Noitavaimo ja neitsytäiti : naisten arki keskiajalta uudelle ajalle
(Sari Katajala-Peltomaa, Raisa Maria Toivo)
Olen jonkinlainen historiafriikki ja keskiaika on nykylukijan näkökulmasta jo sangen eksoottinen aikakausi, joten kirja naisen asemasta noina vuosina ei voi kuin herättää kiinnostukseni. Naisen asemahan oli Pimeinä aikoina tunnetusti käsittämättömän huono – naiset oli sidottu luostareihin tai sitten kyökin puolelle ja joka toinen poltettiin roviolla noitana. Tai sitten ei. Tekijät huomauttavat, miten aiempaa feminististä historiankirjoitusta on usein sävyttänyt menneisyyden katsomisen 1800-luvun silmälasien läpi: silloin naisten ja miesten osa yhteiskunnassa oli jaettu tiukasti, siispä tämä jako oli voimassa myös hamassa menneisyydessä ja etenkin Pimeinä aikoina.
Oikeasti kaikki ei olekaan näin mustavalkoista. Kirkkoisien jotkut säännöt tuomitsivat naiset alimpaan helvettiin, mutta kirkon opetukset olivat tässä suhteessa ristiriitaisia ja samakin opettaja saattoi toisissa kirjoituksissaan ylistää naisia. Muutenkin keskiaikaisessa naiskuvassa oli joustovaraa paljon enemmän kuin myöhempinä aikoina. Naisen rooli ei siis ollut täysin ennalta sidottu, vaan hän pystyi jonkin verran käyttämään hyväkseen kulttuurisia konventioita: ovela nainen saattoi esimerkiksi jäädä kotiin sunnuntaisaarnan ajaksi kotitöihin vedoten – ja tavata samalla rakastajaansa.
Noitavainotkaan eivät oikeasti olleet kovinkaan yleisiä keskiajalla. Useimmiten kyse oli yksittäistapauksista ja enemmän yhden pitäjän sisäisistä välienselvittelyistä. Syytetty ei aina ollut nainen, ja noidiksi epäillyt eivät automaattisesti hävinneet tapauksia. Kirkolla ei myöskään ollut mitään selkeää agendaa, jossa noitia olisi systemaattisesti yritetty savustaa. Itse asiassa virallinen kirkko toimi useammin järjen äänenä ja huomautti mielellään todistusaineistojen riittämättömyydestä.
Tavallista näkökulmaa korjaavien tietopakettien lisäksi kirja tarjoaa viehättäviä välähdyksiä keskiajan ja uuden ajan alun elämään. Tiedättekö esimerkiksi, miksi karjanhoidosta tuli lopulta naisten työtä? Koska miesten ja lehmien/lampaiden välillä pelättiin syntyvän epäsiveellistä toimintaa. Tai oletteko kuulleet siitä herätysliikkeestä, joka uskoi Jeesuksen syntyneen uudelleen naisen muodossa ja joka yritti saada naista uudeksi paaviksi?
Tapaus Neitsythuorakirkko
(Juulia Jyränki, Harri Kalha)
Keskiajasta siirrytäänkin nykyaikaan. Tapaus Neitsythuorakirkko käsittelee muutama vuosi sitten lehtijulkisuuden rajat ylittänyttä taideteosta, joka ei elänyt kuin muutaman tunnin, ennen kuin viranomaiset lopulta kävivät purkamassa sen oletettujen alaikäisiä seksuaalisissa yhteyksissä esittävien kuvien vuoksi. Telttamainen rakennelma oli ollut täynnä Internetin teinibeibipornosivuilta ladattuja kuvia, ja nyt sen sisälle olivat ehtineet vierailla vain avajaisgaalaan kutsutut. Kirja kuvaa kohta kohdalta tapahtumaketjua ja koko paradoksaalista tilannetta, jossa pornotuotantoa kritisoinut taitelija joutuu syytettyjen penkille lapsipornon levityksestä.
Jyrängin ja Kalhan teos pyrkii herättämään enemmän kysymyksiä kuin antamaan suoria vastauksia. Miksi ennen kohun nousemista käydyssä radiokeskustelussa teltan sisällä käyneet arvioijat eivät olleet kauhistuneita? Olivatko taideteoksen kuvat edes laittomia vai laillista pornokuvastoa, jossa esiintyi vain teinitytöiksi puettuja malleja? Miksi edes taiteilijan puolustus ei kyseenalaistanut oikeudenkäynnin aikana kuvien laittomuutta, vaan myönsi mukisematta taiteilijan käyttäneen teoksessaan juuri lapsipornoa? Miksi monet arvostelijat olisivat toivoneet taiteilijan edes peittäneen kuvissa esiintyneiden tyttöjen/naisten kasvot, jos he kuitenkaan eivät asuneet Suomessa ja mahdollisesti olivat jopa seksialan ammattilaisia? Miksi jopa ajatus naisesta lapsipornon levittäjänä aiheuttaa niin suurta pelkoa? Miksi haluamme ymmärtää naiset aina seksirikosten uhreina tai sitten moraalisina arvostelijoina? Miksi jo lapsipornon näkeminen on niin kauheaa, että se on piilotettava kaikilta muilta paitsi viranomaisilta?
Kirjan pohjalta koko kohusta jää kuva pelkkänä huhumyllynä, jossa taideteos ollaan valmiita tuomitsemaan, vaikka tuskin kukaan ei ole nähnyt sitä: eivät edes kirjan kirjoittajat. Tekijät esiintyvät näennäisesti puolueettomina ja pelkkinä kysymysten esittäjinä, mutta oikeasti heilläkin lienee oma agendansa. Kysymykset on hahmoteltu siihen malliin, että lukija on miltei pakotettu vastaamaan niihin tietyllä tavalla: taideteoksen naiset ovat hyvin saattaneet olla jo aikuisia, ja ainakin heidän ikänsä selvittäminen olisi pitänyt järjestää avoimemmin ja luotettavammin. Myös seksuaalinormien kyseenalaistaminen tuntuu olevan tekijöiden aihelistalla: provosoivasti he lainaavat 70-luvulla tehtyä kirjoitusta, jossa toisiaan sukuelimistä sivelevää vanhusta ja lasta pidetään jopa hellyttävänä näkynä.
The Lolita effect : the media sexualization of young girls and what we can do about it
(M. Gigi Durham)
Lasten suhdetta seksiin käsitteli tämäkin kirja, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Durhamille seksuaalisuus sinänsä ei ehkä ole uhka lasten hyvinvoinnille, mutta lasten ja erityisesti nuorten naisten mediasta saamat yksipuoliset seksuaalisuusvaikutteet kyllä. Miksi tyttöjen pitää pukeutua ”hotisti” tai lolitamaisesti, mutta samalla vältellä hutsun ja jakorasian roolia? Miksi nuoren naisen tehtävä on sovittua miesten halujen mukaiseksi, vaikka vastaavaa pakkoa eivät nuoret miehet koe? Miksi naisten pitäisi kiinnostua/kiihottua väkivaltaisia piirteitä osoittavista pojista?
Kirjan paras anti on juuri tässä mediakritiikissä ja tavoitteessa saada nimenomaan teini-ikäiset naiset sisäistämään kiiltävien muotikuvien ja kliseisten saippuasarjojen vääristävä vaikutus heidän ajatteluunsa: nuorten naisten käsitystä seksielämästä muokkaavat ulkoiset tekijät sen sijaan, että he saisivat itsenäisesti löytää omat mieltymyksensä ja oman seksuaaliminänsä.
Negatiivisempaa teoksessa sen sijaan on tietty amerikkalainen tapa mutustella kaikenlaisilla oletetuilla skandaaleilla, olivatpa ne sitten vaikka kuinka vähäpätöisiä, marginaali-ilmiöitä tai jopa miltei olemattomia: lukijaa yritetään joka käänteessä shokeerata, jotta hän uskoisi helpommin kirjaan sanomaan. On esimerkiksi hämmentävää kuulla, että joku lelufirma on keksinyt myydä pikkulapsille tankotanssisettejä (mukana setissä seuraa leikkirahoja leikkiasiakkaille): onko kyseessä kuitenkin vain yksittäinen tapaus vai aidosti laajempi ilmiö?
Lisäksi kirjoittajalla on hyvin häiritsevä tapa esittää rintarinnan lauseita länsimaisen median naiskuvasta ja kansainvälisestä ihmiskaupasta. Ikään kuin kirjailija haluaisi vaivihkaa uittaa päähämme ajatuksen, että näillä asioilla on jotain tekemistä toistensa kanssa – ja todellakin, aivan viimeisessä luvussa näin väitetäänkin. En siis sano, etteikö näillä asioilla kenties ole jokin yhteys: sanon vain, että sellaisen todistaminen vaatisi oikeita perusteluja eikä halpahintaista psykologista manipulointia.
Controlling desires : sexuality in ancient Greece and Rome
(Kirk Ormand)
Alun perin minun piti jättää tämä hajanainen kirjaesittely kolmeen, mutta sitten eteeni sattui tämä eepos, ja mikäpä parempi tapa päättää kirjoitelma kuin lähteä jälleen matkalle halki aikojen tutkimaan antiikin seksuaalisuuskäsitteitä. Kirjan perussanoma on, että länsimainen tapa hahmottaa seksuaalisuuden maailma ei välttämättä ole ainoa oikea. Meidän kannaltamme on tärkeää, mihin kohteeseen seksuaalisuus kohdistuu: näin jaamme ihmiset hetero, homo- ja biseksuaaleihin. Antiikin Kreikassa tai Roomassa tällainen erottelu ei ollut tärkeä. Miehinen himo saattoi kohdistua yhtä hyvin miehiin tai naisiin, ja ei ollut kovin merkittävä kysymys, sattuiko pitämään jommastakummasta sukupuolesta enemmän (naisellisesta himosta ei tietenkään antiikin miesvaltaisen maailman jäänteissä puhuta kuin harvakseltaan ja huhupuheissa: naiset nähdään seksuaalisesti kyltymättöminä ja edesvastuuttomina olentoina, joiden vapautta on pakostikin rajoitettava).
Seksipartnerin sukupuolta tärkeämpi kysymys antiikin miehelle oli hänen oma asemansa seksiaktissa. Miehiseen aktiivisuuteen kuului olennaisena osana penetroijan rooli. Siksi erityisesti miestenvälisissä seksiakteissa antajan ja ottajan välinen ero heijasteli heidän asemaansa yhteisössä. Kreikassa miesten oli tietyissä rajoissa sallittua käyttää hyväkseen kauniiden nuorukaisten paljaita pakaroita ja nuorukaisten soveliasta antaa pakaransa viisaitten käyttöön, kun taas näiden rajojen ylittäminen pilasi nuorukaisen maineen (rajat soveliaan ja sopimattoman antamisen välillä lienivät yhtä häilyviä kuin nykyään nuorten naisten rajat soveliaan ja sopimattoman ”jakamisen” välillä). Roomassa taas halveksuttiin kreikkalaisten pehmeitä tapoja: kukaan tuleva kansalainen ei voinut alentua anaaliseksin antajaksi. Onneksi maailma oli täynnä kauniita orjapoikia, joiden kunniasta ei ollut niin väliksi.
Suurinta häpeää antiikin maailmassa ei aiheuttanutkaan väärien seksikohteiden valitseminen, vaan sukupuolirajojen murtaminen. Miehen piti olla miehinen eikä epämääräisen naismainen. Naismaiset miehet olivat leväperäisiä monessakin mielessä. Liiallinen tunteiden vietäväksi joutuminen ja itsehillinnän puute ei ollut miehistä. Lisäksi seksuaalinenkin leväperäisyys oli epäilyttävää, olipa sen kohteena kumpi sukupuoli tahansa: oli ehkä jopa epäilyttävämpää, että joku halusi viettää paljon aikaa naisten kanssa. Mutta pahinta leväperäisyyttä oli tietysti oman peränsä levittäminen, etenkin jos tällaisesta sai itse mielihyvää. Jos nykyään miehet pelkäävät suihkuhuoneessa kyttääviä homoja, jotka vain odottavat saippuan tippuvan ja kohteensa taipuvan peräpää pitkälle, antiikin mies pelkäsi ylimeikattua ja nuoruuden kukoistuksensa menettänyttä naismaista miestä, joka ensin huumasi miehen afrodisioilla ja sitten raiskasi tämän omalla peräaukollaan (en edes halua kuvitella, miten tämän ihmeteon katsottiin käytännössä onnistuvan).
Jos miehessä naismainen käytös oli halveksittavaa, miesmäinen käytös naisessa taas oli äärimmäisen pelottavaa. Miehiset naiset eivät tyytynet penetroitumaan, vaan halusivat itsekin penetroida: jollei muuten, niin käyttämällä dildoja (penetroimisen kohde saattoi taas olla joko mies tai nainen). Antiikin miesten epäluulosta kertoo, että he pelkäsivät dildojen olevan itse asiassa hyvin suosittuja naisten joukossa ja jopa kiertävän kädestä käteen naisyhteisössä.
Perussanomansa lisäksi kirja sisältää viehättäviä ja vähemmän viehättäviä yksityiskohtia antiikin seksuaalitavoista. Kukapa voisi olla hymyilemättä Priapokselle, hedelmällisyysjumalalle, jolla oli metrinmittainen penis ja jota esittävät patsaat toimivat varkaidenpelättimenä (tyyliin: se, joka minulta vie, saa Priapokselta anaaliin, ja jos ei usko, niin sitten oraaliin)? Ja kukapa järkevä ihminen voisi nykyään olla kauhistelematta roomalaista näytelmää, jossa naisen oletettu avioton lapsi on iso piikki perheen aviomiehen kunnialle, mutta kukaan ei ole moksiskaan, kun paljastuukin, että lapsen isä onkin aviomies, joka on tietämättään raiskannut tulevan vaimonsa?
.jpg)