoida lapsia, mutta tämä toivottavasti muuttuu vielä.

Periaatteessa myös useammat yksittäiset ihmiset ja perheet voivat kasvattaa samaa lasta. Jos ihminen esimerkiksi eroaa perheestä, jolla on lapsia kasvatettavanaan, hänellä on silti vielä velvollisuus osallistua lasten kasvattamiseen. Jos ihminen sen jälkeen perustaa uuden perheen, myös tämä uusi perhe saa hänen lapsensa kasvatettavakseen. Siinä ei ole mitään pahaa, että lasta kasvatetaan useammassa paikassa.

Olisi hyvä harkita tarkkaan, ennen kuin lähtee hankkimaan lasta, sillä lasten kasvattaminen saattaa olla hankalaa eikä siitä voi niin vain luopua, kun sen on kerran aloittanut. Jos elää perheessä, olisi kaikkien perheenjäsenten oltava yhtä mieltä lasten hankinnasta, sillä lasten kasvattaminen on kaikkien perheenjäsenten velvollisuus. Jotkut ihmiset eivät halua ollenkaan kasvattaa lapsia, ja se on ihan oikein, jos siltä tuntuu: silloin pitää olla hankkimattakin lapsia.

Keho

Ihmisillä on erilaisia kehoja, toiset ovat isompia joistain kohdin, toisilla joku paikka on hieman erivärinen, toisilla on jossakin enemmän karvaa. Kaikki kehot ovat omanlaisiaan eikä mikään ole samanlainen kuin toisten kehot. Ei ole mitään oikeaa ja parasta kehoa, toiset tykkäävät enemmän toisenlaisista kehoista ja toiset toisista. Olipa sinun kehosi minkälainen tahansa, se on hyvä sellaisenaan, jos vain sinä pidät siitä.

Omaan kehoon voi olla vaikea tottua. Ensin lapsella kuluu pitkä aika, ennen kuin oma keho tuntuu omalta, sitten kesken kaiken tulee murrosikä, ja keho muuttuu usein ihan toisenlaiseksi. Vaikka keho tuntuisikin siinä vaiheessa vähän oudolta, ei kannata lannistua, kyllä sen kanssa oppii elämään.

Kehosta kannattaa pitää hyvää huolta eli se kannattaa pitää mahdollisimman terveenä: silloin on muutenkin parempi olla. Muilla ihmisillä, kirjoilla, lehdillä, tv:llä, elokuvilla ja vaikka millä on oma mielipiteensä, milloin keho on hyvässä kunnossa, mutta ainoa ketä tarvitsee tässä asiassa kuunnella on oma itse, joka tuntee oman kehonsa parhaiten, sekä mahdollisesti lääkärit, joiden pitäisi olla asiantuntijoita alalla. Usein keho rasittuu paljon enemmän siitä, jos yrittää kovasti ahtaa sitä johonkin ulkopuolelta säädettyyn muottiin.

Kehoansa voi kantaa ihan sellaisenaan tai sitten sitä voi halutessaan koristaa haluamallaan tavalla: kumpikin vaihtoehto on mahdollinen eikä kumpikaan ole toista parempi – on ihan itsestä kiinni haluaako kehoansa koristaa vai jättää sen ilman ylimääräisiä koristuksia. Kehoa voi koristella monella tapaa esimerkiksi vaatteiden avulla tai maalamalla ihoa erilaisilla meikeillä. On ihan ihmisen oma asia, miten hän kehoaan koristelee, millaiseksi pukeutuu ja miten itsensä maalaa: jos pitää tyylikkäänä vanhanaikaista krikettiasua, jonka rintapielessä on varsiselleri, niin sitten on lupa pitää sellaista vaatetusta.

Kehoa voi myös koristella ihan suoraan erilaisin operaatioin: näitä ovat esimerkiksi lävistykset, tatuoinnit ja implantit. Aikuisen tai melkein aikuisen ihmisen on mahdollista koristella kehoaan myös tällä tavoin, mikäli hän sitä todella haluaa. Kannattaa muistaa, että tällaiset operaatiot ovat usein melko peruuttamattomia ja niistä saattaa olla arvaamattomia seurauksia omalle keholle. Niihin kannattaakin ryhtyä vain pitkän harkinnan jälkeen ja vain omasta tahdostaan eikä muiden käskystä.

Seksuaalisuus

Seksi on eräs leikkimisen muoto. Tarkkaa määritelmää seksille ei voi antaa, sillä eri ihmiset pitävät eri asioita seksuaalisina. Siihen kuitenkin usein liittyy esimerkiksi alastomuutta ja koskettelua, joskaan kumpikaan ei ole seksin välttämätön osa. Silloin tällöin seksin yhteydessä esiintyy hyvin kokonaisvaltaisia hyvän olon aaltoja, joita kutsutaan orgasmeiksi. Aina orgasmi ei kuitenkaan ole osa seksiä eikä se myöskään ole välttämättä hyvän seksin ehto.

Jotkut ihmiset pitävät seksistä enemmän, toiset vähemmän. On myös ihmisiä, joita seksi ei kiinnosta ollenkaan. Kaikki vaihtoehdot ovat aivan yhtä hyviä. Mikäli seksistä ei piittaa, silloin sitä ei tarvitse harrastaakaan. Jos taas seksiä kaipaa, silloin sitä on oikeus harjoittaa.

Ihmisillä on oikeus valita, kenen kanssa he haluavat seksiä harrastaa, eikä ketään saa pakottaa seksiin, jos tämä ei sitä halua. Mikäli sinut pakotetaan joskus tahtomattasi seksiin, olisi hyvä ilmoittaa asiasta viranomaisille, jotta pakottaja ei tekisi samaa virhettä uudestaan. Aikuiset ihmiset eivät myöskään saa harrastaa seksiä vielä kasvuiässä olevien ihmisten kanssa, koska se saattaa olla näille hyvin pelottava kokemus.

Seksillä ei ole määritelmää, joten siinä ei myöskään ole mitään sääntöjä. Seksillä ei ole mitään selkeää käsikirjoitusta, missä se alkaa ja miten se loppuu. Joillakin ihmisillä saattaa olla tiukka mielipiteensä siitä, mikä on oikeaa seksiä, mutta heitä ei tarvitse kuunnella, sillä seksiä voi harrastaa ihan omalla tavallaan. Ei ole myöskään mitään sääntöä, miltä seksi tuntuu. Joskus se tuntuu tällaiselta, joskus ihan toisenlaiselta, joskus huonommalta, joskus paremmalta.

Ennen kuin antautuu seksiin muiden ihmisten kanssa, on hyvä vähän tutkailla, millaisesta seksistä sattuu pitämään, esimerkiksi millaisista kosketuksista pitää jne. Seksiä voi harjoitella myös yksin – tätä kutsutaan itsetyydytykseksi. Siihen kannattaa varata rauhallinen hetki, jolloin on aivan yksin eikä ole vaaraa, että joku yllättäisi. Joillekin ihmisille seksi on näet niin yksityinen asia, että heistä voi olla hieman noloa yllättää joku seksipuuhista. Samasta syystä voi vähän harkita, kenen kanssa seksiasioista puhuu, sillä joillekin seksistä puhuminen saattaa olla helpompaa kuin toisille.

Vaikutteita seksiin voi hakea melkein mistä vaan: toisilta ihmisiltä, kirjoista, elokuvista ja vaikka mistä. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki seksin muodot eivät ole herkkua kaikkien mielestä. Jos jokin asia tuntuu sinusta seksikkäältä, sitä on silloin hyvä kokeilla. Jos taas joku asia tuntuu kaikkea muuta kuin seksikkäältä, sitä ei ole mikään pakko tehdä. Sama muuten pätee kaikkiin: toisia ei saa pakottaa sellaiseen seksiin, josta nämä eivät pidä laisinkaan.

Ei ole mitään tarkkaa rajaa, milloin ihminen saisi tai hänen pitäisi aloittaa seksi toisten kanssa: toiset haluavat kokeilla sitä nuorempina kuin toiset ja jotkuthan eivät sitä paitsi kaipaa seksiä ollenkaan. On siis ihan omasta tahdosta kiinni, aloittaako seksin toisten ihmisten kanssa, eikä tässä kannata kuunnella kenenkään neuvoja. Tärkeimmät ehdot seksin aloittamiseen ovat, että tuntee jo edes vähän, mistä itse pitää, ja ymmärtää kuunnella, mistä toiset pitävät, sekä tuntee kaikki seksiin liittyvät riskit ja osaa suojautua niiltä.

Seksiinkin näet liittyy joitain mahdollisia riskejä. Tietyt sairaudet leviävät joidenkin seksimuotojen avulla, joten jos sillä tavoin seksiä aikoo harjoittaa, on hyvä osata suojautua: tästä on syytä keskustella lähemmin terveydenhoitajan tai lääkärin kanssa. Lisäksi joissakin seksimuodoissa miehen siementä saattaa päästä naisen emättimeen, jolloin on mahdollisuus raskauden alkamiseen: tältäkin voi suojautua eri tavoin, joista on myös hyvä keskustella terveydenhoitajan kanssa.

Jotkut seksistä pitävät ihmiset harjoittavat seksiä vapaasti, jos sopiva ihminen puuhaan löytyy, toiset taas sitoutuvat harjoittamaan sitä vain joidenkin kanssa: kumpikin malli on ihan mahdollinen, kunhan muistaa seksikumppaneilleen tarpeen tullen selvittää, kumman mallin mukaan toimii. Perheiden sisällä on usein tapana, että seksin harjoittaminen muiden kuin perheenjäsenten kanssa on jotenkin rajoitettua tai jopa kokonaan kiellettyä: sama pätee myös seurustelussa. On hyvä sopia omien perheenjäsenten tai seurustelukumppanien kanssa, millaisilla säännöillä seksiä saa harjoittaa, sillä ei ole hyvä, jos asia jää epäselväksi ja toiset toimivat eri säännöillä kuin toiset.